Elämä on didaktinen kolmio

Didaktinen kolmio luonnollisessa koossaan.

Sini, kosini, tangentti. Dekalitra, hehtolitra, kilolitra. Eksponentti, kantaluku, laskujärjestys.
Konsukiepre, vara är var varit. Vad är din grej?

Tätä se on nykyään, meikäplikan elämä. Yhtä didaktista kolmiota, kotiläksyä ja päänraavintaa.

En olisi millään enkä ikimaailmassa uskonut syksyn 2003 ja alta lipan vedettyjen matematiikan ylioppilaskirjoitusten jälkeen käyttäväni koskaan enää matematiikkaa yhtään mihinkään. Uskoin niin vielä syksyllä 2008 kansantaloustieteen peruskurssilla. Ja sitä seuraavana syksynä, kun yritin käydä sitä yksien hylsyjen jälkeen uudelleen (Eikä mennyt läpi, silloinkaan. Toisaalta oli kivempaa juoda kahvia Minervassa, vai mitä J?).

Vielä silloinkin uskoin niin, kun meitä innokkaita hissan auskuja yritettiin kaikin voimin musertaa ja kampata. Kyllä on oltava taloustieteestä vähintään appro, että on mistään kotoisin yhteiskuntaopin opettajana. Niin vissiin.

No, siitä en mitään tiedä, koska en ole vielä koskaan työskennellyt yhteiskuntaopin opettajana.

Sen sijaan työskentelen nyt joka ikinen päivä matematiikanopettajana. Ja ruotsinopettajana. Ja äikänopettajana (Mutta huom, vain kielioppiasiat! Ei sentään kirjallisuutta, hyvänen aika!). Ja terveystiedon opettajana. Ja yksityisopettajana. Ja lippis-, kännykkä- ja kiroilunatsina. Stressipallon heittelijänä.

Huoh. Olen aivan julmetun väsynyt, vaikka teen oikeastaan osa-aikaista työtä (20 viikkotuntia opetusta). Osa-aikaisuus tarkoittaa omalta osaltani työpäiviä klo 8.30–16.30. Joka päivä. Ei, en valita sitä, mutta palkkaahan saan tietenkin vain 83%. No, itse olen soppani keittänyt, joten ei siitä sen enempää.

Sen sijaan omat kotiläksyt alkavat kohtsillään väsyttää. Joka ilta roudaan mukanani matematiikankirjoja. Ja ruotsinkirjoja. Ja tehtäväkirjoja. Ja laskinta. Yritän kaivella harmaista aivosoluistani esiin jonkinlaisia muistikuvia ruotsin kielioppisäännöistä tai osamäärän korottamisesta potenssiin. Juu, ei löydy. Kirjoista ne on luettava ja samat tehtävät tehtävä, joita annan oppilaillekin.

Joku lupasi, että kyllä se kahden vuoden jälkeen helpottaa. No viimeistään kolmen.

Ei auta muuten paskan vertaa juuri nyt.

Ei pidä ymmärtää väärin. Pidän kyllä työstäni. Se on tosin eri työ, kuin mihin luulin tulleeni palkatuksi, mutta hieno työ se on. Paljon on opittu, paljon opitaan vielä. Oppilaat ovat tulleet tutuiksi, osan kanssa sujuu jo mainiosti, osan kanssa ei ollenkaan. Joillekin joutuu nostamaan kynän takaisin käteen jokaisen tehtävän jälkeen. Joka kerta.

Byrokraattiseen puoleen en ole vielä kovin syvälle mennyt, vaikka tiedän, että pitäisi. Pedagogiset asiakirjat odottavat päivittämistään ja tekemistään, mutta jotenkin siinä kolmioiden piirtelyn ja modusten paukuttelun ohessa ei tule löytäneeksi aikaa ihan kaikkeen. Vaikka toki sekin on osa ydintehtävääni, naputella tekstiä ja naksutella ruksit oikeisiin ruutuihin. Ehkä huomenna. Tai joskus ensi viikolla.

Toisaalta uskallan jo aistia, että minusta on tulossa joillekin tosi tärkeä. Ja vaikkei sitä kukaan koskaan myöntäisikään, olen kumminkin se, jolle uskaltaa sanoa. Ehkä kiukutellakin, jos kiukuttaa. Kertoa muitakin kuin koulujuttuja. Kysyä pohdituttavia juttuja, niitäkin, joihin en tiedä vastausta. Sanoa, etten osaa, en ymmärrä, selitä uudestaan. Ja minähän selitän. Vielä kerran.

Että ollaan tässä edelleen ihan hengissä, viiden viikon jälkeen. Eikä siihen syyslomaankaan ole enää kauhean kauan aikaa.