Karanteeni – Kuinka aids saapui Suomeen

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni – Kuinka aids saapui Suomeen
Ulkoasu: Eija Kuusela
Siltala 2014
228 s.

Arvostelukappale.


1900-luvun alussa Kamerunissa simpanssista ihmiseen tarttuu petollisesti elossa pysyttelevä, hitaasti kantajansa sairastuttava ja suhteellisen tehokkaasti leviävä immuunikatoa aiheuttava virus. Kuluu vuosikymmeniä, ja virus sekä sen aiheuttama tauti leviävät vähitellen yhä laajemmalle. Lopulta voidaan jo puhua epidemiasta, jonka syyt ja seuraukset ovat vielä monilta osin tuntemattomia. 1980-luvun alussa tauti kyetään paikantamaan etenkin tiettyyn ihmisryhmään: paljon matkusteleviin ja seksuaalisesti aktiivisiin, Yhdysvaltojen suurten kaupunkien homomiehiin. Hiv on tullut jäädäkseen, ja pian on selvää, että se voi tarttua kehen tahansa.

Suomessa tilannetta tarkkailtiin aktiivisesti ja ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle perusti keväällä 1983 tutkimusryhmän tekemään kartoitusta vapaaehtoisten homomiesten keskuudessa. Ideana oli tutkia tilannetta jo ennen ensimmäistä kotimaista tartuntaa. Työ eteni yhteistyössä Helsingin kaupungin sukupuolitautipoliklinikan ja Setan kanssa ja tutkimukseen halukkaita miehiä löytyi helposti. Lopulta löytyi myös hi-virus. Kesäkuussa 1983 todettiin ensimmäinen tartunta Suomessa.

Hanna Nikkasen ja Antti Järven kirjoittama Karanteeni on katsaus aidsin historiaan Suomessa. Se tekee katsauksen hi-viruksen tunnetun historian kautta kotimaan tapahtumiin 1980-luvun alusta näihin päiviin. Kirja on rakenteeltaan pääosin kronologinen, ja se etenee sujuvasti. Selkeästi nimetyt luvut jakavat tekstin hiv:n ja aidsin yleiseen historiaan, julkisiin tapahtumiin ja keskusteluun ennen kaikkea Suomessa sekä yksityisiin kokemuksiin, joita on saatu haastatteluja tekemällä. Kirjassa on myös viittauksia populaarikulttuuriin. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on tasapainoinen ja lukijaystävällinen, vaikka aihe on surullinen.

Hiv ja aids ovat ilmiöitä, jotka ovat aiheuttaneet valtavasti tunnekuohua, yhteiskunnallista polemiikkia ja henkilökohtaisia tragedioita. Karanteenissa korostuu se, että on tärkeää tarkastella aidsia monesta näkökulmasta, monien lasien läpi. Siinä teos myös onnistuu.

Hi-virus ja sen aiheuttama sairaus leimasivat pitkään voimakkaasti marginaaliryhmiä: homoseksuaaleja, prostituoituja ja suonensisäisten huumeiden käyttäjiä. Tauti yhdistettiin sekä julkisessa keskustelussa että yksityisemmin tavalla tai toisella "tuomittaviin" elämäntapoihin. Kyse oli häpeästä, käytösnormien rikkomisesta ja seksuaalisuuden eri muodoista, kaiken kaikkiaan asioista, joiden esiinnousu sellaisenaankin aiheutti hämmennystä ja pelkoa, jopa inhoa.

Sairastuneiden rooli oli vaikea. Moni ei kertonut läheisilleen tartunnasta, tai jos kertoi, vain yhdelle, esimerkiksi kumppanille, puolisolle tai ystävälle. Karanteenissa nousevat esiin sekä sairastuneiden itsensä että läheisten tukihenkilöiden kohtaamat haasteet ja väsymys. Suomeen perustettiin AIDS-tukikeskus ja sairastuneiden oma yhdistys Positiiviset ry, joista oli tukea ja apua monelle. Tutkimustyö jatkui myös aktiivisena.

