Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013
281 s.
Kirjastosta.
Vilja ja Aleksi. Aleksi ja Vilja. Nuori rakkaus herää eräänä kesänä, kun kumpikin on kaukana poissa kotoa. Aluksi kosketus ja yhteys on arka, vähitellen hiukan rohkeampi. Vilja ja Aleksi haluavat rakastaa ja elää, toteuttaa Jumalan valtakuntaa maan päällä, mutta tehdä sen osin omilla ehdoillaan. Voimakas on kuitenkin lestadiolaisyhteisön valta.
Muutamassa vuodessa perhe on kasvanut jo usealla pellavapäällä. Kun Vilja tekee jälleen positiivisen raskaustestin – vain yhden lohtua etsineen yhteisen yön jälkeen – alkaa voimavarojen raja näkyä lähempänä kuin koskaan. Koetukselle joutuvat kaikki perheen jäsenet, ympäröivä yhteisö, Aleksin ja Viljan avioliitto sekä syvimmin kaikista Vilja. Viljan mieli ja ruumis. Viljan usko. Viljan toivo. Viljan rakkaus.
Taivaslaulu on loppukesän ja alkusyksyn kohistuimpia kirjoja kirjablogeissa. Kovat paineethan siitä tulee, lukijallekin.
Taivaslaulu on kaunis kirja. Ja surullinen. Se alkaa kuin kalevalainen runo, ja se hieman pelotti. Kirjan alku on niin runollinen, että kaltaiseni suoraviivaisen proosan ystävä kavahti. Onneksi kieli hieman tasoittuu, kun tarina alkaa kulkea. Silti se etäännytti.
Koin Viljan tarinan aitona, koskettavana ja raivostuttavana. Toisaalta, kuten usein muulloinkin ja aivan muunkinlaisissa yhteyksissä, jäin miettimään ihmisen vapaan tahdon problematiikkaa. Lestadiolaista elämää elävän naisen valinnat ovat niin kaukana omasta arkitodellisuudestani, että minun on niitä vaikea ymmärtää. Taivaslaulu tuo tuota vierasta kulttuuria fiktion keinoin lähemmäs, vaikkakaan ei tee siitä minun näkökulmastani sen ymmärrettävämpää. Mietin, miten paljon ihminen lopulta voi itse päättää. Mistään. Oli uskoa, yhteisöä, ylhäältä asetettuja moraalisääntöjä – tai ei.
Vaikka Rauhalan kieli hätyyttelee, kiusoittelee, sivelee ja hellii, siinä on jotain liikaa. Minusta se ei ole aivan aitoa ja sujuvaa, vaan jää paikoin ulkokultaiseksi. Luovaa se on, rikasta ja kaunista, sitä en tosiaankaan kiellä, mutta pysyin kaikesta huolimatta varpaillani alusta loppuun. Paikoin tylsistyin päällepuskevaan luontokuvastoon ja tunteeseen, kuin lukisin pitkää virttä, jonka sanomaa en ymmärrä.
Tarina pitää otteessaan. Viljan ja Aleksin perhe-elämä tuntuu lapsettoman ihmisen silmin tarkasteluna uskottavalta ja kompleksiselta. Uskonnollisesta elämästä en mitään tiedä, koska en ole koskaan sellaista itse elänyt, mutta kaikessa ristiriitaisuudessaan siihenkin on helppoa samaistua. Rauhala ottaa kantaa, vaikka proosaa kirjoittaa, ja hän tekee sen taitavasti. Ääni annetaan monelle, vaikka se liberaalin alleviivauksen saakin. Tärkein sanoma lienee se, että suuntia ja näkemyksiä on monia, vaikka puhdasoppisuutta korostettaisiin. Yksimielisyys lienee käytännössä mahdotonta.
Vaikken ole kirjasta aivan hurmioitunut, pidän sitä tärkeänä ja vaikuttavana teoksena, monelta osin kohinansa ansainneena. Kiinnostuneena jään myös seuraamaan Pauliina Rauhalan uraa. Mitä kaikkea muuta hän vielä ehtiikään kirjoissaan käsitellä, jos kirjailijana jatkaa? Tällä naisella on sana hallussaan, ja se sana on painavaa.
Toivon jonkun saavan siitä lohtua. Jaksamista seuraavaan päivään. Ja sitäkin seuraavaan.
