Sirpa Pietilä: Ilmajuuria

Sirpa Pietilä on maailmanmatkaaja ja ekspatriaatti, joka on asunut eri maissa Aasiassa ja Afrikassa kymmenisen vuotta. Ilmajuuria on hänen kokemuksiinsa perustuva matkakertomus ja opaskirja, jonka sivuilla pääsee tutustumaan niin ulkomaille lähtemiseen, vieraissa maissa asumiseen ja toisaalta myös suomalaisuuteen.

Kirja on helposti lähestyttävä ja tyyliltään jutusteleva. Pietilä avaa omia kokemuksiaan ja ymmärryksen hetkiään rehellisesti ja silottelematta. Kyytiä saavat ennakkoluulot, roolit, jäykät rakenteet kuin erilaiset oletukset vaikkapa ulkomaille muuttamisen vaikeudesta.

Vaikka Pietilä pöllyttää aihettaan rivakasti, hän tekee sen tyylikkäästi eikä pyri kiillottamaan kilpiä tai vakuuttelemaan lukijaa valintojensa oikeellisuudesta. Toki Pietilä kirjoittaa mielipiteensä perustellen, mutta koska hänen oma asenteensa on "antaa kaikkien kukkien kukkia" -henkinen, eivät omat puolustuspiikkini nousseet lainkaan pystyyn, niin kuin niille joskus tuppaa käymään, jos omat valintani joutuvat suurennuslasin alle tai vertailtaviksi.

Ilmajuuria kertoo kaupungeista, joissa Pietilä on asunut ja ihmisistä, joita hän on komennuksillaan tavannut. Eniten käsitellään Kambodzhan pääkaupunkia Phnom Penhiä, Sansibarin pääkaupunkia Stone Townia ja Laosin pääkaupunkia Vientianea. Lyhyt pyrähdys tehdään myös Mongoliaan ja Ulan Batoriin. Kolmesta ensinmainitusta Pietilällä on eniten kokemuksia ja niissä hän on myös asunut huomattavasti pidempään kuin Ulan Batorissa. Jäin miettimään, olisiko Ulan Batorin voinut jättää tästä kirjasta kokonaan pois, sillä se tuntuu kovin irtonaiselta ja lähinnä pintaraapaisulta muihin, syvempää ja pidempää kokemusta tarjonneisiin kaupunkeihin verrattuna.

Missään Pietilän esittelemistä kaupungeista tai maista en ole itse koskaan vieraillut, joten innolla luin kokemuksia niiden kaduilta ja kujilta, toreilta ja ravintoloista. Takakireähkönä sääntöorientoitujana nieleskelin joidenkin Pietilän kokemusten äärellä: huonokuntoisten asuntojen huoneissa sähkömiestä odotellessa, keittiön lattialla vilistäviä rottia väistellessä, kartattomassa Stone Townissa, jonka keskustaan ei taksikaan voi ajaa, vähintäänkin erikoisia ruoka-annoksia pöytään kannettaessa. Kehitysmaahan muuttaminen on jotain aivan muuta kuin matkustelu eurooppalaisissa pääkaupungeissa – mikä ei toki mikään yllätys tai shokkitieto ole.

Ilmajuuria käsittelee eksoottisten ympäristöjen lisäksi muun muassa kehitysyhteistyön kommervenkkejä, suomalaisen yhteiskunnan absurdeja sääntöjä ulkomailla asuvia kansalaisia koskien sekä naisen asemaa eri maissa ja kulttuureissa. Pietilä on itse ollut ulkomailla mukana ennen kaikkea puolison roolissa. Jätettyään varsin hyvän työpaikkansa Suomessa miehensä ulkomaankomennuksen vuoksi hän on saanut ihmettelyjä osakseen. Kieltämättä tuntuu itsestäkin vaikealta kuvitella heittäytyvänsä niin sanotusti tyhjän päälle, ja siksi ihailenkin avoimuutta, jolla Pietilä omista kokemuksistaan ja valinnoistaan kirjoittaa.