Ilmiö laajeni ja tietoisuus kasvoi, joskin paikoin varsin hitaasti. Hoitohenkilökuntakin suhtautui tautiin pitkään epäillen ja esimerkiksi suojavarustus potilasta hoidettaessa saattoi olla suorastaan massiivinen. Hiv-positiiviset ja aidsiin sairastuneet hoidettiin keskitetysti Auroran sairaalassa Helsingissä ja sinne muodostuikin oma maailmansa, henkilökunnan ja potilaiden yhteisö, nelososasto.

Karanteeni kertoo koskettavasti aidsiin sairastuneiden ihmisten kohtaloista, surusta ja peloista. Hoitajat saattoivat osallistua potilaidensa hautajaisiin ja tukihenkilö kulki vierellä loppuun saakka. Monen sairastuneen taakkana kulki kuitenkin kuolemaan asti peittely ja vaikeneminen joko omasta valinnasta tai muiden tuomiosta johtuen.

Kirja tuntuu paikoin pitkältä ja ansiokkaalta lehtiartikkelilta. Se on kirjoitettu lukijaa ajatellen mutta käsittelemäänsä aihepiiriä ja kuvaamiaan ihmisiä kunnioittaen. Rakenne ja kieli toimivat, uusia näkökulmia ja ääniä tuodaan huolellisesti esiin niin, että kokonaisuus kasvaa hallitusti yhä laajemmaksi ja kattavammaksi.

Karanteeni ei nimestään huolimatta eristä ketään tai mitään, vaan päin vastoin avaa mahdollisuuden nähdä sisälle ilmiöön, joka yhtäältä pelottaa ja ahdistaa, mutta jossa on toisaalta myös voimakkaan stigman jälkeen toivoa. Nykyaikaiset lääkkeet parantavat hiv-positiivisten ihmisten elämänlaatua valtavasti ja sairauden kanssa voi elää hyvinkin vuosikymmeniä. Yksi kirjan kiinnostavimpia haastatteluja olikin erään eläkeläisnaisen kertomus, johon kiteytyy aihepiiri, joka lienee melko suuri tabu Suomessa: hiv-positiiviset vanhukset. Kun viruksen kanssa on mahdollista elää pitkään ja vanheta, kuinka tämä osataan ottaa huomioon vanhustyössä?

Suomessa todetaan alle 200 uutta hiv-tartuntaa vuodessa. Määrä on pysynyt pitkään vakaana, mutta on loivassa kasvussa. Noin 530 henkilöä on kuollut Suomessa aidsiin. Hoito on hyvää ja tutkimus laadukasta. Edelleenkään kaikki eivät silti voi tai halua kertoa tartunnastaan. Viruksen aiheuttama leima on raskas kantaa, vaikka pahimmat ylilyönnit julkisessa keskustelussa ja asenteissa ovat toivottavasti jo historiaa. Onneksi tukea ja tietoa on saatavilla.

Globaalissa mittakaavassa hiv ja aids ovat kaikkea muuta kuin hallinnassa. Mutta se on jo toinen tarina.

Clarice Lispector: Passio

Clarice Lispector: Passio. Rakkaus G. H:n mukaan
Suomentaja: Tarja Härkönen
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2014
206 s.
A Paixão Segundo G. H. (1964)


Arvostelukappale.


Brasilialainen kuvanveistäjä, varakas ja omavaltainen nainen, tekee eräänä päivänä jotain tavallisesta poikkeavaa. Hän päättää siivota edellisenä päivänä pois muuttaneen kotiapulaisensa huoneen, tarttua moppiin, mikä ei missään määrin ole hänelle ominaista. Hän odottaa löytävänsä sotkun, mutta yllättyy. Huone on tyhjä ja siisti. Vain seinällä on piirros. Ja vaatekaapista pujahtaa esiin torakka.

Nainen paiskaa oven kiinni ja torakka jää sen väliin puoliksi liiskaantuneena. Siitä alkaa erikoinen ja osin absurdi matka naisen sisimpään ja ihmisyyden ytimeen. Lopulta mikään ei ole varmaa.

