Kansankynttiläin kokoontumisajot -haaste valmis

Mitenköhän tässä kaikessa käy -blogin Maukka aloitti vuosi sitten erinomaisen hauskan Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteen, jonka tarkoituksena oli lukea tietokirjoja eri kategorioista ja kohota sivistyksen tasolta toiselle. Haaste päättyy ensi lauantaina ja omalta osaltani summaan sen tässä.

Luin haasteen eli kuluneen vuoden aikana yhteensä 19 tietokirjaa yhdeksästä eri kategoriasta ja selvitin tieni korkeimmalle, Hehkulamppu-tasolle. Olen selvästi palaamassa takaisin tietokirjallisuuden maailmaan gradunteon aiheuttaman yliannostuksen jälkeen, mistä olen ainoastaan iloinen. Nytkin on monta kiinnostavaa opusta lukuvuoroaan odottamassa ja parhaillaan keskenkin. Juuri näin sen pitää olla tässä osoitteessa – tietoa ja kaunoa sopivassa suhteessa.

Eniten (seitsemän kirjaa) luin ei-niin-yllättäen historia-teemaan sopien. Vierailin maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriassa, syntymään liittyvässä historiassa ja kansanperinteessä, kokeilin myös seksiä ja väkivaltaa, tein pitkän matkan Kongon historiaan, tutustuin Ahvenanmaan noitavainoihin, luin elämän erehdyksistä kertovia esseitä ja kaiken kruununa luin TietoFinlandiallakin palkitun (ja palkintonsa ehdottomasti ansainneen) Murtuneet mielet.

Yhteiskunta-kategoriaan sopivat Opettajan selviytymisoppi, naispoliitikkojen kokemukset sekä Etiopian viimeisen keisarin kautta peilattu yhteiskuntakritiikki. Erittäin innostava yrittäjyyskokoelma toi taloutta ja kuluttamista lukupinooni. Luin myös rankan vankilakokemuksen Irakista. Matkoilla kävin Afrikassa ja Istanbulissa.

Syvissä hengentieteiden vesissä liikuin tiiviin filosofian, innostavan ajattelun sekä tieteen ja uskon dialogin kautta (kahdesti). Luonnontieteisiin kurkistin vaatimattomasti suhteellisuusteoriasta lukemalla.

Kyllä tässä on selvästi sivistyksen valo syttynyt. Kiitos Maukalle kivasta haasteesta!

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski
Suomentaja: Ilona Nykyri
Kansi: Martti Ruokonen
Tammi 2013
190 s.
Ich und Kaminski (2003)

Kirjastosta.


Omahyväinen ja sosiaalisesti kyvytön taidekriitikko Sebastian Zöllner on ammatillisissa ongelmissa. Se suuri läpilyönti puuttuu, ja hän joutuu kasaamaan elantonsa pienistä puroista, ammattilaista sielua tyydyttämättömistä pikkukritiikeistä siellä täällä. Zöllner päättää tehdä elämäkerran mielestään aliarvostetusta ja unohdetusta, sokeutuneesta ja erakoituneesta taiteilijasta Manuel Kaminskista, sillä epäilemättä Kaminskista aika pian jättää ja tästä tulee taidemaailman puhutuimpia hahmoja. Silloin Zöllner on valmiina, ja taidemaailma tulee muistamaan hänen nimensä.

Kriitikko matkustaa syrjäiseen vuoristokylään, soluttautuu Kaminskin kotiin ja käytännössä kaappaa miehen mukaansa matkalle kohti rannikkoa – tapaamaan nuoruudenrakastettua, jotta elämäkerrallekin saadaan sen edellyttämä huipennus, yksinoikeudella tottakai. Matka ei kuitenkaan mene ihan niin kuin Zöllner suunnitteli. Suurimpana ongelmana eivät ole edes tappiin saakka höylätty luottokortti, varastettu auto tai erikoisia piirteitä itsestään paljastava maestro.

Olen pitänyt kovasti Daniel Kehlmannilta lukemistani teoksista. Maine on terävä novellikokoelma, Maailman mittaajat taas kiehtova (tieteen)historiallinen romaani. Tämä uusin suomennos siis ymmärrettävästi kiinnosti kovasti.

Minä ja Kaminski on monella tapaa hykerryttävä tarina itsekkyydestä, häikäilemättömyydestä ja pinnallisesta omaneduntavoittelusta. Taidekriitikko Zöllner on äärimmäisen inhottava – ja samalla erinomaisen mainio päähenkilö. Hän käyttäytyy ja kohtelee muita huonosti, eikä ole siitä millänsäkään. Pikemminkin Zöllner on kyvytön ymmärtämään, kuinka sosiaalisissa tilanteissa käyttäydytään, missä menevät rajat ja kuinka toista kunnioitetaan, tai ainakin vältetään loukkaamasta.

