Tyttövoimaa ja muutakin pärjäämistä

Luin kaksi nuorten aikuisten kirjaa rytäkällä saadakseni mainion YA-lukuhaasteen kerralla kunnolla alkuun. Molemmat kirjat oli ollut tarkoitus lukea jo pidempään, joten oli jo aikakin niin sanotusti. Molemmissa kirjoissa nuoret näyttävät, millaisiin suorituksiin he ovat valmiita silloin, kun tilanne on äärimmäinen.

Holly Bournen What's a Girl Gotta Do? on kolmas osa hänen railakkaan feministisessä Normaali?-sarjassaan. Se on alunperin ilmestynyt vuonna 2016, ja tullut aivan vastikään suomeksi nimellä Mitä tytön täytyy tehdä?

Evien ja Amberin näkökulmien jälkeen on kertojavuorossa Lottie. Älykäs, anteeksipyytelemätön ja päämäärätietoinen nuori nainen, jonka suuntana on seuraavaksi Cambridge. Sitä ennen pitää kuitenkin käydä lukio loppuun ja murskata patriarkaatti, noin lähtöoletuksena.

Eräänä aamuna Lottie joutuu kahden aikuisen miehen ahdistelemaksi matkalla kouluun, ja jokin loksahtaa hänen päässään uuteen asentoon. Miten paljon vääryyttä, seksismiä ja tuhoisia asenteita nuoreet (ja muunkin ikäiset) joutuvat arjessaan kohtaamaan? Lottie päättää aloittaa tyttöjen perustaman FemSoc-yhteisön tuella kampanjan, jossa osoitetaan kaikki kohdatut seksismin muodot, suuntautuivat ne mihin sukupuoleen tahansa. Kampanjastaan Lottie aikoo pitää vlogia, jonka kuvaajaksi ja editoijaksi hän saa rekrytoitua dokumenttielokuvausta opiskelemaan haluavan Willin.

Vaikka Lottie saa kampanjalleen koulun johdon tuen, kaikkia opiskelijoita hän ei saa puolelleen. Sen sijaan etenkin Lottien edelliskesänä jättämä futari Teddy aiheuttaa joukkoineen melkoisen määrän painetta kampanjaa kohtaan. Ja kun se alkaa saada näkyvyyttä laajemminkin, voinee vain arvata, millaisia seurauksia Lottie ystävineen joutuu kantamaan.

Holly Bourne on lunastanut paikkansa sydämessäni ja jatkan edelleen mantraani: voi kunpa tällaisia nuortenkirjoja olisi ollut tarjolla teini-minulle. Mahtavaa, että ajankohtaiset, oikean maailman ilmiöt pääsevät nuortenkirjan sivuille luontevana osana tarinaa. Mahtavaa, että asenne uskalletaan pitää railakkaana, jämptinä ja anteeksipyytelemättömänä. Varmasti Bourne suorasukaisuudessaan ärsyttää joitakin, mutta juuri siitä hänen kirjoittamisessaan lie kysekin: osoitetaan, mikä on pielessä asenteissa ja käytännöissä ja tarjotaan niihin fiktiivisin keinoin oikeita ratkaisuja.

Evie, Amber ja Lottie ovat olleet minulle ihanaa seuraa. Heidän tarinastaan on julkaistu vielä neljäskin osa, ...and a Happy New Year?, jossa tytöt kohtaavat pidemmän tauon jälkeen uudelleen. Sanomattakin selvää, että se on lukulistallani.


Holly Bourne: What's a Girl Gotta Do?
Usborne 2016
419 s.

Kirjastosta.

Haasteet: YA-lukuhaasteen bingosta ruutu Englanninkielinen kirja.

K. K. Alongin Kevätuhrit osui ja upposi minuun viime syksynä. Trilogian toinen osa Ansassa tuli ahmaistua melkein yhtä vauhdikkaasti. Kolmas osa ilmestyy tänä keväänä, ja odotan sitä silmät kiiluen.

Koska kyse on todella tiivistunnelmaisesta sarjasta, yritän olla tekemättä suuria juonipaljastuksia. Siksikin teksti jäänee lyhyeksi.