Clarice Lispector oli laajasti julkaissut brasilialainen kirjailija, jonka nimi ei tuotannon koosta huolimatta ole kovin tunnettu. Hän oli minullekin uusi tuttavuus, mutta vastikään suomennetun Passion kuvaus kuulosti niin kiehtovalta, että kirjaan oli pakko tarttua. Nainen tappaa torakan ja joutuu keskelle identiteettikriisiä – mitä hittoa? Vähemmästäkin sitä kiinnostuu.

Passio on haastava ja lukijaa kiusaava kirja. Lispector kirjoittaa kuin vimmattu ja hänen lauseensa ovat kirkkaita ja kulmikkaita, osa sellaisenaan kuin runoja tai filosofisia ajatuskatkelmia. Hän toistaa, kiertää ja vihjailee, antaa hieman ja ottaa sen sitten pois.

Kertojana on kuvanveistäjänainen, G.H., joka on juuri luopunut sekä rakastajasta että kotiapulaisesta. Hän on hyväosainen ja varakas, paljon saanut ja samalla yhä vaativa. Mitä pidemmälle oven väliin liiskaantuneen torakan kärsimys etenee, sitä suuremmin G.H. kyseenalaistaa itsensä, elämänvalintansa ja identiteettinsä. Ja se panee lukijan koville.

Passio on mitä suurimmissa määrin vaativaa kirjallisuutta. Se pureutuu syvälle ja lähestyy aihepiiriään sisältä päin. Kuvailua tai ulkopuolista tarkkailua ei juurikaan ole, vaan lukija päätyy katselemaan kirjan tapahtumia – ja tapahtumattomuutta – sisältäpäin, G.H:n silmin ja korvin.

Jossain määrin teos on pelottava. Se ei anna armoa, ei hiljennä vauhtia, ei pureskele ja selitä valmiiksi. Lukija on täysin yksin tekstin edessä ja joutuu kamppailemaan sivu sivulta ymmärtääkseen ja päästäkseen sinuiksi kerrotun kanssa. Lispector ei ole armelias, hän ei kirjoita lukijaa ajatellen tai sanottavaansa silotellen. Kaikki sanottava on suoraan tekstissä ja teksti on vaikeaa. Kirjan haluaa sekä hylätä että lukea vielä hieman. Joko seuraavassa luvussa ymmärrän enemmän?

Passio käsittelee sekä ihmisen olemassaoloa, identiteettiä ja persoonaa että yhteiskuntaa, jossa elämme. Pois lähteneen kotiapulaisen kautta tuodaan esiin brasilialaisen yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta ja sen kauas ulottuvia juuria. Siihen samaistuminen on vaikeaa, vaikka koko ajan ymmärtää, kuinka keskeisissä aihealueissa liikutaan. Nämä koskevat meitä kaikkia.

Tämä kirja on haastava, mielenkiintoinen, vaikea ja salaperäinen. Ei kepeäksi kesäluettavaksi, ei rentoutukseen. Mutta haasteeksi ja arvoitukseksi, ehdottomasti.

____

Etenen Passion myötä kirjallisessa maailmanvalloituksessani Brasiliaan.

¡Hola! español -haasteen koonti

Tarukirja-blogin Margit käynnisti vuosi sitten mainion ¡Hola! español -haasteen, jonka tarkoituksena oli lukea espanjankielisen maailman kirjallisuutta. Haaste on päättymässä huomenna 23.4. ja on aika esittää kooste lukemisista.

Luin yhteensä neljä alun perin espanjankielistä kirjaa. Yksi kirjoista oli haasteen sääntöjen mukaisesti peräisin Espanjasta, loput kolme olivat eteläamerikkalaisia. Kävin Kolumbiassa, Uruguayssa ja Chilessä.

Haasteen ensimmäinen kirja oli kolumbialaisen Álvaro Mutisin kahden pienoisromaanin tai novellin kokoelma Araucaímain kartano / Lecumberrin päiväkirja (1973 & 1960, suom. 2000). Lukukokemus jäi köykäiseksi, enkä ihan tajunnut kertomusten tarkoitusta.