Tarinan osalta pidin enemmän alkupuolesta, Zöllnerin matkasta Kaminskia tapaamaan. Se korostaa ja kypsyttelee ihmisluontoa käsittelevää teemaa, vie sitä jo huomattavan pitkälle karikatyyrien kautta. Sen sijaan Kaminskin "kaappaaminen" automatkalle aloittaa hitaan laskusuhdanteen. Jännite ei pysy yllä, vaikka mutkia tuleekin matkaan, eikä idea kanna loppuun saakka. Kaminskin paljastaessa itsestään ja elämästään yhä enemmän Zöllner alkaa pehmetä ja inhimillistyä – hieman laimeaa, vaikka ymmärrän kyllä, että itsekkyyden vastapainoksi on haluttu rakentaa kuvaa siitä, mitä ihminen pohjimmiltaan on ja millaisena itsensä esittää.

Kieli kertoo tässä tarinassa paljon. Ihmisistä puhutaan se-pronominilla, mikä alkuun häiritsi ja sittemmin alkoi kiehtoa. Nähdäkseni sillä alleviivataan Zöllnerin luonteenpiirteitä ja käsitystä itsestään jonkinlaisena yli-ihmisenä suhteessa muihin, rahvaan edustajiin, hänen näkökulmastaan merkityksettömiin olentoihin. Samalla se erottaa Zöllnerin muista myös sosiaalisesti: hän ei koe kiintymystä tai ymmärrä sosiaalisten suhteiden päälle missään muussa kuin hyötymistarkoituksessa. Toisaalta myös Kaminskiin viitataan samalla tavoin, joten Zöllner ei tee eroa ihmisten kesken, ylhäisten tai alhaisten. Jos tuntisin saksan kieltä paremmin, voisin kenties tehdä vielä syvällisempiä päätelmiä. Saksa kun kuitenkin on kohtelias ja kiemurainen kieli, ja saksankielinen kommunikaatio edellyttää vahvasti esimerkiksi oikeiden persoonamuotojen käyttöä, kuten teitittelyä, huomattavasti vaikkapa suomen kieltä enemmän. Kiinnostava kielellinen valinta ja yksityiskohta kirjailijalta yhtä kaikki!

Minä ja Kaminski oli minulle ehdotonta luettavaa, mutta yhtä korkealle se ei kokemuksissani pääse kuin aiemmat Kehlmannin teokset. Juju jää keskeneräisen oloiseksi, sillä olisin toivonut kirjailijalta rohkeutta viedä Zöllnerin tarina loppuun siten kuin se alkoikin. Toisaalta kirja onkin toistaiseksi suomennetuista kirjoista varhaisinta tuotantoa, joten on ilo päätellä Kehlmannin kertojantaitojen kehittyvän. Jatkossa on toivottavasti luvassa lisää suomennoksia – ja vielä pitkä ja laaja tuotanto tältä vuonna 1975 syntyneeltä, tarkkasilmäiseltä ja ilmaisultaan terävältä herralta.

Ihminen sodassa -lukuhaaste

Kirjabloggaajien FB-ryhmässä virisi taannoin keskustelu siitä, mitkä aiheet kirjallisuudessa eivät noin lähtökohtaisesti nappaa ollenkaan. Kommentteja seuratessani huomasin, että niin politiikka kuin sota saivat varsin suuren määrän mainintoja ei-kiinnostavia aiheita listatessa.

En itsekään kuulu sota(kirjallisuus)faneihin, miltään kantilta katsoen. Suomen armeijan rintamaliikkeet toisessa maailmansodassa, joukkojen koostumukset, asejorinat, Tali-Ihantala… ääh. Ei kiitos.

Ja juuri se sai minut ajattelemaan: miksi en tutustuisi teemaan sittenkin ja juuri siksi, että pidän sitä lähtökohtaisesti epäkiinnostavana? Miksi en antaisi mahdollisuutta aihepiirille, joka – halusimme tai emme – tulee pysymään tapetilla tästä hetkestä hamaan ikuisuuteen? Ja ennen kaikkea: eikö olisi aika myöntää, että käsite sotakirjallisuus tarkoittaa paljon muutakin kuin juoksuhautaromantiikkaa?