Ilmajuuria tarjosi kiinnostavan katsauksen itselleni uusiin maihin ja kulttuureihin ja toisaalta elämäntapaan, joka on minulle vieras vaan ei ajatuksena aivan mahdoton. Kirjaa lukiessa matkakuume nousee (niistä rotista huolimatta) ja huomaamatta tulee pohtineeksi valintoja, rohkeuden eri puolia ja maailman monimutkaisuutta.


Sirpa Pietilä: Ilmajuuria
Ulkoasu: Leena Seppänen
Maininki kustannus 2016
172 s.

Arvostelukappale.

Kahdesti nuortenkirjaa

Sunnuntaisella lukumaratonilla luin kaksi nuortenkirjaa: Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin (Karisto 2014) ja Marko Kitin Oliivitytön (Tammi 2012). Molemmat käsittelevät luontevasti nuoruutta ja nuorten elämää, vaikka ovatkin kirjoina hyvin erilaisia keskenään.

Kimmel on 16-vuotias tyttö, joka saa vaatimattomaksi tehtäväkseen pelastaa Maapallon. Hän ottaa matkalle mukaansa pinkin pienlentokoneen ja teknologisen vehkeen nimeltään Yökirja. Yökirja antaa ohjeita ja koordinaatteja, voipa sen kanssa tavallaan keskustellakin. Kimmel kohtaa matkansa aikana kaksitoista 16-vuotiasta tyttöä, joilla jokaisella on jokin huoli, puoli tai ongelma, joka on yleistettävissä itseään suuremman kokonaisuuden osaksi. On varasteleva tyttö, odottava tyttö, sydämensä särkenyt tyttö, surua kohdannut tyttö ja niin edelleen. Heidät kaikki Kimmel kohtaa erilaisissa maailman kolkissa ja tilanteissa pyrkien ratkomaan kunkin kanssa vastaan tullutta pulmaa. Roolit ja pinnat murenevat, ja henkilö on aina merkittävämpi kuin ensisilmäyksellä vaikuttaisi.

Huotarisen kirjoitustyyli on liitävä ja pakoton. Se ei ole helpointa mahdollista luettavaa, sillä tässäkin kirjassa paljon jää lukijan vastuulle. Kimmel on kokonaisuutena aika erikoinen kirja, jossain määrin absurdi, eikä symboliikkaa säästellä. Yhdelle haastavampi kuin toiselle, veikkaan, mutta ainakin tästä kirjasta saisi irti paljon erilaisia aiheita puitavaksi. Ihastelin tyttöyden monien puolien esiin nousemista lähes käsinkosketeltavalla tavalla. Tytöt ovat super!

Marko Kitin Oliivitytössä taas minäkertojana on poika, ysiluokan jälkeistä kesää viettävä Joona. Suuntana on lukio, mutta mieltä painaa sotkuinen perhetilanne ja muutenkin on aikalailla epäselvää, mihin sitä oikeasti haluaisikaan. Kotibileissä Joona kohtaa hämmentävällä tavalla tutun vihreäsilmäisen Veeran, joka panee pakan sekaisin: ei vähiten siksi, että Joonan suloinen tyttöystävä on parhaillaan Italiassa lomamatkalla perheensä kanssa...

Oliivitytössä käsitellään mielestäni onnistuneesti peruskoulun jälkeen koittavaa tyhjyyttä, oman paikan etsimistä ja ihmissuhteiden mutkikkuutta. Perhe-elämä saa sekin oman osansa ilman sen suurempia alleviivaamisia. Kieli on sujuvaa ja tarina pitää imussaan alusta loppuun. Peukkua tällekin!

Niin se vain on, että Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan laadukasta nuortenkirjallisuutta. Ja itseä aina harmittaa, kun en ihan kaikesta uusimmasta pysy kärryillä. Onneksi tällainen hitaampikin henkilö voi kuitenkin aina luottaa kirjaston antimiin. Siellä aika ja sesongit kulkevat rauhallisemmalla tahdilla.


Vilja-Tuulia Huotarinen: Kimmel
Ulkoasu: Maria Appelberg
Karisto 2014
120 s.

Marko Kitti: Oliivityttö
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Tammi 2012
132 s.

Kirjastosta.