Tästä on puhuttu tosiaakin paljon -sekä blogeissa että muussa mediassa.
VastaaPoistaItse en ole kirjaa lukenut, tuskin luenkaan. Erilaisia näkemyksiä kirjasta on silti mukava lueskella. Kiitos tästä! :)
Se on kyllä kiinnostavaa, kuinka jotkut kirjat nousevat kohinan kohteeksi ja toiset eivät ollenkaan. Taivaslaulun saaman huomion ymmärrän kyllä hyvin, mutta eipä tätäkään tosiaan kaikkien ole pakko lukea. Onneksi.
PoistaMinulle kirjan kieli tuntui turvalliselta. Hyvä, kun vertasit sitä pitkään virteen, ehkä se johtui siitä. Olen kotoisin paikkakunnalta, jossa virsiä veisattiin hartaudella joka paikassa. Kirja on varmasti monelle tärkeä.
VastaaPoistaNiin minäkin uskon ja toivon. Toisaalta se herättää myös negatiivisia tunteita, mutta sehän vain kertoo siitä, että tärkeästä aiheesta kirjoitetaan ja puhutaan. Kiva, että tykkäsit tästä. Minulla taisi vähän vaikuttaa se, että olin lukenut kirjasta paljon arvioita jo ennen kuin itse luin sen, jolloin ennakkokäsityksiä muodostuu väistämättä. Mutta kun ne kiinnostivat niin paljon! (Pahaksi onneksi luin myös Hesarin arvion, joka spoilasi koko juonen. Sitä ei olisi kannattanut tehdä.)
PoistaMinä kirjoitin tästä juuri ja aika samat fiilikset on. En ihan hirveästi ihastunut, vaikka kirja hyvä onkin. Runollinen kieli etäännytti myös minua.
VastaaPoista(Ps. En tiedä onko se tarkoitus, mutta blogisi uusi taustakuva loppuu minulla keskelle ruutua. Mahtaako minulla olla liian iso ruutu vai mikä lie :O)
Kiitos huomiosta, Katri! Omalla ruudulla se pelitti kahdella eri selaimellakin oikein hyvin, mutta kokeilin eri konetta (isoa näyttöä), niin johan oli huono... No, mietin jotain muuta uudistautumisyritystä. :)
PoistaOlihan tämä hyvä kirja, mutta jotenkin etäinen. Haipunee mielestäni syksyn edetessä lopulta sen suurempaa jälkeä jättämättä.
Minä vaikutuin tästä todella, eikä kielikään kiusannut. Päinvastoin.
VastaaPoistaBloggauksestasikin sen huomaa, että vaikutuit syvästi. Vaatikohan tämä enemmän kosketuspintaa omasta elämästä, jotta vaikutus on niin suuri? Että on esimerkiksi itse äiti? En tiedä, kunhan pohdiskelen... :)
PoistaHieno kirja siis kuitenkin, minunkin mielestäni.
Mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä postaus. Olit miettinyt asiaa selvästi myös vl-uskon todellisuudesta käsin. Siksi tartuin tähän postaukseen.
VastaaPoistaOlen pohjois-suomalainen vl-nainen ja pienten lasten äiti. Kirjailija, vl-usko ja kirjan tapahtumapaikat ovat jokseenkin tuttuja. Luin kirjan itse tirkistelymielessä.
Kirja oli mielestäni kielellisesti kaunis. Alkuosa kirjasta oli hieman liiankin lyyristä, mutta juoni alkoi vetää sadan sivun jälkeen. Tuo tirkistelyhalu sai minut tylsästä alusta huolimatta lukemaan kirjan loppuun. Epilogi oli mielestäni turha!
Kirja herätti minussa monenlaisia, mutta pääsääntöisesti ristiriitaisia tunteita. Mietin kovasti omaa äitiyttä, lapsuuttani, uskoani, mutta myös kirjailijan vastaavia. Sitten yritin lukea kirjaa myös ei-vl:n lukijan näkökulmasta.
Millaisia ne ristiriitaiset tunteet sitten olivat:
USKO: Osa uskonnollisesta kuvauksesta oli todentuntoista (esim. suviseurakuvaus). Osa oli iroonista (esim. raskaustestit säästöpakkauksissa - en ole ikinä törmännyt, ruuhka Jumalanvaltakunnan risteyksessä). Osa oli loukkaavaa ja vaikea uskoa todeksi (esim. pakkopanemiset). Vl usko opettaa kunnioittamaan aviopuolisoa. Seksi on naisellekin oikeus eikä velvollisuus.