Heti perään luin Carlos María Domínguezin Paperitalon (2002, suom. 2006), joka oli sentään parempi, muttei edelleenkään erityisen sykäyttävä. Nopealukuinen kirja joka tapauksessa, vei elämästäni tunnin ja katosi sitten lukuhistorian hämärään.

Onneksi kolmas haasteen kirja oli jo suorastaan hyvä. Espanjalaisen Eduardo Mendozan Tulvan vuosi (1992, suom. 1999) vei Espanjan sisällissodan jälkeiseen aikaan syrjäseuduille pohtimaan rakkautta, uskoa ja yhteiskuntaa. Tässäkin kirjassa on haasteensa, enkä luultavasti tavoittanut siitä aivan kaikkia tasoja, mutta lukukokemus oli huomattavasti kahta edellistä parempi.

Neljänneksi ja viimeiseksi kirjaksi tässä haasteessa jäi pieni jalokivi, chileläisen Luis Sepúlvedan Maailman lopun maailma (1989, suom. 1997). Valaanpyynti, julma meri ja luonnonsuojelu yhdistyvät tässä hienossa, hiotussa kertomuksessa, jota suosittelen kaukokaipuuseen.


Tämä lukuhaaste oli kiinnostava ja tuntui oikeasti haasteelta: sopivaa luettavaa ei suoranaisesti pudonnut syliin, vaan sen löytämiseksi sai nähdä hieman vaivaakin. Paljon jäi lukematta ja tavoitteeni olivat suureellisemmat, mutta näinkin on hyvä. Luen parhaillaan viime viikolla kuolleen Gabriel García Márquezin Patriarkan syksyä, joka ei valitettavasti ehtinyt mukaan tähän haasteeseen, mutta on sen sijaan osa kirjabloggaajien yhteistä GGM-haastetta, jonka tarkoituksena on kunnioittaa kirjailijan elämää ja teoksia. Toistaiseksi kirja on ollut mielenkiintoinen ja haastava. Siitä lisää sitten aikanaan.

Kiitos Margitille hyvästä haasteesta! Tästä on hyvä jatkaa espanjankielisen kulttuurialueen kirjallisuuteen tutustumista.

Vuosi kuvina – Huhtikuu 2014

Kevät on tullut ja alkanut helliä meitä ihan kunnolla. Pääsiäinen on sujunut kotona oleskellessa, ulkoillessa, lukiessa ja ruokaa laittaessa. Ei mitään kiirettä minnekään eikä minkäänlaisia suorituspaineita – ihan mahtavaa olla vaan.

Vuosi kuvina haaste venyi huhtikuun osalta aika pitkälle, mutta tässä on nyt näkymiä pääsiäisviikonlopulta. Valoisaa, keväistä, kaikin puolin mahtavaa. (Helmikuu täällä, maaliskuu täällä.)

Saukonpaasi liplattaa vapaana, mutta veneitä ei vielä näy. Tuleekohan niitä edes juuri tänne? Villi haave on oma pikku botski, mutta se on oikeasti niin villi, ettei pitäisi edes ääneen sanoa...

Bonuksena kuvassa bloggaajan varjo sekä Tallinnan laiva.

Rakennustyömaa etenee ja kasat pienenevät (tai vaihtavat paikkaa). Lauttasaaren puolellakin on jotain saatu valmiiksi, sillä aiemmin näkynyt nostokurki on poissa. Tuli kyllä mieleen, olisiko pitänyt valita jokin sellainen kuvauskohde, jossa näkyy vaikkapa kasvillisuutta. Toisaalta tätä minun kotiseutuni näkymät ovat, ja täällä vuoteni kuluu.

Tämä alue ei taida ihan hetkessä muuttaa muotoaan. Toisaalta satama-alueessa on omanlaistaan viehätystä ja se palvelee tarkoitustaan sellaisenaankin. Mutta katsotaan, katsotaan... Tallinnan laivoja menee näiltä nurkilta lähes koko ajan, ja niiden kääntyilyä satama-altaassa on kiinnostavaa tarkkailla. Täytyy ottaa itseä niskasta kiinni ja hypätä joku päivä itsekin mukaan. Tämän helpommaksi ei Tallinnaan lähtö voi tulla.