Niinpä tartun härkää sarvista ja julkistan näin marraskuun lopulla, Mainilan laukauksia ja talvisodan syttymistä odotellessa, lukuhaasteen nimeltään

Ihminen sodassa

Haaste alkaa siis tästä päivästä ja kestää vuoden verran, vuoden 2014 marraskuun loppuun saakka. Osallistua voi millä tahansa alla esiteltyihin kategorioihin soveltuvalla kirjalla. Minimisuoritus on kaksi luettua kirjaa, kategorioilla ei ole väliä. Ylärajaa ei luonnollisestikaan ole. Kaikki kirjallisuudenlajit kelpaavat ja ovat suositeltuja. Kirjalista ja kategorisointi ovat ohjeellisia, ja niitä saa mielellään ehdottaa täydennettäväksi tai tarkennettavaksi, eikä luettujen kirjojen tarvitse olla listalta – toimikoon se vain innoittajana. Mukaan voi laskea kaikki tästä päivästä alkaen luetut ja blogatut kirjat. Päällekkäisyydet muiden haasteiden kanssa sallitaan. (Lisäys 26.12.2013: Haasteeseen voi laskea mukaan halutessaan myös yksittäisen novellin, mutta vain yhden kerran. Sotilasarvoja ei siis voi saavuttaa lukemalla vain yksittäisiä novelleja, mutta yhden luettavan teoksen novellilla voi kuitata.)

Toivon haasteeseen osallistuvien ilmoittautuvan kommenttikentässä sekä palaavan haasteen suoritettuaan antamaan linkin/linkit haastetta käsitteleviin blogiteksteihinsä. Haasteeseen voi osallistua myös ilman blogia, jolloin toivon kommenttikenttään jätettävän pienen tiivistyksen lukukokemuksesta. Viimeinen kommentointipäivä on siis 30.11.2014, jolloin tulee kuluneeksi 75 vuotta talvisodan alkamisesta.

Kaikkien vähintään kaksi kirjaa lukeneiden ja lukukokemuksensa tavalla tai toisella jakaneiden kesken suoritetaan hyvin rauhanomainen, oletettavasti kirjallinen palkintoarvonta vuoden kuluttua joulukuun alussa.

Koska ollaan sodassa, luettujen kirjojen määrällä voi saavuttaa erilaisia Suomen puolustusvoimien sotilasarvoja:

2 luettua kirjaa – sotamies
4 luettua kirjaa – korpraali
6 luettua kirjaa – kersantti
8 luettua kirjaa – vääpeli
10 luettua kirjaa – luutnantti
12 luettua kirjaa – majuri
14 luettua kirjaa – eversti
yli 14 luettua kirjaa – kenraali

Jokaisesta ansaitusta sotilasarvosta saa yhden arvan haasteen päätösarvontaan. Ylimääräisen arvan eli kuntoisuusloman voi ansaita, jos lukee minkä tahansa kirjan täysin omien ennakkoluulojensa yli. Jos esimerkiksi vihaat rintamakuvauksia tai saat kylmiä väreitä toisesta maailmansodasta kaikkinensa, tartu juuri niihin aiheisiin. Kuntoisuuslomia voi ansaita vain yhden. (Paitsi jos lukee Juha Siltalan Sisällissodan psykohistorian, josta lupaan niitä kaksi.)

Tervetuloa mukaan! Päihitetään sota yhdessä!


Kategoriat

I) Kaukaiset sodat (sodat ajalta ennen 1900-lukua)

Tietoa:

Hårdstedt, Martin: Suomen sota 1808–1809
Johnsson, Raoul & Malmberg, Ilkka: Kauhia Oolannin sota – Krimin sota Suomessa 1854–1855
Lappalainen, Mirkka: Susimessu – 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa
Matyszak, Philip: Gladiaattori – Roomalaisen taistelijan käsikirja
Sunzi: Sodankäynnin taito
Turnbull, Stephen: Samurai – Historiallisen soturin käsikirja

Kaunokirjallisuutta:

Allende, Isabel: Sydämeni Inés
Clavell, James: Aasia-saaga, esim. Shogun
Frazier, Charles: Päämääränä Cold Mountain
Kadare, Ismail: Kolme surulaulua Kosovolle
Shakespeare, William: Troilus ja Cressida
Tolstoi, Leo: Sota ja rauha

II) Sisällissodat, kapinat ja vallankaappaukset

Tietoa:

