Maija Muinonen: Mustat paperit

Maija Muinonen: Mustat paperit
Kansi: Jenni Saari
Teos 2013
167 s.

Kirjastosta.


Minä kerron sinulle kaiken, senkin etten kerro sinulle kaikkea.


Ann Miel kuolee pian, hän tietää sen. Tarkalleen ottaen hän kuolee vuorokauden kuluttua. Saadakseen valmiiksi edes jotain, tai ehkä koko elämänsä, hän alkaa kirjoittaa kirjeitä. Tärkein kirjeiden saaja on hänen pieni poikansa Luc, niin pieni vielä, ettei äiti ole valmis jättämään tätä yhtään pidemmäksi aikaa. Myös perheen lastenhoitaja Rosa saa omat kirjeensä, kuin myös kirjepaperit lähettäneen tehtaan johtaja sekä muutama muu.

Kuin huomaamattaan, pirullisen kellon tikittäessä koko ajan aikaa pois, Ann alkaa kirjoittaa tulevaisuutta – kaikkea sitä, mitä hän ei näe tapahtuvaksi, mutta jota haluaisi olla todistamassa. Hän kuvittelee, kuinka Luc kasvaa Rosan hoidossa pienestä pojasta nuorukaiseksi ja lopulta aikuiseksi mieheksi. Kirjeiden sävy muuttuu yhä määräävämmäksi, Ann ottaa suunnan ja aseman, johon ihmisen on todellisuudessa vaikeaa ja mahdotontakin päästä. Lucin elämä koulunkäynteineen, harrastuksineen, ystävineen, rakastettuineen – kaikki muodostuu kirjaimiksi valkoisille papereille, joita Ann raivokkaasti kirjoittaa täyteen, ennen kuin aika loppuu. Sillä ainahan aika loppuu kesken. Kaikilta.

Maija Muinosen Mustat paperit on vaikuttava ja vakuuttava romaani. Se herättää lukijan kiinnostuksen, pitää otteessaan ja herättää voimakkaita tunteita. Kirja on hyvin intensiivinen, sen jokainen lause on merkityksellinen, ja sen tunnelma rakentuu äärimmäisen hienosti ja hienovaraisesti yhä pahaenteisemmäksi, ahdistavammaksi ja kokonaisemmaksi. Toisaalta arvoituksellisuus pysyy yllä loppuun saakka, sillä Ann häipyy lukijan käsistä aina, kun hänestä luulee hetkeksi saaneensa kiinni. Mikä on totta elämässä nyt, mikä tulevassa?

Tarinan kiihkeys kiertyy loppua kohti yhä tiukemmaksi solmuksi, ja minun oli pakko lopettaa lukeminen hetkeksi viimeisten parinkymmenen sivun aikana. Niin syvälle olin jo uponnut Annin kirjeisiin, että ne alkoivat pelottaa. Ann on vaikuttava kertoja: samaan aikaan epäluotettava, luotaantyöntävä ja uteliaisuutta kutkuttava.

Mustat paperit kertoo äitiydestä, kuolemasta ja kiintymyksestä, eikä tosiaan kauneimmalla mahdollisimmalla tavalla. Samalla se pakottaa pohtimaan luopumisen vaikeutta – jopa mahdottomuutta –, kohtalouskon ongelmallisuutta ja äitiyden pimeämpää puolta. Missä kulkee rakkauden ja vallan raja? Mitä tapahtuu, kun sen ylittää?

Kirjan tunnelma on upea. Muinonen on tavoittanut lyhyeen mittaan paljon, eikä kirjassa ole mitään liikaa. Tarina houkuttelee luokseen ja kun se on saanut pahaa-aavistamattoman uhrin lähelleen, verkko on kiertynyt jo pakahduttavan kireälle, eikä jäljelle jää ainakaan helpotusta – kaikkea muuta.

___

Muita vaikuttuneita lukijoita: Arja, Helmi-Maaria Pisara ja Marjatta Mentula (kaksi jälkimmäistä käsittelee juonta tarkemmin ja paljastavammin).

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte
Suomentaja: Marjatta Ecaré
Kansi: Tuija Kuusela
Tammi 2002
202 s.
Allah n'est pas obligé (2000)

Kirjastosta.