Jade, Susette, Sara, Tomi, Oliver ja Ali ovat asettautuneet Oliverin mummolaan, joka sijaisee maaseudulla sopivasti syrjässä asutuskeskuksista. Ikuisesti siellä ei kuitenkaan voi piileskellä, vaan varastoja on lähdettävä täydentämään. Jade ja Sara valjastavat Rommi-hevosen kärryjen eteen ja lähtevät kohti lähintä taajamaa. Muut jäävät opettelemaan välttämättömiä selviytymistaitoja talolle.

Pitkään tilanne ei kuitenkaan pysy vakaana, sillä talolle saapuu vieras tai pikemminkin omistaja: Oliverin veli Rafi, joka on kuolemanaallon iskiessä selvinnyt, mutta käyttäytynyt väkivaltaisesti. Kaikki vaikuttaa nyt kuitenkin olevan jälleen tolallaan, vaikka jotain uhkaavaa Rafissa on. Mukanaan hänellä on hiljainen tyttö Janessa, joka tuntuu lähes palvelevan Rafia. Samaan aikaan kauppareissu saa nihkeitä käänteitä, sillä kuten on jo opittu: kehenkään ei voi pohjimmiltaan luottaa, sillä uudessa tilanteessa on kyse elämästä ja kuolemasta.

Kevätuhrien aloittama henkiinjäämistaistelu siis jatkuu. Tarinaa kerrotaan eteenpäin vuorotellen eri henkilöiden näkökulmasta, luvut ovat lyhyehköjä ja koko ajan tapahtuu paljon. Ansassa on jännittävä, ajoittain ahdistavakin lukukokemus. Mutta viihdyttävä se on, todellakin! Erilaisten persoonien törmäyskurssit, erittäin vaikeassa tilanteessa selviytyminen ja ennakoimattomat käänteet takaavat sivujen kääntymisen kuin itsestään. Lopussa on melkoinen koukku, joten kolmannessa osassa päästään oletettavasti aivan uusiin kuvioihin.

Tylsyyttä vieroksuville, toimintaa toivoville, väkivaltaa karsastamattomille.

K. K. Alongi: Ansassa
Otava 2017
297 s.

Kirjastosta.

Haasteet: YA-lukuhaasteen bingosta ruutu Kirjassa useampi kertoja, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 56. Kirja, jonka kannessa on rakennus.

Timo Mäkelän Rooma ja Kuolematon mestariteos

Timo Mäkelästä on kovaa vauhtia tulossa uusi suosikkini. Emil ja Sofi ihastutti minua tammikuussa, ja nyt luin kaksi muuta Mäkelän teosta, sarjakuvanovelleista koostuvan Rooman ja Honoré de Balzacin novelliin perustuvan Kuolemattoman mestariteoksen.

Rooma koostuu seitsemästä pidemmästä tarinasta ja neljäntoista yksisivuisen "biisin" kokoelmasta Bogey Bluesista. Aihepiirit vaihtelevat ulkomaanmatkoista salaperäisiin muukalaisiin, pienistä hetkistä ja ohimenevistä tapaamisista.

Tarinat ovat koskettavia, tarkkasilmäisiä ja pohdintatilaa jättäviä. Pienin elein Mäkelä rakentaa suuria kokonaisuuksia, joissa ihmiselämän eri puolet nousevat esiin yllättävistäkin näkökulmista.

Eniten pidin nimitarinasta Rooma, salaperäisestä leskestä kertovasta Mustapukuisesta naisesta sekä kirjan päättävästä Venetsiasta. Mäkelän värienkäyttö on monipuolista ja rohkeaa, kuvakulmat vaihtelevia ja ruutujen käytössä ei tyydytä tavanomaisimpiin ratkaisuihin.

Kuolematon mestariteos on puolestaan yksi kokonaisuus. Nuori taiteilija Pirjoriina Pousi tapaa eräällä vierailullaan vanhan maalarimestarin Frenhoferin, jolla on (ikuisen) työn alla kuolematon mestariteos. Pousin uteliaisuus herää, sillä hän haluaa itse lyödä läpi taidekentällä. Hän päätyy tekemään Frenhoferin kanssa vaihtokaupat, jotka koituvat kohtalokkaaksi.

Taideviittaukset, dramaattiset värit, kokeilevat kuvakulmat ja leikkaukset ilahduttivat ja pitivät mielenkiinnon yllä. Tarinassa pohditaan syvästi taiteen olemusta ja merkitystä: miten syntyy "kuolematon" taide, onko sellaista? Mikä tekee taiteesta taidetta?