Bonuskuvana lokkeja, Lauttasaaren silta ja purkutuomion saanut vesitorni.


En voi kuin todeta, että rakastan tätä aluetta ja Helsinkiä ylipäänsä. Eilen ja tänään olemme lenkkeilleet ja ulkoilleet Lauttasaaressa, ja auringon valaisemat merenrantakalliot, lintujen laulu lenkkipolulla, kauniit talot, idylliset kesämajat ja heräävä luonto sykäyttävät sydäntä suuresti.

Onni on asua täällä. Tervetuloa kylään!

Keskinkertaista jännitystä – tuplana

Aktiiviset dekkarinahminta-aikani ovat jo kaukana takanapäin, ja innokkaimman ajanjakson jälkeen olen lukenut (ruotsalaisia) jännityskirjoja lähinnä satunnaisesti. Läckbergien lukemisen olen päättänyt lopettaa (luin viimeiseksi Majakanvartijan ja totesin, että tämä on nyt nähty), Ann Rosmanille annan ehkä vielä yhden mahdollisuuden, Mari Jungstedt on jätetty hyllyyn jo aikoja sitten. Nyt luin viikon sisään kaksi (2!) jännitysosaston tuotetta, joten tuntuu ihan soveliaalta vertailla niitä yhdessä tekstissä. Kumpikaan ei tosin ole ruotsalainen.

Ensinnäkin on todettava, että olen pettynyt. Itseeni.

Minusta on tullut tylsä ja liikaa vaativa lukija, sillä jännitystarinat – vetävätkään – eivät tunnu minusta oikeastaan miltään. Gillian Flynnin Kiltti tyttö oli jonkinasteinen hittituote viime kesänä, sitä mainostettiin massiivisesti ja monessa kirjablogissakin sitä käsiteltiin. Simon Lelicin Laitos ei ole samalla tavoin julkisuutta saanut kirja, mutta hyvin houkuttelevasti se on usein ollut kirjaston hyllyssä esiin nostettuna.

Kiltti tyttö kertoo eräästä avioliitosta, joka on pintapuolisesti tarkastellen puhdasta unelmaa ja sisältä sairasta silkkoa. Amy Dunne katoaa viidennen hääpäivänsä aamuna jälkiä jättämättä ja ymmällään oleva aviomies Nick joutuu ennennäkemättömän mediasirkuksen keskelle. Amy ja Nick ovat melko vastikään muuttaneet työttömyyden ja perhesyiden vuoksi New Yorkista missourilaiseen pikkukaupunkiin North Carthageen. Dunnen pariskunnan elämä ja avioliitto alkaa vähitellen aueta tarinan edetessä, ja lukijaa huijataan ja hämmennetään käänne käänteeltä. Lähes kaikki oletukset saavat kirjan aikana kyytiä. Jälkimaku on niljakas.

Laitos pyrkii lähitulevaisuuden dystooppiseen kuvaukseen. Lontoolainen hammaslääkäri ja aivan tavallinen kansalainen Arthur Priestley pidätetään työmatkallaan, kuulustellaan kovakouraisesti ja lähetetään tuntemattomassa paikassa sijaitsevaan vankilamaiseen laitokseen muiden kaltaistensa kanssa. Arthurin vaimo Julia kääntyy epätoivoissaan liberaaliksi tiedetyn verkkolehden toimittajan Tom Clarken puoleen, jotta totuus Arthurin pidätyksestä saataisiin julki. Tom tarttuu juttuideaan ja lähtee Julian kanssa selvittämään, missä laitos sijaitsee ja miksi Arthur ja muut on sinne vangittu. Laitoksen johtaja Henry Graves kamppailee samaan aikaan ammattietiikan, henkilökohtaisten huolien ja johtoasemansa välissä.

Molemmissa lukemissani kirjoissa on paljon potentiaalia viihdytykseen ja miksei jännitykseenkin. Ainakin ne ovat arvoituksellisia ja lukijaa hämmentäviä tarinoita. Minä en vain kokenut tulleeni kovin hyvin viihdytetyksi. Kiltti tyttö oli näistä kahdesta vetävämpi lukukokemus, mutta jossain vaiheessa sekin alkoi jo tympiä. Kuvio kävi selväksi varsin nopeasti: älä usko mihinkään, jokin uusi käänne siirtää tarinan pian aivan uusille urille. Tässä vaiheessa yllätyksellisyys muuttui kyllästymiseksi. Toisaalta on todettava kirjan ainakin tarjonneen jännitystä ja vauhtia. Siitä plussaa.

