Venäjä valloitettu – ainakin melkein

Kuva: Haaste-emäntä Jaana

Tänään päättyy Täällä toisen tähden alla -blogin emännän Jaanan viime vuonna aloittama Venäjää valloittamaan – vaikka kirja kerrallaan -haaste. Lähdin valloitukseen mukaan intoa puhkuen (luultavasti jälleen kerran oletin lukevani esim. kaikki lukemattomat venäläiset klassikot tai jotain muuta yhtä vaatimatonta), mutta jotenkin jännästi matka ei mennyt ihan niin pitkälle kuin ajattelin.

Joka tapauksessa haaste on kunnialla suoritettu, sillä onneksi sen vaatimustaso oli riittävän armollinen: kategorioita oli tarjolla viisi, joista yhden suorittamalla (eli lukemalla kaksi kirjaa) sai haasteen valmiiksi.

Luin vuoden aikana neljä venäläistä kirjaa. Naiskirjailijoista luin Natalja Kljutsarjovan Kolmannessa luokassa, ja se on haipunut jonnekin hyvin kauas muistoihini. Kirja oli jollain tapaa tympäisevä ja aika yhdentekevä. Mieskirjailijoiden kirjoja luin kaksi: Leo Tolstoin Kreutzer-sonaatin ja Nikolai Gogolin Taras Bulban. Molemmat klassikkosetien kynästä, molemmat jo pitkälti unohdettu. Tosin on mukavaa saada luettua klassikoita, joten annettakoon pieni tylsyys anteeksi. Neljäntenä kirjana luin historia-kategoriaan sopivan Tšuner Taksamin toimittaman Siperian kansojen satuja. Se oli oikein hyvä lukukokemus, suosittelen lämpimästi!

Haaste oli mainio, harmi etten lopulta lukenut enempää. Mutta onhan tämäkin hyvä, ei siinä mitään. Edes pikkuruinen siivu Venäjän kirjallisuudesta valloitettu.

Ei vielä aamukampaa

Ihan pian on täynnä ensimmäinen kuukausi uudessa kodissa. Viikot ovat vierineet nopeasti, vaikka välillä hartioilla oleva paino tuntuu hidastavan kulkua vähän liikaa. Kotiutuminen on sujunut hyvin: on uudet verhot, lukulamput paikoillaan, taulut seinässä. Lähden rautatieasemalta oikeaan suuntaan, metro jokapäiväisenä kulkupelinä on jo tuttu. Ihana maisema ikkunan takana sen sijaan ihastuttaa joka kerta. Ja valo – se on ihmeellistä.

Loma sujahti tosiaan ohi kovalla tohinalla. Kävimme alkuviikosta Tukholmassa tallustelemassa, ja reissu oli mukava. Tukholma on kaunis ja kiinnostava kaupunki, jonne kelpaisi kyllä tehdä pidempikin reissu. Laivalla oli tietenkin samaan aikaan tuttu oppilas perheineen. Taitaa olla utopiaa kuvitella, että jatkossakaan saisi kulkea tuntemattomana oikein missään. Omapa on uravalintani.

Lisäksi lomaviikkoon mahtuivat yhdet polttarit. Pitkäaikaisin ystäväni (olemme syöneet saman hiekkalaatikon hiekkaa 2-vuotiaista saakka) mennä päräytti tammikuussa naimisiin, mutta koska polttareita ei ennen häitä ehditty pitää, täytyi ottaa vahinko takaisin jälkijunassa. Jekuttaminen onnistui mainiosti ja lauantai hurahti hyvässä seurassa Kallion kujilla, yhteisessä kokkaussessiossa, jutellen, nauraen, viiniä valuttaen ja lopulta tanssien hiki päässä pilkkuun asti. Täydellinen irtiotto ja mahtava päivä.

Nyt kun olen palannut lomalta töihin, tuntuu, ettei lomaa olisi ollutkaan. Kolme päivää on paahdettu jälleen menemään. On ollut palaveria, tietokatkosta, pulmaa, opetusjärjestelyjen muutoksia, tekemättömiä töitä, unohduksia, vittupääkii, kokeiden suunnittelua (en opi varmaan koskaan tekemään sitä tehokkaasti ja kiroan yksilöllistetyt oppimäärät hyvin alas maan rakoon...), röökinarautuksia ja mitähän vielä. Toisaalta ollaan juteltu kesästä, kymppiluokasta, yhteishausta, kesästä, kesätöistä, riparista, kesästä, seuraavasta kouluvuodesta (minulle sanottiin, etten saa lähteä pois, ja haluan ottaa sen sellaisenaan ja unohtaa sarkasmin mahdollisuuden kokonaan) lomasta ja, tosiaan, kesästä. Tänään oli ihan pakko laskea oppilaan kanssa yhdessä kalenterista, montako viikkoa on kesälomaan (hmm, aika monta) ja moniko niistä on vajaita viikkoja (mutta hei, oli sentään matematiikantunti, joten liittyy jopa vähän aiheeseen).