Birahima on katupoika Norsunluurannikolta. Isäänsä hän ei koskaan ehtinyt tuntea, ja rampa äiti kuolee turhan nuorena parantumattomaan säärihaavaan. Koulu jää Birahimalta kesken ja ainoa mahdollinen suunta on katu. Levoton Länsi-Afrikka vaikuttaa myös Birahiman elämään, sillä hänet värvätään lapsisotilaaksi kapinallisjoukkoihin. Perheetön poika, jolla ei muutenkaan ole mitään tulevaisuuden tai edes huomisen suunnitelmia, on hyvä löytö värväreille.

Alkaa matka Liberiaan ja Sierra Leoneen, joiden poliittista sekoilua Birahima tarinassaan kuvaa. Arki on sotaa ja sota arkea, raiskauksia, joukkoteloituksia ja vallankaappauksia tehdään lähes yötä päivää. Birahiman elämä ei kuitenkaan ole pelkkää kalasnikovien pauketta, vaan lapsisotilaiden välille syntyy lujaa ystävyyttä ja kiintymystä. Birahima tarkkailee elämäänsä ja maailman tapahtumia yhtäältä kouluja käymättömän katupojan kielellä ja mielellä, toisaalta tarkkasilmäisesti ja jopa huomaamattaan varsin analyyttisesti.

Ei Allahin tartte on norsunluurannikkolaisen, myöhemmin Ranskaan emigroituneen Ahmadou Kourouman (1927–2003) viimeiseksi kokonaan loppuun kirjoitetuksi jäänyt romaani. Se haastaa lukijansa heti alusta alkaen, eikä päästä tiiviin kahdensadan sivun aikana lukijasta kertaakaan irti.

Birahima on kertojana samaan aikaan ärsyttävä, pelottava ja hieman surkea. Hän pitää sanakirjoista ja selittää monet käyttämänsä sanat esimerkiksi hakuteos Läpileikkaus mustan Afrikan ranskan kielen sanastollisista erikoispiirteistä selityksillä. Kerrontakeinona se on sekä rasittava että kiehtova. Birahima on hyökkäävä, näennäisen ylimielinen ja hän antaa sanan säilän heilua. Pohjimmiltaan mieleen jää silti kuva epävarmasta ja liian paljon liian varhain menettäneestä nuoresta pojasta, jonka oikea paikka olisi taistelujen sijaan koulun penkillä ja perheen hoivissa. Kirjailija ei kuitenkaan ole tehnyt kirjallisia valintojaan heppoisin perustein, eikä ratkaisuista jää mitenkään valju olo. Pikemminkin tuntuu, että Kourouma kirjoittaa juuri niin kuin asiat ovat.

Ei Allahin tartte on raskas lukukokemus, vaikka se on sivumäärältään suppea. Kieli vaatii paljon, enkä itse päässyt sen mukaan missään vaiheessa, vaan törmäsin koko ajan seinään. Heimosotien, uskontojen ja siirtomaamenneisyyden muodostama pyhä kolminaisuus leikkaa kaiken läpi, vaikka kirjan kertojan näkökulma on pääosin hyvin subjektiivinen.

Sarjatulena tykittävä, poukkoileva kieli, hemmoteltua länkkäriä kauhistuttavat tapahtumat, jotka niiden kokija kuittaa lähinnä olankohautuksella ja tiiviydestään huolimatta hitaasti etenevä tarina jättivät tämän lukijan lopulta kylmäksi.

___

Myös Mari A. on lukenut tämän kirjan.

Etenen Afrikan tähti -haasteessa ja Maailmanvalloituksessa Norsunluurannikolle.

Ann Rosman: Porto Francon vartija

Ann Rosman: Porto Francon vartija
Suomentaja: Anu Koivunen
Kansi: Nic Oxby
Bazar 2013
387 s.
Porto Francos väktare (2011)

Kirjastosta.


