Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera
WSOY 2013
285 s.

Kirjakauppaostos.


Ranskalainen oopperaohjaaja Juliette Roche muuttaa 1990-luvun puolivälissä Venäjälle työskentelemään suuren intohimonsa ja ammatillisen taitonsa kohteen, oopperan, parissa. Hän päätyy syrjäiseen Trupovoon, jossa kohtaa Jevgeni Oneginin roolissa esiintyvän Dmitrin. Tunnemyrsky on valtaisa, jotain kohtalokasta pääsee valloilleen.

Juliette ja Dmitri siirtyvät Moskovaan suurempien lavojen ja kirkkaampien parrasvalojen ääreen. Juliette ei kuitenkaan tunne Moskovaa tai Venäjää kodikseen, ei edes yhtään tuttavalliseksi. Hän ei osaa kieltä, kaupungin kadut ovat sokkeloiset, ooppera täynnä pimeitä nurkkia ja sokeita kulmia, ja lavalla hurmoksen aiheuttava Dmitri on kotioloissa etäinen, vallanhaluinen ja jopa despoottinen.

Vähitellen Julietten elämä alkaa tuntua yhä enemmän reaalitodellisuuden rajat ylittävältä oopperan libretolta ja sen puitteet pelottavasti natisevilta lavasteilta. Menneisyyden paino harteilla on kova, ja nykyisyys tuntuu paikoin vielä julmemmalta. Vereltä, kivulta, uhrauksilta ja sirpaleilta ei voida välttyä.

Hain Marissa Mehrin Veristen varjojen oopperan lähes painotuoreena kirjakaupan hyllystä, niin innolla olin blogimaailmasta tutun kirjoittajan esikoisteosta odottanut. Vaikka halusin tarttua kirjaan heti, pelkäsin hieman. Mitä jos en yhtään pitäisi kirjasta? Mitä jos en tajuaisi oopperajutuista mitään?

Kaikki pelot murenivat. Veristen varjojen ooppera on intohimoinen ja särmikäs, vavahduttava ja mahanpohjassa asti tuntuva tarina naisesta, joka ei pääse irti entisestä elämästään eikä saa tartuttua kiinni siitä, mitä elää parhaillaan. Päähenkilö Julietten sijattomuuden ja vierauden tuntu tulee kirjassa esiin taidolla ja intensiteetillä. Häneen samaistuu, vaikkei samanlaisia kokemuksia olisikaan, ja vaikkei hänen tekojaan ja ajatuksiaan ymmärtäisikään.

Dmitri on samaan aikaan etäinen ja hallitseva. Hänestä ei saa otetta, ja lopulta lukija jää miettimään, onko koko mies vain Julietten kuvitelmaa. Eräänlaiselta käsikirjoituksen hahmolta hän tuntuu alusta loppuun. Hurmurilta, jolla on pedon hampaat. Ihmiseltä, jollaiseen ei koskaan haluaisi tutustua, ja jollaisia kyllä uskoo olevan olemassa, vaikkei heitä itse tunne. Mieheltä, jossa on liikaa kaikkea, eikä lopulta yhtään mitään.

Julietten rakoileva mieli on kirjan keskeinen teema. Mikä on kuvitelmaa, mikä on totta, missä kulkevat todellisuuden ja oopperan rajat, mihin moraali taipuu, mihin jää taipumatta? Pidin erityisen paljon kirjan tunnelmasta, joka alkaa muodostua jo vaikuttavasta prologista ja vahvistuu koko ajan tarinan edetessä. Lisäksi Mehrin kieli on huumaavaa, kekseliästä ja tarinaa huolella tukevaa.

Veristen varjojen ooppera on hengästyttävä ja intohimoisuudessaan hieman ahdistavakin lukuelämys. Se imee mukaansa, pitää otteessaan ja lopulta antaa hieman armoa. En ole oopperaihminen (ellei siihen joukkoon pääse yhdellä Savonlinnan Oopperajuhlien Madama Butterfly -piippuhyllykokemuksella (joka oli upea, sitä en kiistä)), mutta se ei tehnyt minusta missään määrin ulkopuolista tarinalle. Päin vastoin: sen mukaan oli helppoa heittäytyä ilman ennakkoluuloja, -tietoja ja -käsityksiä.

Esiripun auetessa, ensimmäisen tahdin noustessa ilmoille taustoja ei kysytä keneltäkään.

___

Arja pitää Veristen varjojen oopperaa kypsänä, valmiina ja vaikuttavana, Liisalle kirja jäi mysteerimäisyydestään huolimatta (tai juuri siksi) etäiseksi, Minna Vuo-Cho ei ollut kirjan luettuaan varma, pitikö siitä vai ei, joskin nautti sen dramaattisuudesta, Annami ihailee etenkin kirjan kieltä, Erja sekä ihaili että kavahti, Sara toteaa: "Molto maestoso!".

Kirjailijan blogiin pääsee tästä.