Katja Kettu: Yöperhonen

Neuvostoliiton vankileirit, loikkarit, petturit, toiveet paremmasta, ymmärrys tehdyistä virheistä, väkivalta, vahvemman alle musertuva paikallisyhteisö, identiteetti, kansanusko, rakkaus, seksuaalisuus, elämän vimma. Katja Ketun Yöperhosella on monta puolta, monta valtavaa teemaa. Hentoisilla siivillään se onnistuu kantamaan tarinan mukanaan, viemään sen alusta loppuun.

Eivätkä ne siivet oikeasti ole hentoiset, vaan jäntevät ja vahvat. Kettu on tehnyt valtavasti taustatutkimusta kirjaansa varten, ja se näkyy perustelluissa mutta saarnaamisen välttävissä tarinankäänteissä. Nykyajan Marinmaalla Lavran kylässä Verna etsii vastausta isänsä kuolemaan ja oman perheensä menneisyyteen. 1930-luvun lopulla nuori Irga-tyttö on raskaana ja hiihtää rajan yli Neuvostoliittoon, kohti parempaa, vain päätyäkseen raakoihin oloihin Vorkutan vankileirille. Sukulinjat, muistot, kokemukset ja ihmiset linkittyvät vähitellen toisiinsa tarinan edetessä.

Yöperhonen on romaani, jossa vahvat henkilöt kokevat kammottavia asioita. Se ottaa kantaa vankeusoloihin, vallankäyttöön ja väkivaltaan. Naisiin kohdistuvat raa'at väkivallanteot tulevat kirjan sivuilta kuvottavan elävinä eteen, vankileirin hierarkia ja vallanjaon mielivaltaisuus tekevät Irgan vankeusajasta tuskallista luettavaa. Mutta toivoa hän ei heitä, niin syvässä on sisukkuus ja selviytymisen halu.

Ketun kieli on elävää, poukkoilevaa. Se tavoittelee koko ajan kauemmas, tekee kaarteita ja mutkia. Kerrontaan sekoittuu murresanoja, venäjää, marin kieltä. Tätä kirjaa lukiessa tuntee, kuinka kirjoittaja on antanut tarinan viedä, antanut sen elää ja löytää oman polkunsa, jota kulkea ja tempoilla.

Niin taitava ja monipuolinen kuin Yöperhonen onkin, minun oli vaikeaa päästä lähelle sen ydintä. Pääsin tarinan kyytiin kunnolla vasta noin viimeisen kolmanneksen aikana, sitä ennen tunsin jo tuskastuvani, olin melkein luovuttaa. Tämä romaani ei anna armoa, siinä ei ole suvantoja, vaan kaikki on tärkeää. Lukiessa tuntui suojattomalta, en ollut aina tarinan arvoinen.

Kirja kirjalta Katja Kettu osoittaa, että hän ei kumartele ketään. Hän tekee omaa taidettaan, kirjoittaa kuin vimmattu, kertoo tarinoita aiheista, joista jopa pyydetään vaikenemaan – sitä hän ei tee, onneksi. Tässä maailmanajassa vallan ja väkivallan suhde on vereslihan tuore, sitä ei pääse pakoon, sen uhka on koko ajan olemassa. Siksi siitä ei pidä lakata pitämästä meteliä.


Katja Kettu: Yöperhonen
Kannen kuva / ulkoasu: Eemil Karila / Martti Ruokonen
WSOY 2015
326 s.

Arvostelukappale.

Mestari (Helsingin Kaupunginteatteri)

Daniel Kehlmann on kirjailija, jonka tuotannosta olen todennut pitäväni. Saatuani kutsun Helsingin Kaupunginteatterilta hänen kirjoittamansa näytelmän Mestari ensi-iltaan, ei tosiaankaan ollut vaikeaa päättää torstaisesta teatterikeikasta. Ensi-ilta oli 19.11. Pengerkadun näyttämöllä.

Helsingin Kaupunginteatteri: Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Näytelmän miljöönä on syrjäinen maaseutuhuvila, johon "sukupolvensa ääneksi" kutsuttu näytelmäkirjailija Martin Wegner (Iikka Forss) saapuu vaimonsa Ginan (Sanna-June Hyde) kanssa viikon mittaiselle taidesäätiön järjestämälle mentorointiviikolle. Mentorina toimii rakastetun klassikkonäytelmän vuosikymmeniä aiemmin kirjoittanut, sittemmin jo harmaantunut ja ehkä hieman unohdettukin Benjamin Rubin (Taneli Mäkelä).