Beevor, Antony: Taistelu Espanjasta – Espanjan sisällissota 1936–39
Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918
Pekkalainen, Tuulikki: Susinartut ja pikku immet – Sisällissodan tuntemattomat naiset
Roselius, Aapo: Isänmaallinen kevät – vapaussotamyytin alkulähteillä
Siltala, Juha: Sisällissodan psykohistoria

Kaunokirjallisuutta:

Courtemanche, Gil: Kigalin sunnuntait
Doctorow, E. L.: Marssi
Hemingway, Ernest: Kenelle kellot soivat
Lander, Leena: Käsky
Leskinen, Auli: Petojen aika
Linna, Väinö: Täällä Pohjantähden alla
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää
Sansom, C. J.: Talvi Madridissa
Saramago, José: Rigardo Reisin viimeinen vuosi
Tuuri, Antti: Kylmien kyytimies
Westö, Kjell: Missä kuljimme kerran 

III) Maailmansodat (verinen 1900-luku)

I maailmansota 

Tietoa:

Andriessen, J.H.J.: Ensimmäinen maailmansota valokuvina
Englund, Peter: Sodan kauneus ja kauheus – 215 lyhyttä lukua ensimmäisestä maailmansodasta

Kaunokirjallisuutta:

Boyne, John: Kuudes mies
Capus, Alex: Léon ja Louise
Follet, Ken: Kun suuret sortuvat
Hašek, Jaroslav: Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa
Hemingway, Ernest: Jäähyväiset aseille
Japrisot, Sébastien: Pitkät kihlajaiset
Morpurgo, Michael: Sotahevonen
Remarque Erich Maria: Länsirintamalta ei mitään uutta

II maailmansota

Tietoa:

Beevory, Anton: Toinen maailmansota
Hietala, Marjatta (toim.): Tutkijat ja sota – suomalaisten tutkijoiden kontakteja ja kohtaloita toisen maailmansodan aikana
Immonen, Lauri: Unohdettujen rintama
Kershaw, Alex: Dachaun vapauttaja – Pitkä marssi Sisilian maihinnoususta keskitysleirin porteille
Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteeseen
Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville (toim.): Ihminen sodassa – suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta
Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945
Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Ruma sota – Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia
Kulju, Mika: Lapin sota 1944–45
Nevalainen, Petri: Kollaanjoen taistelut
Porvali, Mikko: Hyökkäyksen edellä – Kaukopartio kannaksella kesällä 1941

Kaunokirjallisuutta:

Boulle, Pierre: Kwai-joen silta
Hassel, Sven: esim. Gestapo, Monte Cassino
Jaatinen, Pekka: Kuolema Suursaaressa
Kaarnakari, Ville: Operaatio Übung -42, Operaatio Chevalier, Operaatio Finljandija, Operaatio Para Bellum
Koivukari, Tapani: Käpykaartilaiset
Kokko, Yrjö: Pessi ja Illusia
Köngäs, Heidi: Dora, Dora
Lauttamus, Niilo: esim. Vieraan kypärän alla, Rautasaappaat, Verikivi
Linna, Väinö: Tuntematon sotilas
Linturi, Jenni: Isänmaan tähden
Lundberg, Ulla-Lena: Marsipaanisotilas
McEwan, Ian: Sovitus
Meri, Veijo: Manillaköysi
Ondaatje, Michael: Englantilainen potilas
Ooka, Shohei: Tulia tasangolla
Sahlberg, Asko: Yhdyntä
Salama, Hannu: Siinä näkijä missä tekijä
Sepetys, Ruta: Harmaata valoa
Spiegelman, Art: Maus
Tuuri, Antti: esim. Rauta-antura, Talvisota, Elämä isänmaalle
Vonnegut, Kurt: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki


IV) Moderni sota ja sodankäynti (II maailmansodan jälkeiset sodat, kylmä sota, vakoilu jne.)

Tietoa:

Drakulic, Slavenka: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään
Mamdani, Mahmood: Kylmä sota ja terrorin juuret
Prunier, Gérard: Afrikan maailmansota – Kongo, Ruandan kansanmurha ja koko mantereen laajuisen katastrofin ainekset
Ravela, Reko: Afganistanin loputon sota
Tochman, Wojciech: Kuin olisit kiveä syönyt
Wiest, Anthony (toim.): Vietnamin sota

Kaunokirjallisuutta:

Abulhawa, Susan: Jeninin aamut
Adichie, Chimamanda Ngozi: Puolikas keltaista aurinkoa
Drakulic, Slavenka: Aivan kuin minua ei olisi
Kourouma, Ahmadou: Ei Allahin tartte
Le Carré, John: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja
McEwan, Ian: Makeannälkä
Pimenoff, Veronica: Sankarin seisaus
Powers, Kevin: The Yellow Birds
Rannela, Terhi: Punaisten kyynelten talo
Shamsie, Kamila: Poltetut varjot