______

Kimmel toisaalla: Luettua elämää, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa, Heta-Maria Pyhäjärvi / Sylvi
Oliivityttö toisaalla: Paljon melua kirjoista, Kirjakko ruispellossa, Emmi Muhonen / Lukufiilis

Lukuhaasteisiin saan edistystä Oliivitytön avulla. Poimin kolmannen kasvin Kirjaherbarioon (oliivi- eli öljypuu, Olea europaea), ja Helmet-haasteesta nappaan kohdan 5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman (vaikka itse en nyt tehnytkään).

Jukka Parkkinen: Sananjalkoja metsäpolulla

Jukka Parkkinen on tuttu nimi jostain aika kaukaa menneisyydestä: yläasteella koko luokan piti lukea hänen romaaninsa Kaupungin kaunein lyyli, josta sitten pidettiin jokin koe tai vastaava. Kirjasta en muista mitään (pitäisiköhän ottaa uusintalukuun?), mutta kirjailijan nimi jäi mieleen. Sen enempää en Parkkisen tuotantoon ole tutustunut, joskin tyttärensä Leenan romaanit (Sinun jälkeesi, Max, Galtbystä länteen ja Säädyllinen ainesosa) ovat olleet mieluisia lukukokemuksia.

No, nyt ei ollut tarkoitus kirjoittaa Leenasta vaan Jukasta.

Kirjastosta tarttui käteen lastenrunoteos Sananjalkoja metsäpolulla, johon Satu Paakkala on tehnyt kauniin, mustavalkoisen kuvituksen. Runojen teemoina ovat sanat, luonto ja eläimet. Riimejä käytetään kekseliäästi ja eläimiin kilpistyy niin eläimelliseen kuin inhimilliseen elämään kuuluvia asioita. Kirja oli Finlandia Junior -palkintoehdokkaana vuonna 2004.

Kohtaamme muun muassa maailmaa matkailevan harakan, nuoruutta muistelevan hevosen, Turun kirkon naakat, eksistenssiongelmasta kärsivän vyötiäisen ja osuusmeijerin perustavan lehmän. Luonnon kiertokulusta kertovat opettavaiset runot esimerkiksi tikanpojista, minkeistä, madoista ja sienistä. Vaikka runoista saa irti pedagogisia oivalluksia ja faktatietoakin, ne eivät ole mitenkään osoittelevia tai kuivakoita. Pikemminkin lukija huomaa ihastelevansa mainioita riimejä ja käänteitä – ja oppineensa salaa jotain uutta luonnosta ja eläimistä:


Kuinka luonto vetää tikanpojan puuhun

Luontoäiti opettaa ja
näyttää mallia,
kuinka tikka puuhun pääsee
ilman pallia.

Kyllähän se suorastaan on
melkein noloa,
jos ei tikanpoika löydä
pesäkoloa.

Ei vain ole elämässä
mitään kikkoja,
joilla auttaa voisi noita
pikkutikkoja.

Jokaisen on opittava
puuhun nousemaan,
jokaisen on opittava
vetovoima maan.

Vaan kun oli syksy
lehdet riipinyt,
joka tikanpoikaa kantoi
oma siipi nyt.


Erityishuomion kiinnittäisin osioon Sananpistejalka, jonka runoissa tuore teknologia ujuttautuu osaksi metsän elämää. Toki "tuore" on näin 12 vuotta kirjan julkaisun jälkeen jo suhteellinen käsite, mutta yhtä kaikki tekstarit, verkot ja ohjelmistot putkahtavat luontevasti mukaan eläinrunoihin. Tänä vuonna on puhuttu paljon postin muutoksista, ja siihen teemaan seuraava runo sopii kuin nenä päähän:


Kirjekyyhky vaihtaa ammattia

Postilaitos kyyhkyselle
lopputilin antoi,
vaikka lintu tunnollinen
aina postin kantoi.

Sähköposti korvasi
kirjekyyhkysen.
Metsästä nyt kuuluu
vaisu nyyhky sen.

Rastas sitä oksallaan
koitti lohduttaa:
– Vielä postilaitos
tästä kuulla saa.

Juuri niin! Tekniikka
potkut heti kosti:
oli täynnä matoja
koko sähköposti.