Yksi keskeinen kevään merkki koulumaailman pätkätyöläiselle on työnhaun aloittaminen. Toki hain alkuvuodesta pääkaupunkiseudulla avoinna olevia historian virkoja (4 kpl), mutta sehän on lähinnä muodollisuus. (Juu, ei tullut kutsuja haastatteluihin. Jännä.) Mutta oikea työnhaku alkaa vasta nyt keväällä, kun määräaikaisuudet alkavat vähitellen pompsahdella pinnalle. Eilen avasinkin sen pankin ja raapustin yhden hakemuksen kasaan. Tästä se taas lähtee. Viime vuodesta viisastuneena tiedän pari asiaa kevään kulusta:

- Lähetän turhauttavan monta hakemusta ja koen syvää itsetunnon rappeutumista.
- Selaan avoimia työpaikkoja päivästä toiseen ja lopulta pää on pelkästään pyörällä ja haen luultavasti samaa työtä kahdesti.
- Haen paikkoja, joihin en välttämättä edes halua tulla valituksi.
- Kyllä se tärppi sieltä napsahtaa. Ehkä.

Yksi työnhakukevät takana ja uskallan väittää oppineeni jotain. Ensinnäkin töitä mitä luultavimmin löytyy kyllä. Toisekseen pettymykset kuuluvat asiaan. Mutta ennen kaikkea on turha syyttää itseään työmarkkinoiden vinoutumista saati sitten valmiiksi pedatuista työpaikoista. Ei niille mitään mahda. Ja tänä vuonna aion olla jossain määrin krantumpi kuin viime keväänä, enkä edes hae paikkoja, joiden kaikki ehdot (esim. työmatka, tuntimäärä ja työn sisältö) eivät vastaa haluamiani. Piste. (Tästä uhosta voi muistuttaa sitten kesäkuussa, kun kylmä hiki valuen yritän pakkomyydä itseni mihin tahansa duuniin ensi vuodeksi. Huokaus.)

Mutta itse asiassa kaiken tämän aukikirjoittaminen on tehnyt taas ihan hyvää. Painontunne harteilla on hieman pienempi kuin aloittaessani ja työpäivän jälkeinen väsymys haihtunut. Kai sitä taas jotain keksii elämänsä suunnaksi sitten kuitenkin.

Ja sitä paitsi niitä jäljellä olevia viikkoja on oikeasti vielä aika monta.

Bernard Beckett: Genesis

Bernard Beckett: Genesis
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tammi 2009
164 s.
Genesis (2006)

Kirjastosta.


Aivan 2000-luvun lopulla nuori nainen Anaksimandros on elämänsä haasteen edessä: hänen on määrä osallistua monta tuntia kestävään suulliseen tenttiin, joka ratkaisee, pääseekö hän Valtiota johtavan Akatemian jäseneksi. Anax on tutustunut tarkkaan kotimaansa – tuhosta ja kulkutaudeilta ainoana selvinneen, suojatun saarivaltion – historiaan ja etenkin erääseen sen keskeiseen henkilöön, useita vuosia aiemmin kuolleeseen Adam Fordeen.

Adam Forde oli kapinallinen, joka uhmasi maan lakia ja yhteiskuntajärjestystä pelastamalla valtion rajalta merestä nuoren pakolaistytön. Rangaistuksena hänet vangittiin ja suoran teloituksen sijaan Adam joutui eräänlaiseksi koekaniiniksi. Hän joutui viettämään vankeusaikansa kehitetyn tekoälyn, robotti Artin kanssa. Kaksikko kävi tarkkaan dokumentoituja ja osin spekuloituja keskusteluja olemassaolosta, tietoisuudesta ja ihmisyydestä.

Tämän kaiken Anax on selvittänyt pilkuntarkasti ja suullisen tenttitilaisuuden edetessä hän saa osoittaa tietämyksensä. Hän joutuu kuitenkin huomaamaan, ettei kaikki totena opetettu ole sitä miltä näyttää – kaikkea muuta.