Vuonna 1793 nuori Agnes on kovan paikan edessä. Isä on luvannut tyttärensä vaimoksi kauppakumppaninsa perheeseen, mutta Agnes ei haluaisi luopua kodistaan ja työtehtävistään perheen traaninkeittämöllä. Edistyksellinen isä on antanut hänen opetella lukemaan ja laskemaan sekä tekemään työtä. Uudessa roolissa vaimona se ei enää käy. Tulevan aviomiehen ja appiukon kyseenalainen maine ei ainakaan paranna oloa, eikä Agnesilla ole ketään, keneltä pyytää tukea ja apua, sillä hänen hollantilainen isoäitinsä ja äitinsä ovat jo kuolleet. Niinpä Agnes päättää paeta. Hän päätyy Marstrandin vapaasatamaan ujuttauduttuaan ohikulkumatkalla olleen laivan kyytiin mieheksi naamioituneena.

Marstrand on vilkas ja monikasvoinen satamakaupunki, jonka katuja tallaavat monet menneisyyttään karanneet ja muuten seikkailuluontoiset. Läheskään kaikki toimet eivät kestä päivänvaloa, edes vapaasataman suhteellisen löyhissä säännöissä. Agnesista tulee kielitaitonsa ja nokkelan laskupäänsä ansiosta kauppa-apulainen suurkauppiaan yritykseen, ja monen monta käännettä on vielä luvassa.

Yli kaksisataa vuotta myöhemmin saaristossa eletään tyystin toisenlaista elämää. Suurin osa vanhoista rakennuksista on tuhoutunut ja jäljelle jääneet on remontoitu pääasiassa kovan hinnan loma-asunnoiksi. Bremsegårdenin tila on Vendelan ja hänen veljensä Rickardin omistuksessa. Tila on upea ja sillä on hieno menneisyys, mutta Rickard haluaisi luopua siitä vaimonsa Jessican innokkaalla tuella. Vendela pitää Bremsegårdenia maanpäällisenä taivaana sekä itselleen että 15-vuotiaalle, ongelmiin helposti joutuvalle pojalleen Charlielle. Vendelan ei auta kuin ryhtyä selvittämään tilalla ikänsä eläneen Astridin kanssa, mitä on tehtävissä.

Kun Klöverönin saarelta, suosta, löytyy naisen ja vastasyntyneen lapsen ruumiit, kesäidylli on viimeistään pilalla. Tapaus päätyy rikoskonstaapeli Karin Adlerin tiimin selvitettäväksi. Tutkimusten edetessä uhrien henkilöllisyys pysyy peitossa, mutta se tiedetään, että ruumiit ovat mitä todennäköisemmin olleet suossa jo parisataa vuotta...

Olen lukenut Ann Rosmanin kaksi aiempaa Karin Adler -dekkaria, Majakkamestarin tyttären ja Noitavasaran, ja vaikkeivät ne mitenkään räjäyttäneet tajuntaa, oivaa viihdettä ainakin sain. Karin on kiinnostava päähenkilö, harvinaisen epätraumatisoitunut ja tavallinen ollakseen dekkaripoliisi. Lisäksi Rosmanin kuvaamat saaristolaismaisemat yksinkertaisesti kolahtavat.

Porto Francon vartija tuotti kuitenkin pettymyksen. Tarinan osat ovat kyllä kohdallaan: on kiinnostava historiallinen tausta, herkullinen miljöö, erilaisia henkilöhahmoja ja kasvavia arvoituksia. Mutta kokonaisuus ei toimi.

Ensinnäkin nykyisyyden tapahtumat käynnistyvät toooodella hitaasti. Ruumiit löytyvät heti ensimmäisessä luvussa, mutta sen jälkeen saadaan odotella kauan, ennen kuin niiden tutkimukselle tehdään mitään. 1700-luvun loppu on selvästi tarinan selkäranka, jonka ympärille nykyisyyden tapahtumat on lähinnä lätkäisty sen vuoksi, että voidaan puhua saman kirjasarjan jatkumisesta. Karin seikkailee kirjassa yhteensä korkeintaan 50 sivun verran (en laskenut, muistinvarainen mutu-arvio).

Vapaasataman elämä on kiinnostavaa ja Agnes melko uskottava henkilö, joskin muutama hieman vaivaannuttava käänne ja tapahtuma tarinaan on ujutettu. Suurin osa historiallisen osuuden henkilöistä on myös turhan karrikoituja, mutta sivuhenkilöitähän he tarinassa ovatkin. Toisaalta ehdottoman plussan kirja saa rantarosvous-teemastaan! Aihepiiri on aivan turhan tuntematon meillä koti-Suomessakin, vaikka rantarosvoja on rannikoilla ja saaristossa ollut aina. Kyse ei myöskään ole mistään silmälappu-silmän-päällä-ja-koukku-kädessä-touhusta, vaan rantarosvouteen ovat syyllistyneet aivan tavalliset kalastajat, talonpojat ja palkolliset.