Silti kyse ei ole mistään ylettömän korkealentoisesta tarinasta, vaan siitä saa kiinni, vaikkei taidetta tuntisi tai olisi taidealan ihminen. Tarinassa on tarttumapintaa muillakin tavoilla.

Lämmin suositukseni siis Mäkelän sarjakuville. Niissä on tutkittavaa, ihmeteltävää ja nautiskeltavaa. Upea piirrostyyli ja terävät tarinat muodostavat kokonaisuuden, jota voi vain tyytyväisenä ihailla.


Timo Mäkelä: Rooma
Arktinen Banaani 2004
80 s.

Kirjastosta.


Timo Mäkelä: Kuolematon mestariteos
Arktinen Banaani 2007
56 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Taiteilijaromaani-haaste (kuvataiteilijat)

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Perheen kolhut vai koko valtion? Lapsen silmin se on melkein sama asia: kaikki tuttu ja turvallinen tärisee liitoksissaan, eikä mihinkään voi luottaa enää.

Gaël Fayen Pienen pieni maa kertoo Ruandan ja Burundin verisestä historiasta 1990-luvun alussa, lapsuudesta ja muistamisen epävarmuudesta. Gaby on 10-vuotias, kun sota syttyy ja perhe hajoaa. Lapsuus on ollut suhteellisen vakaata Burundin taivaan alla: perheessä on ollut omia mutkiaan, mutta Gabyn ja pikkusiskon elämä on kuitenkin ollut turvallista. Äiti on Ruandan tutsi, isä ranskalainen. Kaikki muuttuu vanhempien erotessa ja sodan pyyhkäistessä rauhallisten kotikatujen yli.

Kaikkea tätä Gaby muistelee muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, jo aikuisena miehenä. Hän ei ole löytänyt rauhaa mielelleen.


Elämäni on kuin pitkä harharetki. Olen kiinnostunut kaikesta. En suhtaudu mihinkään intohimoisesti. Mikään ei järisytä minua sydänjuuriani myöten. Olen hortoilijoiden velttoa sukua. Joskus nipistän itseäni. Tarkkailen itseäni sosiaalisissa tilanteissa, työpaikalla kollegojeni seurassa. Olenko minä tuo kaveri hissin peilissä? Kahviautomaatilla seisova, väkinäisesti naurava heppu? En tunnista itseäni. Olen tullut niin kaukaa, että ihmettelen edelleen, kuinka päädyin tänne. (s. 12)


Fayen rakentama tarina on yhdistelmä lapsuuden viattomuutta ja veristä kansanmurhaa. Gabyn silmin maailma muuttuu oudoksi, mutta sitä on vaikeaa selittää, eikä kukaan oikein suostukaan kertomaan, mistä todella on kyse. Samalla kun ympärillä olevat rakenteet murtuvat – palvelusväki pakkaa tavaransa, naapurissa koetaan menetyksiä, aseiden pauhu kuuluu jostain etäämpää – Gabylla on kasvun paikka. Ystävyyssuhteet horjuvat, oma perhe murtuu.

Pienen pieni maa on palkittu romaani ja käännösmenestys maailmalla. Sen vire on vaikuttava, sen rakentama kirjallinen maailma moni-ilmeinen. Silti se piti minut etäällä. Gabyn kertojanrooli on ristiriitainen: yhtäältä lapsen näkökulma, toisaalta kehystarinassa Gaby on jo aikuinen ja muistelee mennyttä, yrittää tehdä tiliä sen kanssa. Kymmenvuotiaaksi Gaby käyttää turhan kirjallisia ilmaisuja, on liian lyyrinen makuuni:


Bujumbrassa sataa yötä päivää lunta. Kerroinko jo? Hiutaleita kasaantuu hiljalleen, ne peittävät kaiken ja silaavat maailman valkoisella luuytimiämme myöten. Ei ole enää paratiisia eikä helvettiä. Huomenna koirat vaikenevat. Tulivuoret uinuvat. Kansa äänestää tyhjää. Hääasuiset haamumme astelevat jäähileisillä kaduilla. Meistä tulee kuolemattomia.

Lunta on satanut jo monta päivää ja yötä.
Bujumbura on tahraton.
(s. 208)


Toisaalta olen myös lähtökohtaisesti ongelmissa aina, kun joudun tekemisiin lapsikertojien kanssa. Jokin hiertää, pitää etäällä – ansioista huolimatta.