V) Sodan liepeillä (sotakokemukset erityisesti kotirintamalla, taistelujen ulkopuolella sekä aika juuri ennen ja jälkeen sodan)

Tietoa:

Beevor, Antony & Cooper, Artemis: Pariisi miehityksen jälkeen 1944–49
Karonen, Petri & Tarjamo, Kerttu: Kun sota on ohi – Sodista selviytymisen ongelmia ja niiden ratkaisumalleja 1900-luvulla
Näre, Sari; Kirves, Jenni & Siltala, Juha (toim.): Sodan kasvattamat

Kaunokirjallisuutta:

Blake, Sarah: Jos saat tämän kirjeen
Boyne, John: Poika raidallisessa pyjamassa
Haanpää, Pentti: Kenttä ja kasarmi
Havaste, Paula: Yhden toivon tie
Inkinen, Uuno F.: Sotapäiväkirja 1941–1944
Irving, John: Vapauttakaa karhut
Kettu, Katja: Kätilö
Kyrö, Tuomas: Liitto
Kähkönen, Sirpa: Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet, Neidonkenkä, Hietakehto
Lennox, Judith: Yöntummat vuodet
Moravia, Alberto: Kaksi naista
Nousiainen, Inka: Kirkkaat päivä ja ilta
Obrecht, Tea: Tiikerin vaimo
Orringer, Julie: Näkymätön silta
Rintala, Paavo: Pojat
Shaffer, Mary Ann & Barrows, Annie: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Waters, Sarah: Yövartio
Westö, Kjell: Kangastus 38


VI) Kuvitteelliset sodat (sodat, joita historiankirjoitus ei tunne, mutta mielikuvitus sitäkin vahvemmin)

Brooks, Max: World War Z – Zombiesodan aikakirjat
Heikkinen, Mikko-Pekka: Terveiset Kutturasta
Wells, H. G.: Maailmojen sota


VII) Sotakokemukset (elämäkerrat ja muistelmat)

Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
al-Maadidi, Hussein: 361 päivää helvetissä
Beah, Ishmael: Leikin loppu
Best, Nicholas: Viisi päivää, jotka vavisuttivat Eurooppaa – Silminnäkijäkertomuksia toisen maailmansodan viimeisistä hetkistä
Buzzell, Colby: Minun sotani – Amerikkalaissotilas Irakissa
Chishugi, Leah: Pitkä matka paratiisiin – Pako Ruandan kansanmurhan keskeltä
Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja
Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina
Kortelainen, Anna: Ei kenenkään maassa
Orwell, George: Katalonia, Katalonia
Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu
Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni
Suomi, Juhani: Mannerheim – Viimeinen kortti?


VIII) Yleinen (sota)historia

Alnæs, Karsten: Euroopan historia – Pimeyden aika 1900–1945
David, Saul: Sota – Sodan historia muinaisesta Egyptistä Irakiin
Kasekamp, Anders: Baltian historia
Newark, Tim: 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa
Regan, Geoffrey: Päin mäntyä – Kirja sotilaallisista tunaroinneista

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Alice Munro: Kerjäläistyttö
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013 (1. suomennos 1985)
259 s.
Who Do You Think You Are? (1977)

Kirjakauppaostos.


Rose syntyy ja kasvaa Hanrattyn pikkukaupungissa isän, äitipuolen Flon ja sisarusten kanssa. Perhe saa elantonsa pääasiassa sekatavarakaupan pyörityksestä, eikä vauraudesta voida kuin haaveilla. Rose pääsee kuitenkin kouluun, jossa oppii sekä kapuamaan sosiaalisten suhteiden tikkaita että ymmärtämään hieman paremmin sitä, miten maailma on järjestynyt. Samalla Rosessa on vimmattu palo: hän ei aio jäädä tähän eikä tyytyä vähempään vain siksi, että on köyhän perheen tytär.

Rose pääsee stipendiaatiksi yliopistoon, jossa kohtaa rikkaan perheen pojan Patrickin. Nuoret tutustuvat, alkavat seurustella ja päätyvät lopulta yhteen myös virallisesti. Perheonni ei kuitenkaan kestä, ja Rosella on edessään vielä monta aallonpohjaa, karvasta pettymystä ja luopumisen hetkeä – samalla kun hän luo itselleen uraa toimittajana, tv-tähtenä ja näyttelijänä. Lopulta kaikki tiet risteävät vielä kerran Hanrattyssa.