Nykyisyydessä Vendelan ja Rickardin vaikeat sisarusvälit ja bimbon Jessica-vaimon kuvaus ei ole aivan onnistunut. Vendela lähinnä piehtaroi itsesäälissä ja nostalgiassa, Jessicaa paperisempaan hahmoon en muista hetkeen missään kirjassa törmänneeni ja Rickhard on pääosin surkea lusmu, mutta sen sijaan vanha neiti Astrid on kyllä kiinnostava ja sopivan napakka muori.

Kuten sanottua, Karinista Porto Francon vartija ei kyllä kerro. En tiedä tästä rikoskonstaapelista yhtään enempää kun edellisen osankaan jälkeen. Sarjaa ajatellen se on vähän huono merkki – liekö Rosmanilla oikeastaan tarkoituskaan kehitellä "päähenkilöään" eteenpäin?

Kirjan alkupuolella hieman tuskailin, mutta lopulta tarina oli salakähmäisesti imaissut minut mukaani, ja viimeinen kolmannes tuli ahmaistua kertaistumalta. Suosittelen kevyen toiminnan ja vaatimattomien arvoitusten ystäville ja satamakaupungin historiallisesta sykkeestä viehättyville. Sen sijaan minkään sortin jännitystä tämä kirja ei kyllä tarjoa pätkän vertaa.

Bloggaajan kirjahylly

Kirjablogeissa on aina aika ajoin esitelty blogistien kirjahyllyjä ja muita kirjansäilytysratkaisuja. Itse en ole aiemmin tätä harrastanut, mutta nyt teki mieli.

Ensinnäkin lienee paikallaan kertoa muutama fakta kirjojeni asuinolosuhteista. Asumme puoliskoni kanssa 42 neliön kodissa, jossa on makuuhuone, kylppäri ja yhdistetty keittiö-olohuone. Näistä kylppäri on kirjavapaata aluetta. Muu ei.

Kirjoja olen omistanut aina. Omilla rahoillani aloin hamstrata niitä joskus teini-ikäisenä, ja jo ensimmäistä kertaa omilleni muuttaessani mukanani silloiseen kimppakämppään tuli iso kirjahylly. Kirjakokoelmani on kautta vuosien herättänyt aina hieman ihmetystä. "Miten sulla on noin paljon kirjoja...?" jne., tiedätte kyllä. Ja toisaalta pitkäaikaisia kavereita mikään ei hetkauta. Kirjojen määrä ei ole koskaan lähteny laskuun, joskin vapaaehtoiset muuttoapulaiset ovat joka kerta jotenkin kummasti vähentyneet...

Kirjat ovat asustaneet niin Lundiassa, Iskun hyllyssä kuin aina turvallisessa Ikeassa, kuten juuri nyt. Haaveenani on, että seuraavaan kotiin saisin mittatilaustyönä tehdyn kirjahyllyn. Se ei liene mahdotonta.

Asiaan.

Hyllyjä on tällä hetkellä kolme, joista yksi on kapeampi ja sisältää lähinnä cd-levyjä ja miehekkeen kirjakokoelman. Sitä en kuvannut. Sen sijaan malleiksi pääsivät kaksi muuta hyllyä, joissa on pääasiassa minun kirjojani ja muuta kamaa. Hyllyt ovat Ikeasta, mutta tarkempaa nimeä en kyllä kuollaksenikaan muista.

Hylly numero 1. Sisältää pääasiassa tietokirjoja ja lastenkirjakokoelman. Sekä ylimääräistä roinaa. Nyttemmin aikuisten kaunokirjallisuus on levittänyt lonkeronsa jo tännekin.

Hylly numero 2 on vastapäätä edellistä. Se on varattu pääasiassa kaunokirjallisuudelle ja suurimmille suosikeilleni.

Kuten näkyy, ahdasta on. Jotain tarttis tehdä.