Genesis herätti huomioni muutaman blogikollegan tekstien kautta ja eräällä kirjastoreissulla se nökötti hyllyssä odottamassa. Kirja on tiivis, vain noin 160-sivuinen ja se sijoittuu kokonaan tutkintolautakunnan pieneen tenttisaliin muutaman tunnin sisään. Toisaalta Anaxin tutkielman kautta tutustutaan valtioon ja yhteiskuntaan sekä kurkistetaan Adam Forden elämään. Pääosin kirja etenee dialogimuotoisena.

Kirjan kuvaama yhteiskunta on yhtäältä filosofisesti perusteltu, toisaalta vahvan autoritäärinen ja järkeen (tai sellaiseksi koettuun) pohjaava. Adam Forden aikaan yhteiskuntajärjestys on Platonin valtioidean mukainen ja kansaa ohjataan lähinnä pelolla – ulkopuolinen on uhka, vain oma valtio ja sen järjestys tuo turvan. Anax saa elää hieman toisenlaisessa maailmassa, vaikka vapaus on edelleen suhteellista.

Pidin kovasti tästä kirjasta, sen suorastaan ahmi. Tulevaisuuskuvaukset kiinnostavat ja Genesiksen maailma on sopivissa määrin outo ja samalla ymmärrettävä. Tekoälyn ja ihmisyyden vertaaminen ja niiden syvimmän olemuksen ymmärtäminen on kiehtova aihepiiri, johon Beckett tarttuu tuoreesti. Lukija pakotetaan pohtimaan omia käsityksiään, miettimään perusteitaan ja ymmärtämään useampaa näkökulmaa. Mikä lopulta tekee ihmisestä ihmisen? Missä kone loppuu ja ihmisyys alkaa? Onko sellaista rajaa olemassakaan?

Oli virkistävää lukea jotain omasta tyylistä hieman poikkevaa, etenkin näin vetävässä ja helpostilähestyttävässä muodossa. Dystopia ja scifi alkaa aina ajoittain kiinnostaa hieman enemmän, ja nyt voi olla, että joudun vallan jatkamaan seikkailujani sillä osastolla Genesiksen innoittamana.

____

Genesis on luettu myös näissä blogeissa: Anna minun lukea enemmän, Kirjavalas, Vinttikamarissa, Tarinoiden syvyydet, Kirjavinkit

Osallistun kirjalla Hei me lusitaan! -kirjahaasteeseen, jossa selviydyn eristyssellistä tavallisen sellin puolelle.

Maria Peura: Vedenaliset

Maria Peura: Vedenaliset
Teos 2008
166 s.

Kirjaston poistokirja.


Mirja on kasvanut kalastajavanhempien kanssa syrjäisellä saarella. Lapsesta asti hän on tottunut veteen ja luonnon läheisyyteen. Saaressa eletään luonnon kanssa samassa ajassa, otetaan se, minkä luonto antaa ja annetaan oma panos kokonaisuuden ylläpitoon. Mirjan vanhemmat ovat omasta tahdostaan eristäytyneet yhteiskunnasta, ja vain pakottavat syyt tuovat heidät ajoittain kaupunkiin. Askeesi on ankaraa, elämäntapa tarkkaan noudatettu.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Mirja muuttaa kaupunkiin, Tampereelle, ja aloittaa saksan kielen opinnot yliopistossa. Yksinäisyys ja hektinen, sykkivä kaupunkiympäristö on paikoin liikaa luonnonrauhaan tottuneelle nuorelle tytölle, jolla ei ole oikein käsitystä siitä, kuinka yhteiskunta toimii. Yhteisön kaipuu on kova, Mirja haluaa olla osa jotain suurempaa, olla jäsen laumassa, kaltaistensa kanssa. Hinnalla ei ole väliä.

Olen pitänyt todella paljon Maria Peuran romaaneista On rakkautes ääretön ja Valon reunalla. Pitänyt ja kammonnut, sillä Peuran aihevalinnat ovat raskaita ja käsittelytapa paikoin karkea, armoton. Myös Peuran kieli haastaa lukijan, se on samaan aikaan runollista, arvoituksellista ja raakaa.