Kirjekyyhky kiitteli
hyvää tuuria,
nyt se hoitaa postin
matokuuria.


Sananjalkoja metsäpolulla on sympaattinen ja mieltälämmittävä runokokoelma, joka sopii aivan erinomaisesti aikuisellekin lukijalle. Sitäpaitsi lukiessa alkoi heti tehdä mieli metsään.


Kelon kello

Metsässä kun kuolee puu,
runko silloin kelottuu.
Kuollessaankin honka jatkaa
ajan loputonta matkaa.
Vaikka päättyi hongan elo
ajan kulun näyttää kelo.



Jukka Parkkinen: Sananjalkoja metsäpolulla
Kuvitus: Satu Paakkala
WSOY 2004
104 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Turun Sanomat

Helmet-haasteesta ruksaan kohdan 18. Lastenkirja. Kirjaherbariooni saan kerättyä peräti toisen kasvin, sananjalan (Pteridium aquilinum).

Yllätyslukumaraton!

Viime sunnuntaina vietettiin yhteislukumaratonia, jolle osallistui hurja määrä innokkaita lukutoukkia. Itse olin estynyt muiden puuhien vuoksi osallistumaan, mutta lukumaraton on houkutellut mielessäni jo alkukesästä alkaen.

Nyt tuli yllättävän hyvä väli toteuttaa sellainen, joten ihan kohta aloitan 24 tunnin luku-urakan! Mitäpä sitä hannailemaan, kun ei ole pakko.

Tämä taitaa olla kuudes lukumaratonini. Ensimmäistä kertaa kokeilin tätä pöljäilyä kesällä 2012.

Mutta sen pidemmittä puheitta: nyt matkaan! Päivitän tunnelmia matkan varrelta tänne ja Twitteriin (@suketus1).

***

Klo 21.00–22.00

Ensimmäinen tunti sujahti menemään helposti, kun luin Vilja-Tuulia Huotarisen pienoisromaanin Kimmel (Karisto 2014, 120 s.). Kimmel on 16-vuotias tyttö, joka saa tehtäväkseen tehdä maailmasta hieman paremman ja sitä varten hän kohtaa kaksitoista erilaista 16-vuotiasta tyttöä: sydänsuruisen, varkaan, menetyksen kokeneen, rohkeutta etsivän... Ihastuttavan hento ja samalla moni-ilmeinen maailma, tyttöyden monta puolta. Hieno kirja!

Seuraavaksi luen ehkä jonkin novellin, on aivan novellifiilis.

Aikaa kulunut: 1 h 10 min, josta lukuaikaa 1 h.
Luettuna: 1 kirja / 120 sivua.

***

Klo 22.15–00.00

Innostuin sittenkin lukemaan Antti Tuurin matkakirjaa Matkoilla Euroopassa. Tuurin tyyli on rauhallinen ja levollinen, huomiot ja yksityiskohdat veikeitä. Hieman kohottelen kulmiani erään matkakertomuksen lomassa olleelle homeopatian puolustuspuheenvuorolle, mutta onneksi aihe oli nopeasti käsitelty.

Olen lukenut Tuurin kirjaa nyt 150 sivua, ehkä muutaman vielä luen ja sitten käyn unten maille, jotta herään pirteänä huomiseen ja maratonin pääpäivään.

Aikaa kulunut: 3 h, josta lukuaikaa 2 h 45 min.
Luettuna: 1 kirja / 270 sivua.

***

Klo 00.10–01.00

Huomenta!

Antti Tuuri vei mukanaan matkoilleen sen verran hyvin, että ahmaisinkin kirjan loppuun asti vielä ennen nukkumaanmenoa. Harmillisesti en kuitenkaan nähnyt unia matkailusta (enkä kyllä mistään muustakaan, ainakaan muistaakseni). Nyt on uusi (harmaa) päivä ja kahvia pannullinen. Luvassa uudet kirjat ja uudet kujeet. Mitähän seuraavaksi...

Aikaa kulunut: 12 h, josta lukuaikaa 3 h 35 min.
Luettuna: 2 kirjaa / 342 sivua.