"Tietokirjahyllyssä" on sekalainen kokoelma pääasiassa historiaan ja yhteiskuntatieteisiin liittyvää kirjallisuutta. Yritän nykyään hamstrata sitä hieman hallitummin, mutta jossain vaiheessa on tullut ahmittua niin, että lukematonta tietoa on varmaan vähintään yksi hyllymetri.

Lisäksi kuvissa vilahtavat mummilta perimäni punaiset Kivi-tuikut, joista pidän kovasti.

Omistan myös Raamatun, joka on sekin perintöä mummilta. Käytin sitä gradunteossa ja taidanpa joskus yrittää kahlata sen kokonaan läpi. (En siis kuulu kirkkoon, mutta aihepiiri kiinnostaa kovasti.)

Tälle kaaokselle haluaisin tehdä jotain, mutta en tiedä mitä. (Pölyt voisi myös toisinaan pyyhkiä.)

Sitten hypätään toiselle puolelle. Tässä hyllyssä on siis pääasiassa aikuisten kaunokirjallisuutta: sekä kotimaista että ulkomaista, uutta ja vanhempaa. Aakkosjärjestystä ei ole, mutta saman kirjailijan teokset ovat vierekkäin ja hieman olen myös jaotellut esimerkiksi Tammen Keltaista Kirjastoa ja Otavan Sinistä samoihin kohtiin. Kirjoja on siis kahdessa rivissä ja vielä yksi kerros rivien päällä, mikä ei tosiaankaan ole mikään hyvä ratkaisu. Perkaustoimia odotellessa...

Tässä hyllyssä ylimmällä sijalla on itseoikeutetusti John Irvingin tuotanto, jota on paikoin tuplaten. Hmm.

Hyllyni ovat siis pääosin kaaoksen vallassa. Jonkinlainen muistijälki kirjojen paikoista usein on, mutta eipä tuolta siltikään aina heti löydä etsimäänsä. Kirjojen määrää en osaa sanoa – yritin jossain vaiheessa naputella jonkinlaista kirjastotietokantaa koneelle, mutta sekin jäi kesken, kun alkoi väsyttää.

Olen kovasti yrittänyt hillitä kirjojen haalimista viime aikoina, ja jotenkin jopa onnistunut siinä. Kirjoja on näihin tiloihin aivan liikaa, eikä uudelle kirjahyllylle ole paikkaa. Yritänkin lukea oman hyllyn lukemattomia kirjoja, jotta niitä voisi tarpeen mukaan laittaa kiertoon. Aina se ei vain onnistu ihan niin helposti.

Näiden hyllyjen lisäksi kirjoja on pinossa makuuhuoneessa sekä lattialla että kirjoituspöydän päällä. Siitä kaaoksesta en todellakaan ottanut kuvallisia todisteita internetissä jaettavaksi.

Haaveilen kyllä siisteistä kirjahyllyistä ja harmonisesta kokonaisuudesta. Koska sellainen toteutuu – se jää nähtäväksi. Onneksi asuinkumppanini on ymmärtäväinen (vaikkei silti ihan ymmärrä, miksi...) ja tiesi tilanteen jo yhteen muuttaessamme. Minä tulen kirjojen ja kissan kanssa tai sitten en tule ollenkaan.

Tavoitteena on, että saisin hyllyt vielä tässä kodissa asuessamme mielekkäämpään ja siistimpään kuosiin. Ja että kirjakokoelmaan jäisi vain sellaista kirjallisuutta, jonka ihan oikeasti haluan omistaa. Hitaasti, mutta varmasti tämä etenee. Ehkä.

Lopuksi vielä omituisten otusten kerhoni lähettää terveisiä tänne saakka lukeneille! Kokoelmassa on kirppareilta pelastettuja kavereita ja narunvedosta voitettu delfiini.

Toni Morrison: Rakkaus

Toni Morrison: Rakkaus
Suomentaja: Seppo Loponen
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2004
276 s.
Love (2003)

Lainakirja.


Bill Cosey on monen toiminnan mies. Hän on varakas rantahotellin omistaja, pikkukaupungin seurapiirien hallitsija, naistenmies, pomo, aviomies, rakastaja, isä ja appiukko. Kun hän kuolee, moni nainen (ja mieskin) huomaa valtavan aukon elämässään.