Pienen pieni maa on raaka ja suorasukainen kuvaus menetyksistä ja väkivallanteoista, joiden uhreiksi viattomat joutuvat. Järjetön etninen viha hutujen ja tutsien välillä konkretisoituu Gabyn perheessä, kun hänen äitinsä perhe ja suku joutuu vainojen uhreiksi Ruandassa. Äidin kuvaus tekemästään etsintäretkestä on järkyttävää luettavaa.

Tarina jätti minuun jäljeksi ristiriitaisen olon, jossa yhdistyy suru sodan uhrien puolesta ja pettymys siitä, että jäin lopulta etäälle.


Gaël Faye: Pienen pieni maa
Suomentaja: Einari Aaltola
Like 2018
217 s.
Petit pays (2016)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Kirjojen kauneudesta


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Maailmanvalloituksessa matkaan Burundiin.

Ihmissuhteiden onttous ja syyllisyyden paino

Chester Brownin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin En koskaan pitänyt sinusta nimi kuulosti sen verran kiinnostavalta, että nappasin kirjan luettavakseni. Kannatti tehdä niin, sillä Brownin lakoninen, ohuesta viivasta ja runsaasta tilasta rakentuva ilmaisu tuntuu voimakkaalta ja painokkaalta.

Eletään 1970-lukua kanadalaisessa pikkukaupungissa. Chester ei tiukan äidin kasvatuksesta johtuen kiroile ollenkaan, mikä taas on koulun kovisten mielestä silmiinpistävää ja nälvinnän aihe. Chester itse ei voisi vähempää välittää, häntä kiinnostaa lähinnä musiikki, tytötkin vähitellen. Naapurin siskoksista vanhempi on kyyninen, nuorempi korviaan myöten ihastunut Chesteriin.

Chester itse ei oikein osaa ilmaista tunteitaan. Hän on hiljainen, varautunut ja omissa oloissaan viihtyvä. Perhe asuu siististi muttei yltäkylläisesti, ja tekemistä on keksittävä sangen rajallisella taloudellisella panostuksella.

Chesterin hahmo herättä sympatiaa ja samalla häntä tekee mieli ravistella. Vaikka nuoruus on pirun epävarmaa ja monella tavalla myös epämiellyttävää aikaa, aivan kaikkea ei kai voi senkään syyksi väittää. Vastuuta pitää oppia ottamaan ja kantamaan, vaikka mieluummin makaisi lahnana tv:n ääressä tai kuuntelisi uusimpia levyjä tunnin toisensa perään.

En koskaan pitänyt sinusta on mustavalkoisella maailmallaan kuvaus länsimaisesta nuoruudesta, perheen kanssa kipuilusta ja kasvamisesta. Chesterin isä on lähes näkymätön hahmo, äiti puolestaan hitaasti aukeavan kompleksinen. Äiti ei levittele tunteitaan, mutta haluaa silti ajoittain edes mielipiteen uudesta kampauksestaan tai pojistaan jotakuinkin järkeviä kansalaisia.

Brownin piirrostyyli on selkeä ja yksinkertainen. Hän saa vähäisin viivoin aikaan maailman, johon on helppoa upota mukaan. Kerronnallisesti En koskaan pitänyt sinusta luottaa tilaan: sarjat alkavat tai loppuvat usein yksittäiseen ruutuun, johon tiivistyy jotain olennaista kerrotusta tuokiosta.

Ilmaan jäävät, sanomattomat sanat ja tunteet koskettavat, vaikka lakoninen ilmaisu toimii niille eräänlaisena vastaparina. Nuoruus ei aina tunnu hyvältä, ja omaan itseen tutustuminen voi viedä aikaa ja tulla monella tapaa kalliiksi. Syyllisyyttäkin jää, siitä mitä ei tehnyt ja sanonut silloin, kun vielä voi.

Jatkan Brownin tuotantoon tutustumista, sillä pidän hänen kerronnallisesta ilmaisuvoimastaan.

Liv Strömquist on puolestaan minulle jo tuttu tekijä. Tykästyin hurjasti Kielletyn hedelmän tiukkaan asenteeseen, ja vaikka Strömquistin piirrostyyli ei ole minulle kaikkein mieleisin, hänen teoksiaan lukee silti innolla: niiden sisältö on säpäkkää, kantaaottavaa ja ajankohtaista.