***

Klo 9.30–10.20

Sunnuntain ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui pitkään kirjastosta lainassa ollut Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira (112 sivua). Tämä neuvostoklassikko on jäänyt minulta aiemmin lukematta, mutta nyt olen saanut selville posteljooni Petshkinin todellisen luonteen, oppinut miten käy, kun lehmä syö liikaa humalaa, tutustunut monenlaisiin tieteellisiin saavutuksiin ja viettänyt muutenkin mukavan lukuhetken pikkupoikien, kissojen ja koirien kanssa.

Kahvikin on jo juotu, vaan ei se mitään. Seuraavan kirjan kimppuun, mars!

Aikaa kulunut: 13 h 20 min, josta lukuaikaa 4 h 25 min.
Luettuna: 3 kirjaa / 454 sivua.

***

Klo 10.30–11.30

Paavo Haavikko on toki minulle nimenä tuttu kirjailija, mutta tuotantoa en ole muistikuvieni mukaan lukenut. Joku kerta kirjastosta tarttui matkaan hänen kolmen novellin kokoelmansa Mustat kantarellit, josta nyt luin ensimmäisen novellin, niin ikään nimeltään Mustat kantarellit (63 sivua). Novellin kertojina on sivistyneistöpariskunta juuri toisen maailmansodan jälkeen. Mies ja vaimo vuorottelevat kuvatessaan sodanjälkeistä Helsinkiä ja heidän oikeistolaisen piirinsä pyrkimyksiä kohti kenties vallankumousta. Poliitikkoja, taiteilijoita ja tapahtumia pudotellaan tekstin sekaan melkoista kyytiä. Ei mitään helpointa mahdollista luettavaa, moni asia jää kaihertamaan mieltä. Päällimmäisenä on kuitenkin tunne hajaannuksesta ja suuresta railosta eri tavoin ajattelevien välillä. Ja vallasta, tietenkin aina vallasta.

Jätän Paavon nyt rauhaan ja luen seuraavaksi jonkin romaanin.

Aikaa kulunut: 14 h 30 min, josta lukuaikaa 5 h 25 min.
Luettuna: 3 kirjaa ja 1 novelli / 517 sivua.

***

Klo 11.40–12.20

Lukupinossani on loikoillut puolisen vuotta Gummeruksen postittama Ida Simonsin Tyhmä neitsyt. Oli ehkä jo aikakin lukea se. Ihan hyvältä vaikuttaa: takana 65 sivua sujuvaa ja hupaisaa tarinaa. Nyt pidän kuitenkin tauon ja lähden käymään kaupassa, ettei maratoonari vahingossakaan hyydy matkalle. Jääkaappi huutelee nimittäin tyhjyyttään.

Aikaa kulunut: 15 h 30 min, josta lukuaikaa 6 h 5 min.
Luettuna: 3 kirjaa ja 1 novelli / 592 sivua.

***

Klo 13.30–15.00

Polkupyöräpyrähdys lähikauppaan ja nopeahko lounas virkistivät, ja Simonsin kirja hulahti loppuun puolessatoista tunnissa. Alkuhuuma karisi pois, ja kokonaisuutena kirja on mielestäni kaikin tavoin keskinkertainen. Yletöntä hypetystä en ymmärrä – mikä ihmeen kadonnut helmi? Kiinnostavaa ajankuvaa tarina kyllä tarjoilee, Sanna van Leeuwenin suomennos on hyvä ja henkilöhahmot jotenkin aika hauskoja, mutta en minä tässä mitään kuolematonta klassikkoa kyllä havaitse. Tulipahan lopultakin kuitenkin luettua.

Seuraavaksi luen ehkä sarjakuvaa, jos vain löydän sen yhden kirjastolainan jostain... Vajaat kuusi tuntia maratonaikaa jäljellä, hienosti ehtii vielä vaikka mitä.

Aikaa kulunut: 18 h, josta lukuaikaa 7 h 35 min.
Luettuna: 4 kirjaa ja 1 novelli / 707 sivua.