Luimme jälleen yhtä matkaa nooran kanssa Alice Munroa. Viimeksi luimme Sanansaattajan, ja nyt tartuimme ensimmäiseen Munro-suomennokseen, Kerjäläistyttöön.

Kerjäläistyttö eroaa Munron muusta tuotannosta siinä, että se on sirpalemainen romaani, ei novellikokoelma. Tarinat eivät toimi – eikä niitä ole tarkoitettukaan toimimaan – yksin, vaan kyse on kokonaisuudesta, johon tosin jää aukkoja ja tulkinnanvaraa. Rosen elämässä tehdään isojakin loikkauksia, eikä kaikkea selitetä puhki. Aina ei anneta edes vihjeitä.

Teemoiltaan kirja on lähellä sitä, mistä yleensä eniten nautin. Pitkän ja vaiheikkaan elämän kuvaus, ristiriitainen päähenkilö, käänteet, joista osan aavistaa ja osaa ei, ja jotka tekevät vaikutuksen samanaikaisella eleettömyydellään ja merkityksellisyydellään.

Kerjäläistyttö ei kuitenkaan onnistunut kaappaamaan minua mukaansa ja puolelleen. Intensiteetti kärsii paikoin, välillä tarina tuntui jopa junnaavan paikoillaan. Rose ei ole yksiselitteisen miellyttävä tai samaistuttava henkilö. Hän tuntuu vetävän roolia tilanteessa kuin tilanteessa, painivan menneisyytensä ja otsassaan olevan leiman kanssa ja yrittävän aina hieman pidemmälle, vaikkei varsinaisesti pyrkyri olekaan.

Eniten pidin kirjan alkupuolesta, Rosen lapsuudesta ja nuoruudesta sekä yliopistoajasta. Kasvaminen pikkukaupungissa, jossa jako hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään, köyhään ja rikkaaseen on selkeä kuin kaupungin läpi virtaava joki, kuvataan raadollisesti, muttei synkästi. Munron kynä ja katse on näissä osioissa terävä. Yliopistoon päästyään Rose on vielä täynnä tavoitteita ja monin tavoin keskenkasvuinen, vimmaassaan ihastuttava – vaikka samaan aikaan arvaa, että seikkailunhaluinen into vielä karisee ja päätepysäkki on porvarisrouvana esikaupungissa.

Avioituminen Patrickin kanssa, tytär Anna, myöhempi ero ja vaihtuvat rakastajat eivät niinkään enää innostaneet. Omien juurien ja taustan sekä samalla omista valinnoista seuranneen nykyhetken hyväksyminen ja ymmärtäminen yleensä kiehtoo, mutta Rosen tapauksessa mielenkiintoni lopahti. Hän vain antaa asioiden tapahtua, vaipuu paikoin itsesääliin sitä kovasti peitellen ja kärsii suuresti vaikeudesta hyväksyä itsensä ja taustansa.

Äitipuoli Flo pysyy mukana elämässä, kaukaisena mutta sitäkin sitkeämpänä. Lapsena Rose sai tottua remmiin ja henkiseen nöyryytykseen, mutta katkeruus ei estä huolehtimasta Flolle ajan koittaessa kunnalliskotipaikkaa. Flon mieleen ei pureuduta erityisen syvälle, mutta hänestä paljastuu kiehtova nainen: köyhyydessä elänyt, kaikkensa antanut ja paljon nähnyt ihminen, josta ei tehdä martyyria tai sankaria.

Joudun toteamaan, että tämä neljäs Munrolta lukemani kirja on toistaiseksi ainoa pettymys. Ei missään nimessä kelvoton tai ansioton, mutta verrattuna lukemiini novellikokoelmiin hyvin kaukana siitä teräväreunaisesta timantista, jota Munron novellikirjoittaminen ovat. Seuraavaksi onkin hyvä palata niiden äärelle, herkistää aistit jälleen äärimmilleen ja odottaa, mitä taituruutta saa vielä kohdata.

Valeopettaja vauhdissa: Kokonainen oppilas

Seuraa lokakuussa aloittamani Valeopettaja vauhdissa -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, joka käsitteli tuntisuunnitelmia, sai kiitosta, joten jatketaan!