Nyt käsissäni oli Strömquistin esikoisteos Prinssi Charlesin tunne, joka keskittyy ruotimaan länsimaista rakkausavioliittoa ja (hetero)parisuhdemarkkinoiden mekanismeja.

Kovin ruusuista luettavaa ei ole luvassa, vaan sukupuolten väliset suhteet saavat kyytiä, kuten myös rakenteet, jotka niiden staattisuutta tukevat. Naisten "ohjelmoituminen" pienestä pitäen tunteista puhuviksi, niissä velloviksi ja niiden varaan elämänsä rakentaviksi käsitellään monelta kantilta. Samalla arvossa oleva miehisyyden malli, jossa oma etu, menestys ja riippumattomuus on parasta pääomaa, puretaan osiin.

Strömquist yhdistää tutkimustietoa, populaarikulttuurin kuvastoa, sanastoa ja henkilöitä sekä ihan vain villiä mielikuvituksen laukkaa. Tyyli on kollaasimainen, revittelevä ja kovilla kontrasteilla leikittelevä.

Tässä vaiheessa kuuluu varmaan myöntää, että kritiikki kolahti kyllä omaankin nilkkaan. Elelen onnellisessa, reilusti yli vuosikymmenen jatkuneessa heteronormatiivisessa parisuhteessa, joten löysin itseni ja elämäntilanteeni jollain tasolla Strömquistin pilkan alta. Toisaalta se tuntui ihan hyvältäkin: omat, itsestäänselvyyksinä pitämäni valinnat eivät välttämättä ole niin yksioikoisen selkeitä kuin voisi ajatella. Paljon on painoa myös yhteiskunnan odotuksilla ja oletuksilla, vaikkei tekisikään kaikkea "niin kuin odotetaan". Silti ne odotukset tuntuvat jossain, kuitenkin, ja osuvat kipeästi.

Vai onko kyse siitä, että uskonnolliset aineistot ovat niitä, jotka ovat säilyneet
kirjallisessa muodossa nykyihmisten pällisteltäväksi, toisin kuin suurin osa
"rahvaan" kulttuurista, joka oli pitkälti suullista ja siten hankalammin säilyvää?

Strömquist on tehnyt runsaasti taustatyötä teostaan varten, se ei ole mikään justen hutaistu viritelmä, vaan monelta osin napakasti perusteltu, viitoitettu ja taustoitettu katsaus suuren aihealueeseen. Huumoria ei ole unohdettu, vaan Strömquist nakuttaa menemään sanoja säästelemättä, terävästi ja piikit pystyssä, mutta kuitenkin niin, että yleistunnelma teoksessa on mukaansatempaava.

Prinssi Charlesin tunne on hyväätekevää lukemista, vaikka se voi ärsyttää. Juuri siksi se napsahtaakin maaliinsa niin hyvin: tekee näkyväksi sellaista, jota on tottunut pitämään itsestäänselvyytenä ja siksi aiheena, jonka pöyhiminen ei maksa vaivaa. Vaan pyh pah: todellakin pitää pöyhiä, ravistella ja muistuttaa!


Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta
Suomentaja: Hans Nissen
Huuda Huuda 2012
191 s.
I Never Liked You (1994)

Kirjastosta.


Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
Suomentaja:
Sammakko 2017
135 s.
Prins Charles känsla (2010)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla Brownista: Luettua elämää, Kirjakaapin kummitus, Kirjakko ruispellossa, Sivutiellä 

Toisaalla Strömquistista: Bookishteaparty, Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Pieni kirjasto, Mediakka  


Haasteet: Brownin kirjalla ruksaan Seinäjoen kirjastohaasteen kohdan 47. Kirja, jossa musiikki on tärkeää. Molemmat teokset kasvattavat Sarjakuvahaasteen pottiani.

Tomi Kontio: Saattaa, olla

- - Ja rakkaus, ehjä, ehkä,
sileä, ehdoton, eheä ehkä.


Tomi Kontion runoista olen pitänyt ennenkin. Hänen tuorein kokoelmansa Saattaa, olla (Teos 2017) alkoi loppuvuodesta putkahdella luottoblogeihini ja arvelin, että minunkin olisi se syytä lukea. Pitkään kuitenkin meni, ennen kuin siihen tartuin. Keskittyminen runoihin on ollut alkuvuoden katkolla syystä tai toisesta, onneksi aina, aina voi palata takaisin.