Vedenaliset on Peuran teoksista selvästi arvoituksellisin. Se sekoittaa kuvitelmia ja todellisuutta, muistoja ja pelkoja, tunteita ja luuloja. Mirjan perhe-elämä on erikoista, syrjäänvetäytyvää ja yhteiskunnan laidalla hädin tuskin roikkuvaa. Omien, koettujen ja keksittyjen syiden vuoksi vanhemmat ovat päättäneet erakoitua ja pitää myös lapsensa poissa tavanomaisesta arjesta. Mirja ei esimerkiksi käy lainkaan koulua.

Kontrasti saarella vietetyn lapsuuden ja kaupunkiin muuton välillä on suuri. Mirjan on vaikea sopeutua, vaikka halua on. Lisäksi hänessä on selviä masennuksen ja ahdistuneisuuden piirteitä, eikä elämästä ole helppoa saada kiinni kun on yksin. Lopulta lauma löytyy, mutta silti Mirja tuntee itsensä aina hieman ulkopuoliseksi, erilaiseksi, yksinäiseksi.

Minun oli vaikea saada tästä kirjasta kiinni. Oli vaikeaa päästä sisälle tarinaan, kiinnostua siitä ja kiintyä siihen. Käytännössä mitään niistä ei tapahtunut. Paikoin, selkeämmän kerronnan hetkillä viehätyin Mirjan tarinasta, surin hänen huonoa tilannettaan ja koin ahdistusta hänen puolestaan. Mutta unenomaisemmat jaksot menivät ohi, yli ymmärryksen. Enkä jaksanut nähdä minkäänlaista vaivaa ymmärtääkseni, mistä oli kulloinkin kyse.

Vedenalisissa on paljon symboliikkaa ja sen tunnelataus on vahva. Lukukokemus oli silti epämiellyttävä, väkinäinen ja teksti tuntui paikoin teennäisen hankalalta. Ainakin se oli liian vaikeaa tälle lukijalle. Olen pettynyt, sillä kuten sanottua, aiemmin lukemistani Peuran kirjoista olen vaikuttunut ja pitänyt, vaikkeivät nekään ole mitään miellyttäviä kirjoja. Mutta niistä on jäänyt mieleen vahva muistijälki ja voimakas lukukokemus. Tämän kirjan sen sijaan pikemminkin haluan unohtaa.

___

Vedenaliset muualla: Kirjamielellä, Tarinauttisen hämärän hetket, Jokken kirjanurkka, Kiiltomato-sivusto.

Jälleen yksi kuittaus TBR90+10-listallani.

Maratonmietteet

Jatketaan nyt vielä hetki torstaisen lukumaratonin parissa. Ensinnäkin: hauskaa oli! Suosittelen kokeilemaan lukumaratonia, jos haluaa pakoraon arjesta, haastetta ja lukemisen iloa. Kokeilu kannattaa: vasta sittenhän voi tietää, sopiiko maraton itselle vai ei. Hyvä idea voi olla myös lyhennetty maraton, vaikkapa 12 tuntia. Tai ihan mikä itselle tuntuu sopivan.

Luin tällä kertaa 7 kirjaa ja yhden novellin, yhteensä 1338 sivua. 24 tunnista käytin lukemiseen 14, muun ajan tein ruokaa, söin, pyykkäsin, päivitin blogia, osallistuin yhteen skypepalaveriin ja nukuin. Tällä kertaa luin tunnin ja noin 50 sivua enemmän kuin viime kesän maratonilla.

Kirjoista 4 oli miesten ja 3 naisten kirjoittamia, novelli naiskirjailijan. Samoin neljä kirjoista oli kotimaisia, yksi Yhdysvalloista, yksi Ranskasta yksi yhdysvaltalais-iranilais-italialainen ja novelli Kanadasta. Varhaisinta tuotantoa edusti Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili vuodelta 1926, tuoreinta taas Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset, joka ilmestyi 2013 loppuvuodesta. Välissä oli muutama 1950-luvun kirja, loput 2000-luvun alkupuolelta.

Lukuhaasteetkin etenivät hieman. Maailmanvalloitukseni eteni Jakarandapuun lapsien avulla Iraniin, TBR-lista taas lyheni kahden kohdan verran, kun sain lopulta luettua Aamiaisen Tiffanylla ja Langin. Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen nappasin yhden uuden ammatin Nuoren opettajattaren varaventtiilistä (arvannette, minkä). Nobel-voittaja J. M. G. Le Clézion Alkusoitto oli varsinainen haastepotti: se sopi 14 nobelistia-, Vive la France!- ja Ihminen sodassa -haasteisiin.

Olipas taas kivaa! Seuraavan kerran kesällä, luulen.

Mukavaa viikonloppua!