Laitos taas on jännityskirjaksi monella tapaa ongelmallinen. Sen tarina on ensinnäkin todella tylsä. Idea on hyvä: yhä kontrolloivammaksi ja konservatiivisemmaksi muuttunut yhteiskunta kiristää otettaan kansalaisista yleisen turvallisuuden ja terrorismin vastustamisen nojalla, jolloin yksilö joutuu väistämättä systeemin hampaisiin. Mutta hyvä idea ei ole onnistunut rakentamaan hyvää kirjaa, valitettavasti. Tarina lilluu menemään eteenpäin, sen aikana on ainoastaan muutama hieman vauhdikkaampi kohtaus, keskitytään lähinnä kuvailemaan päähenkilöiden tuntemuksia ja katumusta ja arvoituskin tuntuu lässähtävän varsin nopeasti. Luin kirjan loppuun vain siksi, että halusin tietää, voiko todella olla niin, ettei minkäänlaista kliimaksia koeta. Ja niin se ikävä kyllä on.

Kiltissä tytössä on kieltämättä myös kehuja ansaitsevia puolia. Se on varsin kriittinen sekä mediaa että modernin länsimaisen yhteiskunnan tarjoamia elämän kehyksiä kohtaan. Media vaatii uhreja ja syyllisiä,  yhteiskunta ja ihmiset itse vaativat itseltään ja toisiltaan valtavia panostuksia "oikeanlaiseen" elämään. Kirja on myös tiukasti kiinni juuri tässä ajassa, sillä se kuvaa vuonna 2008 alkunsa saaneen finanssikriisin suuria vaikutuksia Yhdysvalloissa, tavallisten ihmisten elämässä. North Carthage on monin tavoin lähes aavekaupunki, ja osin näkisin Amyn ja Nickin aviokriisin saaneen jonkinlaisen sytytyslangan nimenomaan taloustilanteen aiheuttamien elämänmuutosten vuoksi. (Minkä lisäksi molemmat ovat toki päästään pehmeitä.)

Laitos taas on käytännössä puolitiehen jäänyt hyvän idean lattea toteutus. Sen esittämä tulevaisuuden visio on jossain määrin väsynyt, joskin kontrolliyhteiskunta on aina pelottava ajatus. Laitos ei kuitenkaan onnistu herättämään kovin kylmääviä, tai oikeastaan mitään, tunteita: on ihan sama, mitä henkilöille tapahtuu tai on tapahtumatta. Sääli. Aineksia olisi ollut paljoon.

En edes tiedä, mitä lähdin näiden kirjojen lukemisella hakemaan. Tai no tiedän: kevyttä viihdettä. Alan kuitenkin kallistua sen kannalle, että minun on jatkossa haettava viihteeni jostain muualta kuin jännityskirjallisuudesta, ainakin jos haluan sitä varmasti saada. Liian moni jännityskirjallisuuteen kuuluva asia lähinnä ärsyttää ja tympäisee. Joko jossain on vielä odottamassa jokin löytämätön aarre tai useampikin, tai sitten on vähitellen uskottava, että olen väärän genren parissa.

Kurt Wallander, ikävöin sinua.

____

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suomentaja: Terhi Kuusisto
WSOY 2013
447 s.
Gone Girl (2012)

Lainakirja.


Simon Lelic: Laitos
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Like 2012
357 s.
The Facility (2011)

Kirjastosta.

____

Osallistun Laitoksella Hei me lusitaan! -lukuhaasteeseen. Molemmat kirjat kasvattavat myös Mikä minusta tulee isona? -haastetta, sillä Kiltti tyttö kuvaa (muun muassa) toimittajan ammattia ja Laitos taas avaa esimerkiksi vankilanjohtajan maailmaa.