Tällä kertaa tekee mieleni pureutua aihealueeseen, joka tuntuu minusta erityisopettajana erityisen (heh) tärkeältä, mutta joka saattaa aiheuttaa närää aineenopettajissa. Pilaan ilon jo valmiiksi toteamalla, että tämä on minun mielipiteeni, eikä tarkoituksenani ole vähätellä tai arvostella ketään. Olen myös itse koulutukseltani aineenopettaja. Haluan vain kiinnittää huomion tärkeään seikkaan. Se seikka on oppilaan ajatteleminen kokonaisuutena.

Työskentelen pääasiassa sellaisten nuorten kanssa, joilla on erilaisia joko oppimisen, tunne-elämän tai sosiaalisen puolen haasteita. He ovat peruskoulussa käytössä olevan kolmiportaisen tuen mallissa tehostetun tai erityisen tuen piirissä ja muun muassa siksi ajoittain osa-aikaisessa erityisopetuksessa. "Lievimmillään" kyse voi olla vaikkapa psykologin toteamasta työmuistin kapeudesta, jota helpottamaan kehitellään erilaisia opiskelutapoja ja apuvälineitä. "Mitta-asteikon" toisessa päässä sen sijaan vain taivas on haasteiden ja vaikeuksien rajana, eikä aina sekään.

Monenmoista tallaajaa on siis tullut tavattua jo tämän hyvin lyhyen työurani aikana. Oppilaiden taustat ovat kirjavia, jo kokeillut sekä kokeiluun otettavat tuen muodot vaihtelevat laidasta laitaan, perheet suhtautuvat aiheeseen (ja kouluun) hyvin eri tavoin ja nuoren oma asenne voi olla lähes mitä tahansa täydestä flegmaattisuudesta evvk:n kautta nenäkkyyteen ja toisaalta kovaan yritykseen, pettymyksiin ja joskus (onneksi!) kehittymiseen ja onnistumiseen.

Yksi keskeinen ajatus on kuitenkin noussut pintaan kuluneen syksyn aikana.

Se ei taatusti ole omalaatuinen, ei kovin timanttinenkaan, mutta minulle se on asia, joka on kirkastunut vasta nyt, ihan oikeasti. Ja se kirkkaus, johon olen havahtunut, tuntuu peruuttamattomalta.

Oppilas on yksilö, jonka oppimista, opiskelua, olemista ja elämää täytyy katsoa kokonaisuutena. Koko ajan.

Niin, sanoinhan, ei mitään uutta auringon alla.

Olen huomannut, jo mainitun hyvin lyhyen työurani aikana, että yläkoulussa aineenopettajat opettavat usein (eivät aina, mutta usein) nimenomaan ainetta. He opettavat yliopistossa itse opiskelemaansa oppiainetta siltä osin ja siinä laajuudessa, kuin opetussuunnitelman mukaan on suotavaa tehdä. Suurin osa tekee sen erinomaisesti.

Mutta ongelma onkin siinä, että oppilas ei ole olemassa vain tiettyä oppiainetta varten, tai edes kaikkia niitä yhteensä. Ei totisesti. Oma aine on tietenkin opettajalle rakas, mutta oppilas – se pirullinen nuori ihminen – on jotain paljon enemmän kuin oppimiensa asioiden summa. Ja minusta näyttää, että se valitettavasti unohtuu aika usein. Kiireisessä arjessa tehdään niin paljon jo sen eteen, että tunnit kaikkine vaatimuksineen ja haasteineen pyörivät. Kyllä minä sen ymmärrän, enkä syytä ketään.

Tukea tarvitsevien oppilaiden osalta on tullut mietittyä, mikä kaikki on edes järkevää. Oletus on, että nuoret omaksuvat aivan jäätävän määrän tietoa peruskoulun aikana. Onko se kaikkien osalta tarpeellista? Miksi ei voida selvästi karsia ja vähentää sisältöjä silloin, kun perusarjestakin on haasteita selviytyä? Ainahan voidaan palata takaisin, vaikeuttaa ja laajentaa, jos näyttääkin siltä, ettei raakileversiossa ole kyllin.

Oppilaalle voidaan määritellä tietyssä oppiaineessa erityiset painopistealueet, joihin hänen opiskelunsa perustuu. Silloin yleisopetuksen oppimäärästä otetaan vain keskeiset asiat ja keskitytään niihiin. Oppimissuunnitelmaan tai HOJKS:iin sitten kirjataan, mikä näiden painopistealueiden sisältö on, ja minkä arvosanan oppilas voi ne hallitsemalla saada. Seuraava askel tästä on oppiaineen yksilöllistäminen, mutta siitä sitten lisää joku toinen kerta.

