Carlos María Domínguez: Paperitalo
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kansi ja kuvitus: Ina Kallis
Basam Books 2006
134 s.
La casa del papel (2002)
Kirjastosta.
Yliopistotutkija Bluma Lennon ostaa kirjakaupasta Emily Dickinsonin kokoelman ja jää saman tien auton alle. Lennonin sijaiseksi palkattu kertoja saa postissa oudon kirjalähetyksen, sementtiä ropisevan kirjan erikoisella omistuskirjoituksella. Hän lähtee Cambridgesta Etelä-Amerikkaan selvittämään, mistä kirja on peräisin ja millaisia salaisuuksia edesmenneeseen Blumaan liittyy. Matka kulkee Argentiinan kautta Uruguayhin, jossa tarina alkaa vähitellen aueta.
Paperitalo on pieni kirja kirjahulluudesta. Se on absurdein sävyin väritetty kertomus vaaroista ja suoranaisesta tuhosta, johon järjen rajat ylittävä kirjarakkaus voi johtaa. Kerronta on kevyttä mutta tiivistä, näennäisen helppoa ja samalla merkityksillä ladattua.
Luin kirjan tunnissa. Vielä nopeammin olin sen jo melkein unohtanut. En vaikuttunut kerronnasta, en päässyt perille siitä, mitä kirjalla ihan loppujen lopuksi yritettiin sanoa. Lukukokemus oli ohi nopeammin kuin se alkoikaan, ja jäljelle jäi hieman valju olo.
Kerrottiinko minulle juuri, että kirjahulluus on, no, hulluutta? Annettiinko minun juuri ymmärtää, että olisi syytä päästää irti kirjoista ja niiden keräilystä ennen kuin on liian myöhäistä? Vai oliko kaikki yhtä suurta satiiria, joka meni lahjakkaasti yli ymmärryksen?
No, ei sen niin väliä. Paperitalon lukeminen oli monella tapaa myös hyvä asia. Ensinnäkin tulin kirjallisesti vierailleeksi Uruguayssa, joka on uusi tuttavuus sekä kirjallisessa maailmanvalloituksessa että ¡Hola! español -haasteessa. Toisekseen saavutin tavoitteeni kirjabloggaajien Lukutaitokampanjassa lukemalla viidennen kirjan kampanjaviikon aikana. Ja kolmanneksi: tuli empiirisesti todistettua, että kirjan lukeminen ei vie sen kauempaa kuin iltalenkki.
Haastan siis kaikki lukijani lahjoittamaan kuluneen viikon aikana lukemieni kirjojen mukaisen määrän eli 5 euroa* Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön. Annetaanhan lukemisen mahdollisuus myös niille, joilta se vielä puuttuu. Lahjoitussivulle pääsee tästä.
___
*Summaa saa hyvillä mielin myös nostaa! Itse ajattelin lahjoittaa triplaten.
Olen lukenut Paperitalosta myös kirjaa kehuvia arvioita. Aion lukea sen itsekin (mutta mieluummin alkukielellä, jos vain saan sen hankituksi).
VastaaPoistaMinäkin olen, mutta jotenkin en vain itse nyt hoksannut sitä hienoutta. Ehkä sinäkin tykkäät!
PoistaJoskus opiskelijana ajattelin, että romaanissa pitää olla vähintään 300 sivua, jotta siihen ehtii syntyä tunneside eli jotta se olisi hyvä ja vaikuttava. Tämä johtui siitä, että olin lukenut pääasiassa yli 300-sivuisia romaaneja. Sittemmin olen lukenut myös alle 300-sivuisia ja saanut tunnesiteen syntymään niihinkin. Ehkä sinä nopeana lukijana luet enemmän pitkiä romaaneja, minkä vuoksi lyhyemmistä jää valju olo. Ainakin osaselitys tämä voisi valjulle ololle olla.
VastaaPoistaMinä tosiaan pidän enemmän pitkistä (tai pidemmistä) romaaneista kuin aivan näin tiiviistä tarinoista. Toisaalta pidän kyllä novelleista, mutta niihin ehkä osaan sitten suhtautua tekstityypin edellyttämällä tavalla ja paremmin kuin pienoisromaaneihin.
PoistaVähän samat fiilikset jäi Paperitalosta: nopeasti luettu mutta hieman hämyinen, en ihan saanut otetta. Vaikka kiinnostavia lauseita siellä oli ja kaikkea. Pitemmät = kivoja.
VastaaPoistaKyllä, peukkua pitemmille!
PoistaMinulle Paperitalo oli hidas lukea, mutta todennäköisesti nopea unohtaa. Ainekset oli hyvät (kirja-ajatukset, kirjaviittaukset, kirjahamstraus ongelmineen), mutta toteutus tökki. Loppu tuntui kamalan sekavalta, saatoin ehkä jopa nukahtaa hetkeksi istualtaan tätä lukiessani. Sainpahan kirjankansibingoon toisen bingon, edistettyä TBR100-listaa ja napattua Uruguayn kirjalliseen maailmanvalloitukseen. Jotain hyvääkin siis :)
VastaaPoistaMuistikuvat ovat kyllä tehokkaasti kaikonneet. En tosiaan muista tästä kirjasta juuri mitään. Onkohan sekin vakavaa kirjahulluutta, lukea niin paljon, ettei muista edes mitä on lukenut...? Ehkä.
Poista