Kirjalijoiden kohtaaminen ei käy ongelmitta: Rubin on omahyväinen ja viskiinmenevä, Wegner taas innokas mutta omasta paikastaan epävarma. Kumpikaan ei ole paikalla vain taiteen vuoksi, vaan ruhtinaallinen korvaus on osasyy. Tässä suossa viikosta vastuussa oleva säätiön amanuenssi Erwin Wangenroth (Jouko Klemettilä) saa taiteilla puun ja kuoren välissä.

Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Yhteistyö aloitetaan yhden yön valmistautumisen jälkeen. Vanha jäärä Rubin tuntuu Wegnerin pettymykseksi tarttuvan lähinnä oikolukuseikkoihin, mutta vähitellen mestarista saa rutistettua irti lopullisen tuomion: hänestä näytelmä on surkea.

Kritiikistä murtuneena Wegner hakee tukea vaimoltaan, mutta Ginakaan ei kykene kirkkain silmin vannomaan rakastavansa kaikkea miehensä kynästä irtoavaa. Soppa on valmis – viimeistään kun Rubin paljastaa omat häntäheikkimäiset piirteensä Wegnerin poistuttua paikalta.

Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Mestari on ehjä ja intensiivinen näytelmä. Väliajattomana se edellyttää katsojalta herkeämättömän kiinnostuksen ja onnistuu sen myös saamaan. Pienen tilan ja neljän näyttelijän koostama kokonaisuus on valmis tarina, joka kääntää itseään vähitellen ympäri.

Ollaan hyvin realistisessa ympäristössä, mutta muistot, tarinat ja mielikuvitus saavat oman sijansa kerronnassa. Katsoja joutuu kyseenalaistamaan sekä näytelmän henkilöiden puheet että omat oletuksensa. Keskeisenä teemaana on taiteen ja kirjallisuuden merkitys ja muoto: onko niillä väliä, kuka ne arvottaa, kenen näkemys on oikea – vai onko sellaista olemassakaan?

Näyttelijät onnistuvat rooleissaan, ja erityisen paljon viehätyin vahvasta Taneli Mäkelästä ja vähitellen pintansa pois raaputtavasta Sanna-June Hydestä. Lavastus on simppeli, äänimaailma suhteellisen eleetön ja puvustus tyylikäs – näytelmä tuntuu valmiilta paketilta, joka keskittyy kertomaan sen, mistä aikookin kertoa.

Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Seuralaiseni piti näytelmää ehkä turhankin kirjallisena, mutta omalle kokemukselleni se oli pikemminkin vahvuus. Kirjaihmisenä olen kiinnostunut siitä, miten kirjallisuutta ja taidetta käsitellään, koetaan, arvostellaan ja arvotetaan. Mestari nostaa esiin omahyväisyyden, epävarmuuden, hyväksytyksi ja unohdetuksi tulemisen tunteita, joita jokainen tuntee joskus, vaikkei itse taiteilija olisikaan.

Kehlmannin teksti koukuttaa mukaansa, ja vakaa sovitus elävöittää sen katsojan nautittavaksi. Kokonaisuus on ammattilaisten laatutyötä, joka tarjoaa perinteisen puhenäytelmän ja monikerroksisen tarinallisuuden samassa paketissa.


Daniel Kehlmann: Mestari  

Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä

Rooleissa: Iikka Forss, Sanna-June Hyde, Jouko Klemettilä, Taneli Mäkelä 

Suomennos: Liisa Urpelainen 

Ohjaus: Kari Heiskanen 

Lavastus: Katariina Kirjavainen 

Puvut: Sari Salmela 

Valosuunnittelu: Mika Ijäs 

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov 

Naamiointi: Tuula Kuittinen

Kiitos kutsusta ja lipusta Helsingin Kaupunginteatterille.