***

Klo 15.15–16.10

Löysin aikoja sitten lainaamani Guy Delisen sarjakuva-albumin Shenzhenin vähäisellä vaivalla ja luin sen innolla läpi. Silmääni miellytti musta-valko-harmaa hiilityyppinen kuva ja Delisen rehentelemätön tekstityyli, jonka suomentaja Saara Pääkkönen on onnistuneesti kääntänyt. Shenzenin idea on siis kuvata Delisen kolmen kuukauden mittaista komennusta kiinalaiselle animaatiostudiolle. Kanadalais-ranskalaisella länkkärillä on omat ongelmansa Kiinaan sopeutumisessa, ja albumin sivuilta välittyvät niin kulttuurishokki, arki kuin hupaisat yksityiskohdat Kiinassa kohdatuista haasteista.

Sarjis virkisti, nyt tekee taas mieli lukea romaania.

Aikaa kulunut: 19 h 20 min, josta lukuaikaa 8 h 30 min.
Luettuna: 4 kirjaa, 1 sarjakuva-albumi ja 1 novelli / 854 sivua.

***

Klo 16.30–18.30

Lukuvuoroon pääsi australialaisen Helen Garnerin romaani Vierashuone (Atena 2015, 157 sivua), jota minulle joskus suositteli blogini lukija. Kiitos vinkistä, nyt on kirja luettu. Vierashuoneen minäkertoja Helen ottaa ystävänsä Nicolan luokseen asumaan kolmeksi viikoksi. Nicolalla on syöpä, johon hän haluaa hoitoa melbournelaiselta vaihtoehtoklinikalta. Kirja kuvaa hienosti ystävyyttä, lojaaliutta ja kuoleman herättämää tunneskaalaa. Se ei kuitenkaan ole yhtään sentimentaalinen, vaan pikemminkin hyvin vilpitön mielialanvaihteluissaan. Itse saan näppylöitä kaikesta "vaihtoehtoisesta", ja lukiessa ihailin Helenin tyyneyttä kohdata asioita, joita ei itse hyväksy, mutta joihin tyytyy ystävyyden nimissä.

Tuhannen sivun raja ylittyi tällä osiolla, jihuu!

Nyt olisi vielä noin kaksi ja puoli tuntia lukuaikaa jäljellä. Täytyy valita seuraava opus huolella, se jäänee viimeiseksi romaaniksi, jonka tällä maratonilla ennätän lukea. Novelleja ehtinee siihen päälle.

Aikaa kulunut: 21 h 30 min, josta lukuaikaa 10 h 30 min.
Luettuna: 5 kirjaa, 1 sarjakuva-albumi ja 1 novelli / 1011 sivua.

***

Klo 18.40–19.40

Luin napsakkaan tahtiin Marko Kitin nuortenkirjan Oliivityttö (Tammi 2012, 132 sivua), jossa ysiluokan päättänyt Joona viettää kesälomaansa tavatessaan lapsuudenystävänsä Veeran, jolla on harvinaisen vihreät silmät... Joonan perheellä on kaikenlaista kontollaan, eikä asioita auta myöskään Italiassa lomamatkalla oleva tyttöystävä. Aivan oivallinen romaani nuoruudesta, kesästä ja rakkaudesta.

Vielä reilu tunti aikaa. Mennee novelleiksi, veikkaan.

Aikaa kulunut: 22 h 45 min, josta lukuaikaa 11 h 30 min.
Luettuna: 6 kirjaa, 1 sarjakuva-albumi ja 1 novelli / 1143 sivua.

***

Klo 19.45–20.45

Viimeinen tunti kului luottokirjailijani Alice Munron seurassa. Novellikokoelma Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi 2001) on odotellut lukuvuoroaan jo pidempään ollen ainoa suomennettu Munron teos, jota en vielä ole lukenut. Nyt luin sen avausnovellin Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät (64 sivua), joka osoittautui luottamuksen arvoiseksi ja jälleen kerran erinomaiseksi novelliksi.

Novellissa pikkukaupungissa taloudenhoitajana työskentelevä Johanna on tekemässä irtiottoa pölyisestä arjestaan ja muuttamassa miehen luo, jonka kanssa on käynyt lupaavaa kirjeenvaihtoa. Vielä on kuitenkin ostettava uusi puku ja hoidettava kalusteiden rahtaus. Vaan mikä onkaan Johannan isäntäperheen tyttären ja tämän ystävättären valta, kun pieni pila kasvaa itseään suurempiin mittoihin...