Vida menettää esimiehen ja suojelijan, May apen, joka oli viimeinen kunnollinen yhteys liian nuorena kuolleeseen aviopuolisoon Billy Boyhin. Christinellä ei ole enää isää eikä isoisää, ja elämä kolhii muutenkin kovaa. Heed on ollut koko elämänsä pääasiassa Coseyn vaimo – nyt hän on tyhjän päällä oleva leski tappelemassa siitä, mikä perinnöstä on jäljellä. Mukaan kuvioon saapuu vielä salaperäinen Junior, koulukotien ja katujen kasvatti, joka ei tunne Coseyta, mutta tuntuu silti tietävän tästä paljon. Kaiken yllä on Coseyn hotellin vanha kokki L, joka tietää enemmän kuin paljastaa.

Toni Morrisonin Rakkaus on tutkielma nimensä mukaisesta aiheesta. Se ei ole rakkaustarina yksinkertaisimmassa muodossaan, vaan pikemminkin monisärmäinen kudelma kaikista niistä tunteista, joita kiintymys ja rakkaus, palvonta ja orjuutus tuottavat. Rakkaus ei ole kaunista, armollista, vahvistavaa tai kaiken antavaa – aina. Tai ehkei koskaan?

Kirjan kuvaamat ihmissuhteet ovat monimutkaisia, hankalia ja armottomia. Ihmisten on vaikeaa antaa anteeksi, harkitsemattomat sanat ja teot seuraavat vuosikymmeniä, ehdottomuus koituu monin paikoin kohtaloksi. Vaikka tarina vaatii draamaa ja ehkä jopa liioitellun rankkoja tunteita, pateettinen se ei ole. Tunnelma on tiivis, ja lopussa saadaan kokea pieni armon pilkahdus.

Rakkaus on haastava teos, joka aukeaa hitaasti. Henkilöt sekoittuvat pitkään toisiinsa, ja heitä on vaikea erottaa ja oppia tuntemaan. Heidän välisensä suhteet paljastuvat vähitellen, ovelastikin, mutta salakähmäisyys myös häiritsee. En aivan keksi, minkä lisäarvon hitaasti aukeavat kuviot tarinalle tuovat, sillä ensimmäiset reilut sata sivua en ollut ollenkaan varma, mitä kirjassa tapahtui ja kenestä se kertoi. Kirja kertoo kuitenkin pohjimmiltaan varsin yksinkertaisesta teemasta (tarkoitan: aiheesta, josta voi ihan hyvin puhua niin kuin se on) ja vieläpä varsin konventionaaliseen tapaan (myös rankasti, kyllä, mutta siinä ei sellaisenaan ole mitään uutta), joten en näe ihan perusteltuna sekoittaa pakkaa ja lukijaa lähes puoleenväliin tarinaa, ennen kuin tarinankerronta pääsee vauhtiin ja lukija mukaan siihen.

Bill Cosey on kiinnostava, hieman pelottava ja myös ällöttävä henkilöhahmo. Hän jää lopulta täysin arvoitukseksi, sillä sen enempää hänen elämänsä naiset kuin lukija eivät saa miehestä otetta. Hän haipuu ja katoaa, jää muotokuvaksi, ihanteeksi ja peloksi. Naishahmoista kiinnostavin on Junior, joka tarkkailee Coseyn naisia ulkopuolisena, muttei lainkaan puhtoisena tai viattomana. Coseyn kaikkivoipa henki vaikuttaa lopulta häneenkin.

Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on yksi vaikuttavimpia lukukokemuksiani. Luottoni kirjailijaan on suuri, eikä tämä kieltämättä hieman laimeaksi jäänyt kirja sitä mitenkään vähennä tai riko. Nyt sitä vastoin odotan vielä innokkaammin pääseväni muun tuotannon kimppuun. Jotain ehdottoman koukuttavaa ja häiritsevän taitavaa Morrisonissa on. Myös Rakkaudessa, vaikkei se mikään kuolematon kokemus minulle olekaan.

___

Satyyri-lehden numerossa 3/2008 on Marissa Janhusen kiinnostava kirjoitus Rakkaudesta. (Sisältää myös juonta avaavia paljastuksia, joita itse en halunnut tekstissäni tehdä.)

TBR-listani 37. teos.