Opettajat tekevät valtavan työmäärän ottamalla huomioon erilaiset oppijat, eriyttämällä materiaalia ja opetusta ja huolehtimalla siitä, että kaikilla on edellytykset oppia. Itse kaipaisin kuitenkin varsinaisen paperinpyörittelyn ja byrokratian (jota mainitut painopistealueet ja yksilöllistäminen väistämättä edellyttävät tietyn määrän) ja niiden pelkäämisen sijaan muutosta arkeen ja arkiajatteluun. Tietenkin kaikki lähtee perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista, joita tälläkin hetkellä ollaan uudistamassa, sillä ne asettavat taustan ja vaatimuksen koulu- ja opetustyölle. Olisikin toivottavaa, että vuonna 2016 voimaan tulevissa uusissa perusteissa olisi monessa mielessä jotain uutta. Keveyttä kenties? Mutta haluan myös uskoa siihen, ettei kaikki tule aina ylhäältä päin, ja että arjen keskellä, siellä ihan tavallisessa koulussa, on mahdollista tehdä paljon valintoja itse. Eikö koulu, lopulta kuitenkin, ole oppilaita varten, eikä päinvastoin?

Pääajatukseni on siis se, että mielestäni peruskoulussa tunnutaan suhtautuvan turhan ryppyotsaisesti oppiaineisiin sellaisenaan. Tietenkin ne ovat tärkeitä ja nuorten tulee niiden sisältöjä hallita, mutta eikö se keskeinen pointti ole kuitenkin jossain muualla. Siinä kokonaisuudessa. Siinä, mitä eväitä, taitoja ja kykyjä nuoret saavat peruskoulusta mukaansa. Koko paketissa.

Monesti mietin, kuinka useallekin oppilaalle, aivan niille tavallisillekin, olisi enemmän hyödyksi tosissaan opetella arjen haasteiden hyväksymistä ja niistä selviämistä, oman elämän hallintaa ja maailman ymmärtämistä – ja siis aivan ruohonjuuritasolla, nuorten elämän kautta – kuin toisen maailmansodan tapahtumien aikajanaa tai avaruusgeometristen kappaleiden pinta-alan laskemista ulkoa väkisin opetelluilla kaavoilla. Monia taitoja tietenkin opitaan nimenomaan mainitunkaltaisten sisältöjen oppimisen kautta, mutta oma pointtini onkin siinä, onko opettajan fokus niissä taidoissa vai oppiaineen sisällössä sellaisenaan. Suoraan sanoen minua ei kiinnosta, oppiiko oppilas autonomian ajan tsaarit, jos hän oppii sen sijaan vaikkapa järkevää tiedonhakua ja asioiden kyseenalaistamista sekä ennen kaikkea pitämään huolta itsestään, ja jos hyvin käy, muistakin ihmisistä. (Toisaalta tämä on hypoteettista, sillä en opeta nykyisessä työssäni historiaa. Ehkä joskus vielä pidänkin tsaareja tärkeämpinä.)

Haluan itse ajatella niin, että erityisopettajan työ tässä vaiheessa työuraa on kultaakin kalliimpi mahdollisuus. En ainakaan totu siihen, että minun aineeni olisi (edes minulle itselleni!) jotain ylitsepääsemättömän tärkeää, vaan joudun ja ennen kaikkea saan katsoa kutakin oppilasta paljon laajemmasta näkökulmasta, kuin mihin kymmeniä, jopa satoja oppilaita viikossa opettava aineenopettaja voi mitenkään revetä. En siis ehdota, että aineenopettajien pitäisi kyetä ihmeisiin ja olemaan joka hetki kattamassa kullekin oppilaalle yksilöllistettyä herkkutarjotinta. Sen sijaan haluan uskoa, ettei perspektiivin laajentamisesta tässäkään aiheessa voi olla ihan hirveästi haittaa.

Pidän itseäni onnekkaana, kun saan tehdä tällaista työtä juuri nyt, juuri siellä, missä olen. Koska olen vielä epävarma ja tyhmäninnokas keltanokka, lähden pää edellä uusiin kokeiluihin ja ajatuksiin. Tiedän, että Se Oikea Arki varmaan puskee vielä joskus päälle, eivätkä kaikki työpäiväni todellakaan tihku ideologiaa, mutta uskallan ajatella tästä olevan vielä roppakaupalla hyötyä. Ennen kaikkea minulle, jotta jaksan opettajan työtä tehdä.

Mutta ehkä jopa oppilaillekin, jotka, perhana vieköön, osaavat olla niin mielettömiä, kokonaisia persoonia, että kyllähän sitä aika ajoin ihan sanattomaksi jää.