Rakastan Alice Munroa, ehdoitta!

Vartti lukuaikaa jäi käyttämättä, mutta ei sen väliä. Oikein mainio kesälukumaraton lyhyellä varoitusajalla: sain luettua kirjastolainoja pois alta ja muutenkin hieman vaihtelua viimeaikaisiin lukemisiin.

Lukemisissani oli siis viisi romaania, yksi matkakirja, yksi sarjakuva-albumi ja kaksi novellia. Kirjoista kolme oli kotimaisia, yksi Venäjältä, yksi Australiasta, yksi kanadalais-ranskalainen ja yksi Hollannista. Novelleista toinen oli kotimainen ja toinen kanadalainen. Naiskirjailijoita neljä, mieskirjailijoita viisi. Haasteista etenevät ainakin Kurjen siivellä (Shenzhen sijoittuu Kiinaan), Kirjaherbario (Oliivityttö) ja Leningrad–Ost-Berlin (Fedja-setä, kissa ja koira).

On tämä ehkä vähän hullun hommaa, mutta tylsäähän elämä olisi, jos aina haluaisi olla järkevä.

Päätän maratonraporttini täältä tähän!

Aikaa kulunut: 24 h, josta lukuaikaa 12 h 30 min.
Luettuna: 6 kirjaa, 1 sarjakuva-albumi ja 2 novellia / 1207 sivua.

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö

Voi David. Yhteinen matkamme on alkanut vasta muutama vuosi sitten, enkä soisi sen päättyvän. Valitettavasti aika ja elämä ovat rajallisia, ja tuotannollasi on kirjailijoille varsin tyypilliseen tapaan alku ja loppu, joka on jo tullut, vuonna 2008. Onnekseni paljon tuotantoasi on minulla vielä lukematta, vuoroaan odottamassa. Ja saakin odotella, sillä suomennettuna on vasta kolme teosta: esseekokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää, lyhytproosakokoelma Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja nyt kahdesta eri novellikokoelmasta koostettu Kummatukkainen tyttö. Miksi odotella? Koska kielitaitoni ei taivu niin pitkälle, että saisin sinusta irti sen, minkä Juhani Lindholm on taiturimaisesti suomen kielelle kääntänyt.

Irtisaatavaa on paljon. Luin Kummatukkaista tyttöä kuukauden verran, hitaasti teksti kerrallaan. Alkupuolen kuusi novellia ovat vuodelta 1989 kokoelmasta Girl with Curious Hair ja viimeiset kuusi vuonna 2004 julkaistusta kokoelmasta Oblivion. En halunnut kiirehtiä, sillä toivoin, etteivät novellit loppuisi. Toisaalta novellit myös vaativat paljon: ei niitä hetkessä hotkaista, vaikka mieli tekisikin. Tai ainakaan minä en hotkaise.

Vanhemmista novelleista parhaiten potkivat kolme ensimmäistä. Kaikeksi onneksi myyntipäällikkö oli ensiaputaitoinen vie lukijan suuren korporaation käytäville, 1980-luvun nousukauden kohinaan, imaisee osaksi valtavia järjestelmiä, bisnestä, kaikkea kasvotonta ja nimetöntä. Novellin hahmoillakaan ei ole nimiä, he ovat vain ammattinimikkeitään ja statuksiaan. Niminovelli Kummatukkainen tyttö vääntää tunteettomuuden äärimmäisyyteen, kun raharikas penikka päätyy hengailemaan punkkariporukan kanssa. Lyndon taas kuvaa Yhdysvaltojen politiikkaa ja tekopyhyyttä 1960-luvulla, rooleja ja valheita sukeltamalla presidentti Lyndon B. Johnsonin "hoviin" kaikkea muuta kuin yksioikoisen kertojan, Johnsonin avustajakaartiin liittyvän miehen kautta.

Uudemmat, kirjailijan tuotannon loppuvaiheen novellit ovat kaikki vahvoja, kukin tavallaan. Ei sielu ole ahjo on koulumaailman, kasvatuksen, median ja hierarkioiden kuvaus – jossa on jälleen erinomainen, epäluotettava ja outo kertoja. Palaneiden lapsien inkarnaatioita on lyhyt ja irvokas. Mikä voi mennä pieleen, menee. Tienraivaaja tämäkin on eräänlainen antropologinen seikkailu yhtä lailla tutkimuksen, vallanjaon ja uskomusten äärelle. Filosofia ja luonnon peili keikauttaa oletuksia, hämää ja härnää erikoisella äidin ja pojan suhteella. Unohdus alkaa kuin mikä tahansa raharikkaiden perhedraama päätyäkseen olemaan, no, raharikkaiden perhedraama – ja niin paljon muuta.

Kaikkein parhaimmaksi nostan novellin Vanha kunnon neon, joka kertoo itsemurhan tehneestä miehestä ja pohtii yhtä lailla depression muotoja, terapiaa, elämänvaiheita kuin omaa merkityksettömyyttämme kaikessa tässä. Novellin loppuhuipentuma on niin hieno, että melkein itkin sitä lukiessani – puhtaasti siksi, että sen lukeminen sai tajuamaan, miten äärimmäisen lahjakas kirjailija David Foster Wallace oli. Eikä häntä enää ole, eikä lisää tällaista tule, ei ikinä.

Kummatukkaisen tytön lukeminen oli ihanaa ja kamalaa. Novellit ovat haastavia, niihin on pakko keskittyä, ja välillä on vain myönnettävä, että yli menee niin että lotisee. Samalla lohduttaa: näitä tekstejä voisi lukea yhä uudelleen, ja aina niistä löytyisi jotain uutta, aivan taatusti.

Olin kesäkuun alussa Siltala-kustantamon kutsumana David Foster Wallace -illassa Yhdysvaltojen suurlähetystössä. Katsoimme viime vuonna julkaistun elokuvan The End of the Tour, joka kuvaa toimittaja David Lipskyn (Jesse Eisenberg) muutaman päivän mittaista tutustumista David Foster Wallaceen (Jason Segel) tämän kirjakiertueella vuonna 1996, juuri Infinite Jestin julkaisun jälkeen. Elokuva tasapainoilee mielestäni onnistuneesti vilpittömän indiehenkisyyden ja henkilönpalvonnan välimaastossa – joskin itsehän olen tässä nimenomaisessa tilanteessa taipuvainen jälkimmäiseen ja siksi ehkä jäävi arvioimaan juuri mitään. Elokuvan jälkeen toimittajat Taru Torikka ja Samuli Knuuti sekä suomentaja Juhani Lindholm keskustelivat keskenään ja meidän muiden kanssa DFW:stä, hänen tuotannostaan ja jälkimainingeistaan.

On tämä jännä juttu, kirjallisuus ja kirjailijat. En minä muutama vuosi sitten ollut koskaan kuullutkaan David Foster Wallacesta: nyt kaikki häneen liittyvä kiinnostaa tuhottoman paljon. Onhan hän hurjan vaikea kirjailija, tuotanto on todella haastavaa, enkä missään määrin väitä täysin – tai lähimainkaan – ymmärtäväni, mistä on kyse. Enkä edes ole, Samuli Knuutia vapaasti lainaten, onneton nuori mies 1990-luvulla, jollaiselle tämän varsinaisesti "kuuluisi" iskeä ja upota.

Ja siitä huolimatta Wallacen lukeminen on nautintoa. Se pakottaa miettimään, olemaan kartalla ja myöntämään oma vajavaisuutensa. Kuinka on yhtä aikaa rujon ja yltäkylläisen nykyajan orja, viettien ja himojen viemä, huijattavissa, nuijittavissa. Ja samalla olennainen yksilö, jossain kaiken tämän kaaoksen kulmalla jalkojaan heiluttelemassa ja vetämässä taas uudelleen henkeä.


David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö
Suomentaja: Juhani Lindholm
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2016
320 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Esa Mäkijärvi / Merkintöjä, Mummo matkalla

Radio Helsingin Suuren hesalaisen kirjakerhon podcast-tallenne David Foster Wallacesta kuunneltavissa täällä.