Olen vl, mutta Vilja ja Aleksi uskoivat eri tavalla kuin minä. Minulle usko on 99 prosenttisesti ilon ja voiman lähde. Viljalle usko toi myös lohtua, mutta oli samalla iso kahle.
NAISEUS/ÄITIYS: Vilja iloitsi lapsista, mutta pelkäsi toistuvia raskauksia. Vilja oli omistautuva äiti. Kirjailija kuvaakin erityisen kauniisti mielestäni lasten ja vanhempien suhdetta. Tästä voi jokainen lasten vanhempi ottaa opikseen. Uskonkin vakaasti, että tämä on juuri sitä, mitä kirjailija haluaa antaa myös omille lapsilleen. Moni kokee, ettei se ole mahdollista, jos lapsia on "liikaa".
Vilja koki olevansa yhtä aikaa vapaa ja kahlittu nainen. Itseltäni puuttuvat nuo kahleet. En koe, että olisin synnytyskone tai että synnyttäisin vastoin tahtoani. Jos näin olisi, en ehkä kuuluisi tähän liikkeeseen. Minulle lapsen saaminen on ollut kerta kerralta ihmeellisempää. Lapsi tuntuu todella Jumalan lahjalta, vaikka toki monesti väsyn pienten lasten hoitamiseen ja kasvattamiseen. Uskoisin, että edellä mainittu olotila on jokaista äitiä lähellä.
LOPPURATKAISU oli minusta myös ristiriitainen. Ajattelisin, että kirjan kantavana teemana oli naisen itsemääräämisoikeus. Silti mies, Aleksi, meni yksin päättämään, että heidän perheeseen ei synny enää lapsia. Olisin kokenut itse moisen tempun tosi loukkaavana. Elän tasa-arvoisessa parisuhteessa. Päätämme aina yhdessä yhteisistä asioista.
Kiitos perusteellisesta kommentistasi, mukavaa, että halusit kertoa oman näkökulmasi.
PoistaOlen ilahtunut siitä, kuinka suuren suosion tämä kirja on saanut, vaikka selvästi se on monin tavoin ristiriitainen ja varmasti tuntuu jopa hyökkäävältä joiltakin osin.
Mukava kuulla näkemyksesi ja kokemuksesi. Haluan uskoa, että kunnioitus toteutuu kuvaamallasi tavalla useammissa perheissä. Niinhän sen tulee olla, minun maailmankuvani mukaan myös. Puolisoa tulee kunnioittaa ja oikeuksien ja velvollisuuksien pitää olla tasapainossa.
Minäkin uskon, että äitiys on asia, jota ei voi arvottaa lasten lukumäärällä vaan juurikin sillä, että väsymys voi tulla jo yhdestä lapsesta. Itse en tähän osaa sillä tavoin kommentoida, kun en ole äiti. Ehkä joskus tulevaisuudessa tiedän, mistä on kyse.
Loppuratkaisusta olen samaa mieltä, siinä oli ristiriitoja, joita en ihan niellyt.
Kiinnostavaa pohdintaa tärkeästä kirjasta.
VastaaPoistaMinä jäin pohtimaan tätä kieliasiaa. Osa lukijoista on kokenut kielen turvallisena, toiset ärsyyntyneet sen kaunokirjallisesta lyyrisyydestä, toisia tyyli on etäännyttänyt. Itse koin kielen yhdeksi keinoksi päästä päähenkilön pään sisään. Kun uskon tekstit tulivat osaksi kertojaääniä, oli vaikutuksena se, että teksti itsessään päästi päähenkilöiden pään sisään. Ajattelin useassa kohdassa sitä, että jos tämä olisi sanottu toisin, olisin ärsyyntynyt tai kokenut tilanteen roisiksi. Ehkä kielellä voi olla myös lukijaa suojeleva sävy. Samaa mietin Puhdistusta luettaessa. Oksanen etäännyttää kielikuvien ja näkulmien avulla tilanteita, jotka ovat jo riittävän ahdistavia sellaisenaan. Tämän kirjan kohdalla koin hieman samoin.