____

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Obskuuri.net, Veli-Pekka Leppänen/Kansan Uutiset, Lauri Meri/Helsingin Sanomat  

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen koonti

Anna minun lukea enemmän -blogissa avattiin vuosi sitten Kirjallinen retki Pohjoismaissa -niminen lukuhaaste. Nimensä mukaisesti tarkoituksena oli lukea pohjoismaisten kirjailijoiden kirjoittamia teoksia. Luin vuoden aikana 13 haasteeseen sopivaa kirjaa, jotka ovat seuraavat:

Islanti

Árni Thórarinsson: Ylitse muiden
Sjón: Skugga-Baldur

Norja

Stig Sæterbakken: Läpi yön
Siri Pettersen: Odininlapsi

Ruotsi

Peter Englund: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Kåre Halldén: Samppanjaruhtinas
Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan
Erik Axl Sund: Varistyttö
Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy

Tanska

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Jonas T. Bengtsson: Submarino
Peter Høeg: Susanin vaikutus


Tällä määrällä tavoitin Pohjoismaiden tuntijan tittelin ja Ruotsin osalta myös ruotsalaisen kirjallisuuden taiturin tason. Vau!

Näistä luetuista parhaita olivat Siri Pettersenin Odininlapsi, Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat ja Lena Anderssonin Vailla henkilökohtaista vastuuta. Suosittelen suuresti!

Kiitos Annamille hauskasta haasteesta, pohjoismaista kirjallisuutta luen ilman muuta jatkossakin.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja kaksi: Lähtölaskenta

Huomiota ja uteliaisuutta herättäneen Kepler62-pelin salaisuudet aukeavat nörttejä avukseen palkanneelle rikkaalle asetehtailijan tyttärelle Marielle. Kuten Ari ja Joni, myös Marie päätyy Yhdysvaltoihin huippusalaiseen tutkimusyksikköön, jossa valmistellaan lähtöä hyvin pitkälle matkalle.

Alue 51 kuhisee elämää – maan alla. Tutkimuslaitos on salaperäinen ja samaan aikaan uhkaava. Yksinäisyyteen tottunut Marie ei kaipaa sosiaalisia ympyröitä sinänsä, mutta hänestä tulee osa lasten ja nuorten joukkoa, joka valmistautuu ja jota valmistetaan kohti pitkää matkaa kaukaiselle planeetalle.

Salaisuuksia on kaikilla ja kiehtovimpina niistä taitavat olla kaksi ulkoavaruuden olentoa, Flapman ja Kuiskaaja. Ne ovat myös vaarallisia. Ja entä jos mieli muuttuukin, eikä haluaisi lähteä minnekään?

Kepler62-sarjan toinen osa, Lähtölaskenta, on pääosin Bjørn Sortlandin kynästä, vaikka kirjoittajat yhteistyössä sarjaa kirjoittavatkin. Tarina on jälleen vetävä ja oivallisesti koukuttava, sen ahmaisee yhdeltä istumalta. Lähtövalmistelut jäävät pääosin salaisiksi, mutta elementit ovat tuttuja scifi-genrestä yleisesti: lähtijöitä valmennetaan henkisesti ja fyysisesti, salaisuudet herättävät uteliaisuuden, joka johtaa ongelmiin, eikä kaikkea paljasteta vielä lähimainkaan.

Jouhevan tarinan tukena on Pasi Pitkäsen äärimmäisen upea kuvitus, joka olisi jo sellaisenaankin melkoinen elämys, mutta tarinan osana se vasta pääseekin oikeuksiinsa. Pitkänen käyttää vahvoja värejä ja tehokeinoja, ja kuvituskuvat ovat kuin itsenäisiä taideteoksia. Niiden tuoma tunnelma on uhkaava, muttei pelottava. Jotain on selvästi vielä nurkan takana – ja paljon!

Kepler62-sarja jatkuu ensi vuonna seuraavilla osillaan. Niitä odotellessa voin jäädä miettimään, mitä Kuiskaaja oikein tarkoitti ja miten Marien ja muiden lasten oikein vielä käy. Miten matka avaruuteen oikein sujuu?


Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja kaksi: Lähtölaskenta

Suomentaja: Outi Menna
Kuvittaja: Pasi Pitkänen
WSOY 2015

157 s.