Kontio kirjoittaa vimmalla ja surulla. Saattaa, olla painuu surun, rakkauden ja kuoleman ylle vahvana kuin ruumisarkun kansi. Menetys ja sitä edeltäneet ajat katsovat säkeistä suoraan ja paljaana.


- - Kun olet mennyt, minä saarrostan sinua,
kun olet kadonneiden listalla,
yön luotien lävistämänä,
jossain minne ei minulla eikä halullani
ole pääsyä,
kun olet nimenä kivessä,
suljettuna kirjana,
on rakkauteni, rakkauteni on
sinun poissaolosi mittainen.


Runon puhuja on menetyksessään vahva, ilmaisut tunnetta täynnä ilman yhtään ylimääräistä sanaa. Vaikka kokoelman tematiikka on raskas, sen lukeminen ei ole. Runoihin jää kiinni, niitä maistelee ja miettii, niihin palaa takaisin, peruuttaa.


Kun käännyin,
sinä sait kuolemasi,
minä poismenosi olevaksi,
lyijynharmaan kaipauksen.
Etkä enää ollut lähellä,
kädenkantaman päässä.
Olet lähempänä.


Kuolema on läsnä, se on samaan aikaan tuttu ja vieras. Se tulee odotettuna vieraana tai yllättäen, kenenkään kutsumatta. Vaikka rauhallinen exitus on vain lääketieteellinen termi jälkeenjäävissä potilasasiakirjoissa, se voi olla merkitykseltään se kaikkein suurin. Sitä, mitä läheiselleen, rakkalleen, ainoalleen toivoo – ja se, minkä ei halua missään muodossa tulevan.


- - Ja kuoleman joka ei ole kirjoitettavissa
ja olemattoman
joka ei ole sanottavissa
me hautaamme sanoihimme
kuin sen lapsuuden rastaan joka ei koskaan lentänyt
kenkälaatikkoa korkeammalle.


Vaikka Saattaa, olla on surullinen runokokoelma, se ei saa oloa toivottomaksi. Kuolemanpelosta ei pääse yli, lopullisen menetyksen ajatuskin hiertää lukijan sydäntä. Silti, kaikesta painavuudesta ja synkkyydestä huolimatta kaiken alla ja päällä ja yllä on yhdessä koetun ja eletyn voima. Vaikka sen hetkellisesti luulee katoavan, kun kuolema koittaa, jäljelle jäävällä on silti aina muistonsa ja niiden arvo. Ehkä oman rakkauden merkitystä joutuu punnitsemaan uudelleen, kun toista ei enää ole, mutta tyhjäksi se ei rivejään hio.


Minä rakastan sinua suotta,
suotta sanon sen sinulle,
tuulelle, puitten lehdille,
levän liukastamille kiville,
rannan hiekalle.
Suotta kirjoitan sinulle
sanoja jotka kirpoavat minusta
kuin ilmaan heitetyt suudelmat,
kuin parvi lintuja tuulen pyörteissä.
Mutta voinko antaa
luojalleni mitään kauniimpaa
kuin nämä turhanaikaiset sanani,
tunteet, suotta tuntemani?


Tämän kirjan lukeminen oli vaikuttavuudessaan ilo. Se sai silmät ahnehtimaan rivejä, mielen hellimään omia tunteitaan, huokaamaan lopuksi syvään. Miten kovasti menetys sattuu, miten siihen valmistautuminen on mahdotonta. Miten tärkeää on olla nyt ja tässä, läsnä niiden kanssa, jotka merkitsevät. Sama kohtalo meillä kaikilla lopulta, sama rajallinen päivien määrä.


Rakastamaisillaan
kuin terho, joka ei koskaan kasva tammeksi,
olemaisillaan jotain, ehkä itseä,
elämäisillään elämähköä,
kulkemaisillaan,
tavoittamaisillaan,
löytämäisillään.
Lopulta kuolla.




Tomi Kontio: Saattaa, olla
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2017
73 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Kosminen K


Haasteet: Runo18-haaste pääsee lopultakin omalta osaltani alkamaan! Helmet-haasteen kohta 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.