KEPLER62 – Nedtelling (2015)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Kirjahilla, Kirjojen keskellä, Luetaanko tämä?, Kirjallisia  

Ante Aikio: Aigi II – Lovi

Aigi on noitasuvun perillinen, joka on ehtinyt saattaa itsensä jo melkoiseen soppaan aiemmissa seikkailuissaan. Nyt Aigin vihollinen, voimakas noita Mirku, on jälleen nuorukaisen kannoilla, joten Aigi päättää varoituksen saaneena ottaa jalat alleen ja lähteä kohti itää rauhallisemmille maille, kunnes kotiinpaluu on turvallisempaa.

Matkallaan Aigi kohtaa revontulisilmäisen nuoren naisen Domnan, jonka kanssa yhtä matkaa kulkeminen käy varsin miellyttäväksi molempien mielestä. Domnan suuntana on Hiipinän kylä, jonne hän houkuttelee Aigin itseään saattamaan, vaikka Aigin alkuperäinen kohde on Hiipinän rakas vihollinen Luujärvi.

Lovinoitana Aigilla on herkät aistit, mutta aivan kaikkea hänkään ei huomaa, ja niinpä tapahtumat pääsevät kasvamaan melkoiseksi vyyhdiksi ja seikkailu kiitää eteenpäin kuin tuulispää.

Luin Aigi-saagan ensimmäisen osan pari vuotta sitten, ja kun kirjailija tarjosi sarjan tuoretta kakkososaa luettavakseni, oli helppo suostua. Edelleen seikkaillaan kiehtovissa saamelaistarinoiden maisemissa pienellä yliluonnollisuudella höystettynä, ja juoni kulkee jouhevasti.

Ensimmäisessä osassa turhauduin liian suuren kädestä pitäen ohjaamiseen ja asioiden alleviivaamiseen, ja ilokseni sen tyyppinen tarinankuljetus on tässä uutukaisessa vältetty lähes täysin. Vielä paikoin on kohtia, joista toistoa olisi voinut karsia ja välillä esimerkiksi päähenkilöiden tunnetiloja ja ajatustenkulkua kerrotaan juurta jaksaen, mutta varsinaiseksi häiriöksi lukunautinnolle se ei ole.

Aikio on sekoittanut saamelaistarustoa niin pääkertomukseen itseensä kuin sen sisälle omaksi kerrostumakseen. Aigi ja Domna kertovat toisilleen pieniä kansansatuja yhteisen matkansa aikana, ja niissä saadaan selityksiä esimerkiksi tähtikuvioiden synnylle. Mainio yksityiskohta, joka elävöittää tarinaa entisestään. Samoin saamelainen sanasto paljakoineen ja peskeineen on sopivalla tavalla harkittua, ei äärimmäisyyksiin vietyä ja ymmärtämistä vaikeuttavaa vaan perusteltua ja uteliaisuutta herättävää.

Vauhtia ja vaaratilanteita ei puutu, ja vaikka kirja alkaa varsin jännittävällä porojen taistelulla, pääosa tarinasta on melko rauhallisesti etenevää matkakertomusta. Loppuvaiheissa päästetään irti jo melkoiset voimat, ja kirjan viimeiset kymmenet sivut ovat kunnon rytinää ja ryskettä.

Vaikka kyse on useampiosaisesta sarjasta, nähdäkseni ensimmäisen osan lukeminen ennen tätä ei ole ehdottoman välttämätöntä. Loven alussa on lyhyt kertaus aiemmista tapahtumista, ja niihin palataan aika ajoin tarinan kuluessa, jolloin kärryille kyllä pääsee, jos haluaa.

Jään odottelemaan jatkoa ja Aigin noitavoimien kehittymistä: loveen lankeaminen kuvataan tarinassa todella kiehtovasti, ja taikavoimien nivoutuminen reaalimaailmaan käy luontevasti. Minne kaikkialle Aigi vielä ehtiikään ja millaiset taidot saa hankittua, ja mitä Mirku tämän päänmenoksi keksii...


Ante Aikio: Aigi II – Lovi
Kannen kuva / ulkoasu: Ante Aikio / Paula Heiäng
Goranus / Reuna 2015
282 s.

Arvostelukappale.

_____

Avaan tällä kirjalla oman Kansojen juurilla -lukuhaasteeni. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista.