Kulutin tänään elämästäni yhdeksän tuntia ja 26,53 euroa siihen, että kuuntelin erityispedagogiikan luennolla sitä samaa jargonia, jota on jauhettu jo edellisen 17 opintopisteen verran. Innostuin viime syksynä yliopistoni tarjoamista erityispedagogiikan perusopinnoista, ja aloin tahkota opintojaksoja läpi enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Erityisesti käyttäytymisen häiriöitä käsitellyt kurssi jäi mieleeni vahvana, informatiivisena ja hyödyllisenä kokonaisuutena, sillä sieltä sai ihan oikeita työkaluja sen pohtimiseen, miksi ja miten joillain lapsilla ja nuorilla elämä menee päin prinkkalaa, ja mitä ope voisi siinä sopassa sanoa tai tehdä. Valitettavasti siihen se jäikin, sillä loput tentit ja kurssit ovat tuntuneet lähinnä ajanhukalta. Sen toistelulta, kuinka erityisopetuksessa olevilla oppilailla on niin vaikeaa. Niin vaikeaa.
Aihe yleisesti on tärkeä ja mielenkiintoinen, mutta esitystapa nyppii. Olen ehkä kyyninen, mutta en osaa ajatella tehostetun tai erityisen tuen piirissä olevien oppilaiden olevan aivan yksiselitteisesti uhreja. En kiellä, etteikö koulujärjestelmä ja yhteiskunta olisi epätasa-arvoinen tietyissä asioissa ja etteikö parannettavaa olisi asenteissa, käytännöissä, toimintatavoissa ynnä muissa, mutta ajattelutapa, jonka mukaan esimerkiksi maahanmuuttajaoppilas, vammainen oppilas, käytöshäiriöinen oppilas tai kuka tahansa muu tukea tarvitseva oppilas olisi aina altavastaaja ja päähänpotkittu, ei vain tunnu todenmukaiselta. Myös uhri voi olla ilkeä, päähänpotkittu saattaa olla kusipää, tukea tarvitsevalla voi olla niin paha asennevamma tai motivaatiopula, ettei siihen mikään auta. Eivät ne ole mitään herranterttuja, vaan tavallisen erikoisia, erikoisen tavallisia, lapsia ja nuoria.
Minusta pelkällä pään silittelyllä ja ymmärtämisellä ei pitkälle pötkitä. Pitää tarttua härkää (ja ongelmia) sarvista ja käydä asioiden kimppuun. Asettaa rajoja, esittää vaatimuksia, sopia säännöistä, rakentaa auktoriteettia, jakaa sanktioita, palkita. Aina ei voi antaa erivapauksia, vaikka se kovin ymmärtäväistä olisikin.
Sanottakoon, etten tosiaan ole ollut kentällä tekemässä töitä erityisopetuksen parissa, mutta joskus niin ehkä vielä käy. Ehkä en tiedä yhtään, millaista todellisuus on. Ehkä se joskus selviää minulle vielä aikamoisella kolinalla. Ehkä olen kaikessa ylemmyydentunnossani nimenomaan itse se idealisti. Ehkäpä. Siihen saakka haluan rakentaa ajatusmaailmaani siltä pohjalta, että koulussa on toimittava reilusti mutta ronskisti. Niin, ettei mitään apinalaumaa päästetä riehumaan miten sattuu, muttei sen enempää kehitellä Hitler Jugendin alajaostoakaan. Jossain siellä välimaastossa on toivottavasti olemassa sellainen vaihtoehto, joka takaa kaikille Suomen lapsille ja nuorille reilun ja turvallisen koulun. Ilman tukkapöllyä, mutta vapaana päänsilittelystä.
Ehkä pitäisi kirjoittaa tämä siihen viheliäiseen oppimispäiväkirjaan mielummin kuin tänne.
29. marraskuuta 2011
26. marraskuuta 2011
Keskittymisvaikeuksia, lukuintoa
On niin pimeää! Eivätkö ne luvanneetkin myrskyä, ainakin pohjoisempaan Suomeen? Onneksi mieli on suhteellisen valoisa, ja kohta marraskuu on selätetty.
V pohti eilen, että olen tainnut tänä syksynä lukea enemmän kuin koskaan. Se voi pitää paikkansakin, mutta koska minulla ei ole olemassa mitään aukotonta lukupäiväkirjaa menneestä, en voi sanoa varmaksi. Kirjablogit ovat tehneet ihmeitä kyvylleni löytää uutta luettavaa. Ennen olen bongannut arvosteluja lehdistä, saanut suosituksia kavereilta ja tehnyt satunnaisia löytöjä kirjastosta. Nykyisin on yleensä aika selvät sävelet, mitä haluan seuraavaksi lukea. (Ja sen jälkeen, ja sen jälkeen, ja sen...) Suurin osa vinkeistä taitaa jo tulla täältä intternetsistä. Olen lukenut todella paljon aiemminkin, siksi en voi olla varma V:n arvion todenperäisyydestä, mutta nyt olen jälleen ahmintavaiheessa. Väliin on mahtunut aikoja, jolloin en ole paahtanut juuri muuta kuin tentti-/opiskelukirjallisuutta, ja sen vaikutus näkyy edelleen. Vaikka opinnot alkavat olla loppusuoralla, en vielä kykene sisäistämään ajatusta, että ihan kohta saan heittää kaiken sellaisen kirjallisuuden mäkeen, jota en itse halua lukea. Se tuntuu hassulta, mutta varsin palkitsevalta.
Ihan vielä niin pitkällä ei kuitenkaan olla. Hetkittäin tuntuu, että hautaudun opiskelukirjojen alle - vieläpä sellaisten, joita ei enää tässä vaiheessa ollenkaan huvittaisi lukea. Olen ikäväkseni huomannut, että keskittymiskykyni on heikentynyt paljon, sillä en enää pysty keskittymään vaikkapa tenttiin lukemiseen kuin hetkeksi kerrallaan. Kaukana ovat ne ajat, kun saatoin paahtaa tunninkin putkeen nostamatta katsettani kirjasta. Toisaalta tekee ehkä hyvää kohdata edes jonkinlaisia "opiskeluvaikeuksia", sillä minulle on koulunkäynti ja opiskelu ollut aina vaivatonta ja helppoa. Kuinka voin joskus olla hyvä opettaja, jos en pysty edes jollain tasolla tajuamaan, miltä oppimisvaikeus tuntuu? Varsinkin erityispedagogiikan opiskelu, vaikka se vain perusopintotasolla onkin, on havahduttanut ymmärtämään, että aikamoisessa pumpulissa sitä ollaan, ja jos joskus aion työskennellä edes osittain erityisopetuksen puolella, tämäntyyppiset reality checkit ovat ihan ookoo. En nyt väitä, että pieni keskittymiskyvyttömyys olisi verrattavissa vakavampiin (oikeisiin) oppimis-, käytös- ja keskittymisongelmiin, mutta on ihan terveellistä saada edes vähän säröä pintaan.
Luin Tukholman-matkan aikana Camilla Läckbergin Pahanilmanlinnun, ja täytyy sanoa, että olin siihen aika pettynyt. Olin ennen sitä lukenut ne aiemmat osat sarjasta ja viihtynyt niiden kanssa hyvin, mutta nyt tökki ja pahasti. Dialogi oli jotenkin teennäistä ja ärsyttävää. Lisäksi en yhtään pitänyt tavasta, jolla Läckberg alleviivasi eri henkilöiden luonnetta. Tuli jo hei selväksi, että kunnanjohtaja on itseään täynnä oleva ääliö, ei sitä tarvitse joka kerta erikseen painottaa. Mutta tulipahan luettua, ja juonikuvio oli ihan oivallinen! (Joskin arvasin loppuratkaisun melko varhaisessa vaiheessa, mutta sehän johtuu tietenkin vain säkenöivästä älykkyydestäni...)
Pian suuntaan Espooseen lukupiirin tapaamiseen, jossa ruodimme Muumilaakson marraskuuta (okei, ruotia on hieman huono sana, koska itsehän en voi harrastaa minkäänsorttista kritiikkiä Tovea kohtaan) ja ehkä hieman juoruilemme myös. Ikkunan takana oleva pimeys ei haittaa enää ollenkaan.
V pohti eilen, että olen tainnut tänä syksynä lukea enemmän kuin koskaan. Se voi pitää paikkansakin, mutta koska minulla ei ole olemassa mitään aukotonta lukupäiväkirjaa menneestä, en voi sanoa varmaksi. Kirjablogit ovat tehneet ihmeitä kyvylleni löytää uutta luettavaa. Ennen olen bongannut arvosteluja lehdistä, saanut suosituksia kavereilta ja tehnyt satunnaisia löytöjä kirjastosta. Nykyisin on yleensä aika selvät sävelet, mitä haluan seuraavaksi lukea. (Ja sen jälkeen, ja sen jälkeen, ja sen...) Suurin osa vinkeistä taitaa jo tulla täältä intternetsistä. Olen lukenut todella paljon aiemminkin, siksi en voi olla varma V:n arvion todenperäisyydestä, mutta nyt olen jälleen ahmintavaiheessa. Väliin on mahtunut aikoja, jolloin en ole paahtanut juuri muuta kuin tentti-/opiskelukirjallisuutta, ja sen vaikutus näkyy edelleen. Vaikka opinnot alkavat olla loppusuoralla, en vielä kykene sisäistämään ajatusta, että ihan kohta saan heittää kaiken sellaisen kirjallisuuden mäkeen, jota en itse halua lukea. Se tuntuu hassulta, mutta varsin palkitsevalta.
Ihan vielä niin pitkällä ei kuitenkaan olla. Hetkittäin tuntuu, että hautaudun opiskelukirjojen alle - vieläpä sellaisten, joita ei enää tässä vaiheessa ollenkaan huvittaisi lukea. Olen ikäväkseni huomannut, että keskittymiskykyni on heikentynyt paljon, sillä en enää pysty keskittymään vaikkapa tenttiin lukemiseen kuin hetkeksi kerrallaan. Kaukana ovat ne ajat, kun saatoin paahtaa tunninkin putkeen nostamatta katsettani kirjasta. Toisaalta tekee ehkä hyvää kohdata edes jonkinlaisia "opiskeluvaikeuksia", sillä minulle on koulunkäynti ja opiskelu ollut aina vaivatonta ja helppoa. Kuinka voin joskus olla hyvä opettaja, jos en pysty edes jollain tasolla tajuamaan, miltä oppimisvaikeus tuntuu? Varsinkin erityispedagogiikan opiskelu, vaikka se vain perusopintotasolla onkin, on havahduttanut ymmärtämään, että aikamoisessa pumpulissa sitä ollaan, ja jos joskus aion työskennellä edes osittain erityisopetuksen puolella, tämäntyyppiset reality checkit ovat ihan ookoo. En nyt väitä, että pieni keskittymiskyvyttömyys olisi verrattavissa vakavampiin (oikeisiin) oppimis-, käytös- ja keskittymisongelmiin, mutta on ihan terveellistä saada edes vähän säröä pintaan.
Luin Tukholman-matkan aikana Camilla Läckbergin Pahanilmanlinnun, ja täytyy sanoa, että olin siihen aika pettynyt. Olin ennen sitä lukenut ne aiemmat osat sarjasta ja viihtynyt niiden kanssa hyvin, mutta nyt tökki ja pahasti. Dialogi oli jotenkin teennäistä ja ärsyttävää. Lisäksi en yhtään pitänyt tavasta, jolla Läckberg alleviivasi eri henkilöiden luonnetta. Tuli jo hei selväksi, että kunnanjohtaja on itseään täynnä oleva ääliö, ei sitä tarvitse joka kerta erikseen painottaa. Mutta tulipahan luettua, ja juonikuvio oli ihan oivallinen! (Joskin arvasin loppuratkaisun melko varhaisessa vaiheessa, mutta sehän johtuu tietenkin vain säkenöivästä älykkyydestäni...)
Pian suuntaan Espooseen lukupiirin tapaamiseen, jossa ruodimme Muumilaakson marraskuuta (okei, ruotia on hieman huono sana, koska itsehän en voi harrastaa minkäänsorttista kritiikkiä Tovea kohtaan) ja ehkä hieman juoruilemme myös. Ikkunan takana oleva pimeys ei haittaa enää ollenkaan.
24. marraskuuta 2011
Kansanuskon päivä ja harmaiden aivosolujen liikehdintää
Olin päiväreissulla Tukholmassa. Kaupunki oli kaunis ja syksyinen. Aikaa oli jokunen tunti, ja se kului Gamla Stanissa kierrellen. Ihan mukavaa matkustella, kun ei ole pakonomaista suorittamisen tarvetta. Mitä nyt olin vakaasti päättänyt, että löydän kivaa shoppailtavaa. (Lopputulos: yksi joululahja, yhdet korvikset, lompakko V:lle ja laivan tax freestä litra Absolut-vodkaa ja Toblerone-pötkö.)
Tänään menin melkein suoraan laivasta SKS:n tiloissa järjestettyyn Kansanuskon päivään, jossa kuuntelin mielenkiintoisia luentoja kansanuskon näkökulmasta naisiin, miehiin ja seksuaalisuuteen. Aihepiiri liittyy graduuni, tai oikeammin graduni liittyy aihepiiriin, ja kiltti opiskelutoverini vinkkasi tapahtumasta minulle (kiitos!).
En ehtinyt tosiaan aivan kaikkia settejä kuulla, mutta ne, joihin osallistuin, olivat paikallemenon arvoisia. Laura Stark esitelmöi naisen väestä, vitun vihoista ja naisten sukupuolielimiin liittyvästä suomalaisesta ja karjalaisesta kansanperinteestä. Opin esimerkiksi, että naisen genitaaleille on löydetty jotain 800 eri nimitystä suomalaisesta kansanrunoudesta. (On miehillekin suunnilleen saman verran, ei kannata huolestua.) Omia suosikkejani ovat krunsmyyrä ja fluttuskamari. Vittu ei sen sijaan vielä ennen sotia ollut missään määrin yhtä ikävä sana kuin nykyisin, vaan aivan neutraali nimitys naisen värkille. Kiinnostava tieto oli, että eteläeurooppalaisessa kulttuuripiirissä haistatellaan miehen sukuelimillä, ei naisen, kuten Suomessa tehdään. Tämä voinee liittyä siihen, että Suomessa (noin yleistäen) nainen on nähty enemmän vaimouden ja kumppaanuuden kautta ja siten seksuaalisempana olentona kuin eteläisessä Euroopassa, jossa nainen on ennen kaikkea äiti. Oli miten oli, aihe on todella mielenkiintoinen.
Risto Pulkkinen esitteli kuulijat Carl Axel Gottlundille, melko omaperäiselle folkloristiikan kenttätyöpioneerille, joka jäi aikanaan (1796-1875) pahasti Lönnrotin ja kumppanien varjoon. Hän keräsi kansanperinnettä niin kotiseudullaan Juvalla kuin Ruotsissa ns. metsäsuomalaisten parissa. Gottlund oli melkoinen häntäheikki ja on kuvannut sekä henkilökohtaisissa että kenttäpäiväkirjoissaan sumeilematta paikallisten tyttöjen kanssa harrastamaansa sukupuolielämää. Hän myös julkaisi vuonna 1840 Kalevalan kilpailijaksi tarkoitetun Runola-nimisen eepoksen, joka herätti ilmestyessään paheksuntaa ja vahvaa kritiikkiä ennen kaikkea eroottisuutensa vuoksi. Vaikka Gottlundista piirtyikin hieman arveluttava kuva (ja sellaisena hänet myös aikanaan nähtiin - hän kritisoi voimakkaasti Kalevalaa, josta seurasi Pulkkisen sanoin "kulttuurinen itsemurha ja asema epähenkilönä"), hänellä oli myös pointtinsa: hän oli itse sitä mieltä, että kansantapoihin liittyvät asiat on esitettävä niin kuin ne ovat, tuomitsematta, sillä oma aikamme (tai hänen oma aikansa) ei ole sen vapaampi tulevaisuuden tuomioista.
Kaksi seuraavaa esitystä käsittelivät naisten kansanmusiikkiperinnettä. Galina Misharina kertoi valitettavan lyhyessä esitelmässään komilaisten naisten hääitkuista ja niihin liittyvästä tyttöyden menettämisestä ja uuteen statukseen siirtymisestä. Hänen jälkeensä korokkeelle asteli Karoliina Kantelinen, joka aloitti luentonsa päräyttämällä ilmoille oman versionsa vienankarjalaisesta joiusta. Melkoinen tapa kiinnittää kahvitauolta haahuillen palanneen yleisön huomio! (Olen myös hieman kateellinen: jonkunlainen huomionkiinnitysjippo voisi tulla hyvään tarpeeseen tulevaisuudessa teinien kanssa...) En tiennyt etukäteen tällaisesta kansanmusiikin osasta yhtään mitään, joten aihe oli varsin mielenkiintoinen. Joiut ovat olleet naisten aluetta, ja niissä on ollut pääaiheena jonkun tutun, naimattoman miehen toilailut. Sarkastisia pilkkalauluja siis, jotka laulettiin myös päähenkilön itsensä kuullen, mutta olivat myös keino välittää juoruja eteenpäin. Kyse on arkielämässä työn helpottamisena ja viihteenä käytetystä musiikkilajista.
Viimeisenä puhui Juha Pentikäinen, joka kertoi varsin henkilökohtaisia muistoja "elämänsä naisesta", Marina Takalosta ja tämän hallitsemista kansanperinteen piirteistä. Koko komeuden kruunasi havainnollistava esimerkki karhunpyllytyksestä, jossa siis talon emäntä on väkensä avulla suojannut karjansa karhulta ja muilta pedoilta pyllistämällä jokaiseen ilmansuuntaan pedon tappaman lehmän ruhon päällä.
Graduni käsittelee näin ympäripyöreästi sokeltaen kansanuskon ja virallisen luterilaisen uskon näkemysten törmäämistä modernisoituvassa Suomessa. Siksi olen varsin kiinnostunut kansanuskosta ja uskontotieteestä ylipäänsä (vai onkohan gradun aihe löytynyt sittenkin enemmän yleisen kiinnostuksen kautta, ken tietää). On varsin virkistävää ihan piruuttaankin tehdä syrjähyppyjä "puhtaan" historiantutkimuksen puolelta etnologiaan ja uskontotieteeseen, vähän jopa folkloristiikkaan. Tai ehkä olen vain kovin muodikas ja poikkitieteellinen, käy se niinkin.
Olen joutunut miettimään paljon omaa suhdettani kirkkoon ja uskontoon. Itse en tunnusta mitään uskontoa, ja olen huomannut, että nykyisin olen todella kriittinen, kun tulee puhe suomalaisista uskontoon liittyvistä perinteistä tai ylipäänsä suomalaisesta uskonnollisuudesta. Vaikkei tutkimukseni ole vielä lähellekään valmis, uskallan jo sen perusteella väittää, ettei ole missään määrin järkevää luulla, että voitaisiin puhua yhtenäisestä uskonnollisesta perinteestä Suomessa. Sellaista ei ole. Alueelliset erot ovat olleet ja ovat epäilemättä edelleen aivan valtavia, aiheessa kuin aiheessa. Muista eroista puhumattakaan. (Esimerkiksi tutkimani aineisto on osannut kertoa, kuinka valtavan erilaisia papit ovat olleet niin luonteeltaan kuin toimintatavoiltaan ja siten vaikuttaneet seurakuntalaisten elämään ja käsityksiin elämästä aivan ratkaisevasti nimenomaan persoonallaan.) En nyt sano, että näin edes virallisesti väitettäisiinkään, mutta joskus tuntuu, että arkielämässä törmää aivan ihmeellisiin oletuksiin esimerkiksi siitä, kuinka kunnon suomalaisen luterilaisen pitäisi elämässään tehdä ja ajatella ollakseen jotenkin oikeanlainen. Saati sitten, kun pidetään hengenhädässä kiinni perinteistä, joiden alkuperäinen merkitys ja tarkoitus on aikaa sitten unohtunut - ja kauhistellaan, jopa tuomitaan niitä, jotka sellaisista perinteistä luopuvat tai toteuttavat niitä toisin.
Kansanuskon sulautuminen ylhäältä päin annettuun ja viralliseksi määriteltyyn uskontoon on todella mielenkiintoinen ilmiökenttä, josta en koskaan tule tietämään tai ymmärtämään kaikkea. Toistaiseksi sen parissa on ollut aivan hurjaa seikkailla, ja olen onnellinen, että sitä on mahdollista tutkia: muistitietoa ja muita aineistoja on kerätty huolellisesti ja säilytetty hyvin, joten tällainen graduntekijäplanttukin saa rauhassa vaivata aivosolujaan ja koettaa kirjailla ajatuksiaan jotakuinkin ymmärrettävään ja perusteltuun muotoon. Uskontotieteilijähän en siis ole, vaan koetan ymmärtää ilmiötä historiantutkimuksen kautta. On jännittävää huomata, kuinka paljon kansanuskoksi määriteltävää ainesta on kulkenut sulassa sovussa luterilaisen, ehkä jotenkin puhdasoppiseksi koetun rinnalla. Ja kuinka siitä eivät kaikki papitkaan ole välittäneet pennin vertaa: kokonaisuus on ratkaissut.
Tarkoitukseni ei ole mitenkään tyrmätä uskontoa tai siihen liittyviä asioita, mutta koska itselleni on tärkeää olla kriittinen ja ainakin koettaa katsoa elämää useasta eri näkökulmasta, kaikenlainen uskonnollinen kiihkoilu nostattaa aina karvat pystyyn. Ymmärtääkseni tarkoitus olisi kuitenkin löytää merkitystä nimenomaan omalle elämälle ja sen järjestykselle, yhteisille asioille ja ihmisyydelle. Ja sitä koetan gradussanikin jotenkin kaivaa esiin. (Ja siihen tämänpäiväinen Kansanuskon päivä antoi taas hyvää potkua.)
Tänään menin melkein suoraan laivasta SKS:n tiloissa järjestettyyn Kansanuskon päivään, jossa kuuntelin mielenkiintoisia luentoja kansanuskon näkökulmasta naisiin, miehiin ja seksuaalisuuteen. Aihepiiri liittyy graduuni, tai oikeammin graduni liittyy aihepiiriin, ja kiltti opiskelutoverini vinkkasi tapahtumasta minulle (kiitos!).
En ehtinyt tosiaan aivan kaikkia settejä kuulla, mutta ne, joihin osallistuin, olivat paikallemenon arvoisia. Laura Stark esitelmöi naisen väestä, vitun vihoista ja naisten sukupuolielimiin liittyvästä suomalaisesta ja karjalaisesta kansanperinteestä. Opin esimerkiksi, että naisen genitaaleille on löydetty jotain 800 eri nimitystä suomalaisesta kansanrunoudesta. (On miehillekin suunnilleen saman verran, ei kannata huolestua.) Omia suosikkejani ovat krunsmyyrä ja fluttuskamari. Vittu ei sen sijaan vielä ennen sotia ollut missään määrin yhtä ikävä sana kuin nykyisin, vaan aivan neutraali nimitys naisen värkille. Kiinnostava tieto oli, että eteläeurooppalaisessa kulttuuripiirissä haistatellaan miehen sukuelimillä, ei naisen, kuten Suomessa tehdään. Tämä voinee liittyä siihen, että Suomessa (noin yleistäen) nainen on nähty enemmän vaimouden ja kumppaanuuden kautta ja siten seksuaalisempana olentona kuin eteläisessä Euroopassa, jossa nainen on ennen kaikkea äiti. Oli miten oli, aihe on todella mielenkiintoinen.
Risto Pulkkinen esitteli kuulijat Carl Axel Gottlundille, melko omaperäiselle folkloristiikan kenttätyöpioneerille, joka jäi aikanaan (1796-1875) pahasti Lönnrotin ja kumppanien varjoon. Hän keräsi kansanperinnettä niin kotiseudullaan Juvalla kuin Ruotsissa ns. metsäsuomalaisten parissa. Gottlund oli melkoinen häntäheikki ja on kuvannut sekä henkilökohtaisissa että kenttäpäiväkirjoissaan sumeilematta paikallisten tyttöjen kanssa harrastamaansa sukupuolielämää. Hän myös julkaisi vuonna 1840 Kalevalan kilpailijaksi tarkoitetun Runola-nimisen eepoksen, joka herätti ilmestyessään paheksuntaa ja vahvaa kritiikkiä ennen kaikkea eroottisuutensa vuoksi. Vaikka Gottlundista piirtyikin hieman arveluttava kuva (ja sellaisena hänet myös aikanaan nähtiin - hän kritisoi voimakkaasti Kalevalaa, josta seurasi Pulkkisen sanoin "kulttuurinen itsemurha ja asema epähenkilönä"), hänellä oli myös pointtinsa: hän oli itse sitä mieltä, että kansantapoihin liittyvät asiat on esitettävä niin kuin ne ovat, tuomitsematta, sillä oma aikamme (tai hänen oma aikansa) ei ole sen vapaampi tulevaisuuden tuomioista.
Kaksi seuraavaa esitystä käsittelivät naisten kansanmusiikkiperinnettä. Galina Misharina kertoi valitettavan lyhyessä esitelmässään komilaisten naisten hääitkuista ja niihin liittyvästä tyttöyden menettämisestä ja uuteen statukseen siirtymisestä. Hänen jälkeensä korokkeelle asteli Karoliina Kantelinen, joka aloitti luentonsa päräyttämällä ilmoille oman versionsa vienankarjalaisesta joiusta. Melkoinen tapa kiinnittää kahvitauolta haahuillen palanneen yleisön huomio! (Olen myös hieman kateellinen: jonkunlainen huomionkiinnitysjippo voisi tulla hyvään tarpeeseen tulevaisuudessa teinien kanssa...) En tiennyt etukäteen tällaisesta kansanmusiikin osasta yhtään mitään, joten aihe oli varsin mielenkiintoinen. Joiut ovat olleet naisten aluetta, ja niissä on ollut pääaiheena jonkun tutun, naimattoman miehen toilailut. Sarkastisia pilkkalauluja siis, jotka laulettiin myös päähenkilön itsensä kuullen, mutta olivat myös keino välittää juoruja eteenpäin. Kyse on arkielämässä työn helpottamisena ja viihteenä käytetystä musiikkilajista.
Viimeisenä puhui Juha Pentikäinen, joka kertoi varsin henkilökohtaisia muistoja "elämänsä naisesta", Marina Takalosta ja tämän hallitsemista kansanperinteen piirteistä. Koko komeuden kruunasi havainnollistava esimerkki karhunpyllytyksestä, jossa siis talon emäntä on väkensä avulla suojannut karjansa karhulta ja muilta pedoilta pyllistämällä jokaiseen ilmansuuntaan pedon tappaman lehmän ruhon päällä.
 |
| Vickanin hääkirkko. |
Graduni käsittelee näin ympäripyöreästi sokeltaen kansanuskon ja virallisen luterilaisen uskon näkemysten törmäämistä modernisoituvassa Suomessa. Siksi olen varsin kiinnostunut kansanuskosta ja uskontotieteestä ylipäänsä (vai onkohan gradun aihe löytynyt sittenkin enemmän yleisen kiinnostuksen kautta, ken tietää). On varsin virkistävää ihan piruuttaankin tehdä syrjähyppyjä "puhtaan" historiantutkimuksen puolelta etnologiaan ja uskontotieteeseen, vähän jopa folkloristiikkaan. Tai ehkä olen vain kovin muodikas ja poikkitieteellinen, käy se niinkin.
Olen joutunut miettimään paljon omaa suhdettani kirkkoon ja uskontoon. Itse en tunnusta mitään uskontoa, ja olen huomannut, että nykyisin olen todella kriittinen, kun tulee puhe suomalaisista uskontoon liittyvistä perinteistä tai ylipäänsä suomalaisesta uskonnollisuudesta. Vaikkei tutkimukseni ole vielä lähellekään valmis, uskallan jo sen perusteella väittää, ettei ole missään määrin järkevää luulla, että voitaisiin puhua yhtenäisestä uskonnollisesta perinteestä Suomessa. Sellaista ei ole. Alueelliset erot ovat olleet ja ovat epäilemättä edelleen aivan valtavia, aiheessa kuin aiheessa. Muista eroista puhumattakaan. (Esimerkiksi tutkimani aineisto on osannut kertoa, kuinka valtavan erilaisia papit ovat olleet niin luonteeltaan kuin toimintatavoiltaan ja siten vaikuttaneet seurakuntalaisten elämään ja käsityksiin elämästä aivan ratkaisevasti nimenomaan persoonallaan.) En nyt sano, että näin edes virallisesti väitettäisiinkään, mutta joskus tuntuu, että arkielämässä törmää aivan ihmeellisiin oletuksiin esimerkiksi siitä, kuinka kunnon suomalaisen luterilaisen pitäisi elämässään tehdä ja ajatella ollakseen jotenkin oikeanlainen. Saati sitten, kun pidetään hengenhädässä kiinni perinteistä, joiden alkuperäinen merkitys ja tarkoitus on aikaa sitten unohtunut - ja kauhistellaan, jopa tuomitaan niitä, jotka sellaisista perinteistä luopuvat tai toteuttavat niitä toisin.
Kansanuskon sulautuminen ylhäältä päin annettuun ja viralliseksi määriteltyyn uskontoon on todella mielenkiintoinen ilmiökenttä, josta en koskaan tule tietämään tai ymmärtämään kaikkea. Toistaiseksi sen parissa on ollut aivan hurjaa seikkailla, ja olen onnellinen, että sitä on mahdollista tutkia: muistitietoa ja muita aineistoja on kerätty huolellisesti ja säilytetty hyvin, joten tällainen graduntekijäplanttukin saa rauhassa vaivata aivosolujaan ja koettaa kirjailla ajatuksiaan jotakuinkin ymmärrettävään ja perusteltuun muotoon. Uskontotieteilijähän en siis ole, vaan koetan ymmärtää ilmiötä historiantutkimuksen kautta. On jännittävää huomata, kuinka paljon kansanuskoksi määriteltävää ainesta on kulkenut sulassa sovussa luterilaisen, ehkä jotenkin puhdasoppiseksi koetun rinnalla. Ja kuinka siitä eivät kaikki papitkaan ole välittäneet pennin vertaa: kokonaisuus on ratkaissut.
Tarkoitukseni ei ole mitenkään tyrmätä uskontoa tai siihen liittyviä asioita, mutta koska itselleni on tärkeää olla kriittinen ja ainakin koettaa katsoa elämää useasta eri näkökulmasta, kaikenlainen uskonnollinen kiihkoilu nostattaa aina karvat pystyyn. Ymmärtääkseni tarkoitus olisi kuitenkin löytää merkitystä nimenomaan omalle elämälle ja sen järjestykselle, yhteisille asioille ja ihmisyydelle. Ja sitä koetan gradussanikin jotenkin kaivaa esiin. (Ja siihen tämänpäiväinen Kansanuskon päivä antoi taas hyvää potkua.)
21. marraskuuta 2011
Satuhaasteessa Pieni merenneito
Katja haastoi noin kuukausi sitten osallistumaan Satuhaasteeseen. Uhosin silloin osallistuvani SKS:n hengessä jollakin suomalaisella sadulla, mutta veri veti (ja oma kirjahylly helpotti tilannetta) sittenkin Tanskaan.
H. C. Andersenin Pieni merenneito (Den lille havfrue) julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1837. Minulle se on tähän saakka ollut tutumpi Disneyn animaatioversiona, ja varsin rakas sellaisenaan. Kyse taitaa olla, mikäli oikein muistan, ensimmäisestä koskaan näkemästäni elokuvasta.
Nyt puhutaan kuitenkin alkuperäisestä tarinasta.
Pieni merenneito elää isänsä, meren kuninkaan, linnassa meren pohjassa sisariensa kanssa ja isoäitinsä hellässä huomassa. 15 vuotta täytettyään hän saa lopultakin uida pintaan ja tarkastella meren ulkopuolista maailmaa, joka herättää ihmetystä ja kaipausta. Kun myrsky nousee, merenneidon tarkkailema laiva haaksirikkoutuu ja hän pelastaa suloisen prinssin hukkumasta. Rakkaus - yksipuolinen - syttyy, eikä jätä merenneitoa rauhaan. Meren noidan taikakeinojen ja omien uhraustensa avulla hän saa mahdollisuuden voittaa itselleen sekä prinssin rakkauden että ihmisyyden, jonka merkkinä on kuolematon sielu. Perinteistä happy endiä ei kuitenkaan ole tarjolla, vaan prinssi valitsee puolisokseen naapurivaltakunnan prinsessan, ja pienestä merenneidosta tulee lopulta ihmisen sijaan ilman tytär: luvassa on kolmesataa vuotta hiljaisia hyviä tekoja kuolemattoman sielun ansaitsemisen vuoksi.
En ole pitkiin aikoihin lukenut satuja, ja sen kyllä huomasi. Laji on käynyt hieman vieraaksi, ja sen sijaan, että olisin osannut heittäytyä sadun vietäväksi, sen opetuksellinen ja suorastaan osoituksellinen sanoma alkoi kaihertaa. En ole ihan varma, haluaisinko levittää eteenpäin ajatusta siitä, kuinka kuolemattoman sielun voi hankkia vain elämällä ylhäältä päin annettujen sääntöjen mukaan tai kuinka jokaisen on syytä pysyä lestissään - enemmän tavoitteleminen johtaa kipuun ja tuhoon.
Tässä alkuperäisessä sadussa pienen merenneidon metamorfoosi kuvataan huomattavasti Disneytä raaemmin, joskaan ei tämäkään mitään K18-kamaa ole. Merenneito itsessään on sympaattinen hahmo, mietteliäs ja hiljainen, valmis uhrauksiin - joskin tavoitteenahan hänellä lopulta on oman onnensa (ja sen sielun) saaminen. Ehkä siksi hänelle ei aivan onnellista loppua suodakaan.
Teki hyvää lukea pitkästä aikaa satu. Tajusin, että olen tainnut lukea niitä loppujen lopuksi aika vähän. Olen kyllä käynyt jonkin folkloristiikan ja suomalaisen folkloren kurssin, joten olen joutunut pohtimaan sitä, millaisia sadut ovat - mutta en ole tutustunut niihin itsessään. Hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeitä sadut ovat kirjallisessa perinteessä, ja mitä kaikkea niistä voi saada irti. Ihan ilman mitään opiskeluintressejäkään.
H. C. Andersenin Pieni merenneito (Den lille havfrue) julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1837. Minulle se on tähän saakka ollut tutumpi Disneyn animaatioversiona, ja varsin rakas sellaisenaan. Kyse taitaa olla, mikäli oikein muistan, ensimmäisestä koskaan näkemästäni elokuvasta.
Nyt puhutaan kuitenkin alkuperäisestä tarinasta.
Pieni merenneito elää isänsä, meren kuninkaan, linnassa meren pohjassa sisariensa kanssa ja isoäitinsä hellässä huomassa. 15 vuotta täytettyään hän saa lopultakin uida pintaan ja tarkastella meren ulkopuolista maailmaa, joka herättää ihmetystä ja kaipausta. Kun myrsky nousee, merenneidon tarkkailema laiva haaksirikkoutuu ja hän pelastaa suloisen prinssin hukkumasta. Rakkaus - yksipuolinen - syttyy, eikä jätä merenneitoa rauhaan. Meren noidan taikakeinojen ja omien uhraustensa avulla hän saa mahdollisuuden voittaa itselleen sekä prinssin rakkauden että ihmisyyden, jonka merkkinä on kuolematon sielu. Perinteistä happy endiä ei kuitenkaan ole tarjolla, vaan prinssi valitsee puolisokseen naapurivaltakunnan prinsessan, ja pienestä merenneidosta tulee lopulta ihmisen sijaan ilman tytär: luvassa on kolmesataa vuotta hiljaisia hyviä tekoja kuolemattoman sielun ansaitsemisen vuoksi.
En ole pitkiin aikoihin lukenut satuja, ja sen kyllä huomasi. Laji on käynyt hieman vieraaksi, ja sen sijaan, että olisin osannut heittäytyä sadun vietäväksi, sen opetuksellinen ja suorastaan osoituksellinen sanoma alkoi kaihertaa. En ole ihan varma, haluaisinko levittää eteenpäin ajatusta siitä, kuinka kuolemattoman sielun voi hankkia vain elämällä ylhäältä päin annettujen sääntöjen mukaan tai kuinka jokaisen on syytä pysyä lestissään - enemmän tavoitteleminen johtaa kipuun ja tuhoon.
Tässä alkuperäisessä sadussa pienen merenneidon metamorfoosi kuvataan huomattavasti Disneytä raaemmin, joskaan ei tämäkään mitään K18-kamaa ole. Merenneito itsessään on sympaattinen hahmo, mietteliäs ja hiljainen, valmis uhrauksiin - joskin tavoitteenahan hänellä lopulta on oman onnensa (ja sen sielun) saaminen. Ehkä siksi hänelle ei aivan onnellista loppua suodakaan.
Teki hyvää lukea pitkästä aikaa satu. Tajusin, että olen tainnut lukea niitä loppujen lopuksi aika vähän. Olen kyllä käynyt jonkin folkloristiikan ja suomalaisen folkloren kurssin, joten olen joutunut pohtimaan sitä, millaisia sadut ovat - mutta en ole tutustunut niihin itsessään. Hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeitä sadut ovat kirjallisessa perinteessä, ja mitä kaikkea niistä voi saada irti. Ihan ilman mitään opiskeluintressejäkään.
20. marraskuuta 2011
Viimeinen hyvä ihminen
Olenpas nyt innostunut kirjoittamaan kirjoista. Kai se on tarttuvaa, kun lueskelen niin monia kirjablogeja. Ja jos rehellisiä ollaan, eipä tässä ihan kauheasti muunlaisia aiheita edes pyöri mielessä. Paitsi siitä kiireestä ja puuhasteltavasta voisin tietenkin jauhaa vaikka koko ajan, mutta liekö sekään tarpeen. Ja maailmassa on niin monta virhettä, että tunnen olevani ylikuormitettu edes niiden ajattelemiseen. Ei sitä aina jaksa maailmaa parantaa. Tai edes avautua. Minäkään.
Asiaan!
Amma kirjoitti lokakuussa kutkuttavan arvion jännittävästä ja viihdyttävästä kirjasta, joka tuntui sopivalta hiukopalalta tahkoamieni klassikoiden väliin. Perjantaina se nökötti kirjaston bestseller-hyllyssä. Nyt se on luettu.
A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen. Otava 2011. (Den sidste gode mand, 2010.)
Juutalaisten pyhä tekstikokoelma Talmud kertoo myytin 36:sta maan päällä yhtä aikaa elävästä oikeamielisestä ihmisestä, jotka suojelevat tietämättään ihmiskuntaa. Ilman heitä saisi kaiken toivon heittää. Ikäväkseen venetsialainen poliisi Tommaso Di Barbara huomaa, että ympäri maailmaa on murhattu useita kuvaukseen sopivia ihmisiä. Kun tieto leviää Tanskaan, kööpenhaminalainen poliisin neuvottelijana työskentelevä Niels Bentzon saa esimieheltään käskyn varoittaa muottiin sopivia tanskalaisia hyviä ihmisiä mahdollisesta vaarasta. Hän törmää eristäytyneeseen astrofyysikkoon, Hannah Lundiin, jonka avulla kuvio alkaa selkeytyä. Jo 34 oikeamielistä ihmistä on kuollut matemaattisesti loogisen järjestelmän mukaisesti. Vain kaksi on enää jäljellä.
Viimeinen hyvä ihminen on todella vauhdikas jännityskirja! Minut se imaisi mukaansa varsin nopeasti, enkä oikein olisi malttanut lopettaa lukemista. Viihdyttävät elementit olivat siis olemassa. Kuvio oli riittävän mielenkiintoinen pitääkseen kiinnostukseni yllä, sen selviäminen kuvattiin sopivan kutkuttavasti, nopeiden juonenkäänteiden ja tielle tulevien esteiden kohtaaminen aiheutti juuri oikean määrän epätoivoa lukijallekin ja henkilöt olivat tällaiseen tarinaan soveltuvia kaikilta osin: hieman paperisia, riittävän ongelmaisia ja tietenkin jääräpäisiä omaan asiaansa uskojia.
Kaikesta vauhdikkuudestaan ja muista kuvatuista ominaisuuksistaan huolimatta Viimeinen hyvä ihminen on ehkä sitten kuitenkin muodollisesti liian pätevä. Se sujahtaa liian ongelmattomasti jännärigenreen ja siksi en ehkä voi aivan varauksitta sitä kehua. Ihan kuin kirja olisi tullut ulos jostain koneesta, jossa on valmiina tarkkaan lasketut asetukset kaikin puolin oikeanlaista jännäriä varten. Täydellinen tämä ei ole, vaan siinä on vähän liikaa epäuskottavuuksia, hieman liian pitkään venytetty ratkaisu, himppasen yliammuttua "valaistumista". Ja minä suorastaan petyin loppuun: niin hyvin tarina kuitenkin kiihtyy kohti kliimaksiaan, että olisin kaivannut todellista ravistelua.
Kirjan takana on kaksi tanskalaista elokuva-alan ihmistä, Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich. Todella elokuvamainen tarina olikin, ajoittain liiankin käsikirjoitusmainen. Tosin kyllähän tällainen stoori ihan huutaa elokuvaksi muokkaamista, en minä sitä.
Äärimmäisen piristävää lukea mukaansatempaavaa jännäriä pitkästä aikaa. Olin jo ehtinyt melkein unohtaa, kuinka paljon pidän pohjoismaisista poliisielämän kuvauksista! Tästäkin kirjasta löytyi masennusta, pelkotiloja, menetystä ja luurankoja kaapista. Mutta ne eivät hidastaneet juonen etenemistä, vaan paremminkin pönkittivät sitä. (Tosin ne vaikuttivat osaltaan tuohon kokemaani "konemaisuuteen", uskoisin.) Lisäksi oli hauskaa eläytyä Kööpenhaminan maisemiin vasta siellä vierailtuani. Joskin nyt alkoi harmittaa, ettemme käyneet Rikshospitaletin kulmilla kulkemassa...
Enkä vähättele kirjan syvempiä teemoja. Siinä käsiteltiin esimerkiksi kansainvälisen politiikan ongelmakohtia, maahanmuuttoa lieveilmiöineen, erilaisten kulttuuripiirien törmäystä, tieteen merkitystä ja etiikkaa, hyvää ja pahaa. Aikamoinen setti siis. Ennen kaikkea Viimeinen hyvä ihminen tarjosi kuitenkin erittäin viihdyttäviä lukuhetkiä kuluneelle viikonlopulle ja annan sille mainitsemani särötkin ongelmitta anteeksi. Tällaista on lukeminen parhaimmillaan, kun haluaa vain heittäytyä jonkin kompaktin tarinan mukaan ja antaa palaa.
Asiaan!
Amma kirjoitti lokakuussa kutkuttavan arvion jännittävästä ja viihdyttävästä kirjasta, joka tuntui sopivalta hiukopalalta tahkoamieni klassikoiden väliin. Perjantaina se nökötti kirjaston bestseller-hyllyssä. Nyt se on luettu.
 | |
| Kuva: savonsanomat.fi |
A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen. Otava 2011. (Den sidste gode mand, 2010.)
Juutalaisten pyhä tekstikokoelma Talmud kertoo myytin 36:sta maan päällä yhtä aikaa elävästä oikeamielisestä ihmisestä, jotka suojelevat tietämättään ihmiskuntaa. Ilman heitä saisi kaiken toivon heittää. Ikäväkseen venetsialainen poliisi Tommaso Di Barbara huomaa, että ympäri maailmaa on murhattu useita kuvaukseen sopivia ihmisiä. Kun tieto leviää Tanskaan, kööpenhaminalainen poliisin neuvottelijana työskentelevä Niels Bentzon saa esimieheltään käskyn varoittaa muottiin sopivia tanskalaisia hyviä ihmisiä mahdollisesta vaarasta. Hän törmää eristäytyneeseen astrofyysikkoon, Hannah Lundiin, jonka avulla kuvio alkaa selkeytyä. Jo 34 oikeamielistä ihmistä on kuollut matemaattisesti loogisen järjestelmän mukaisesti. Vain kaksi on enää jäljellä.
Viimeinen hyvä ihminen on todella vauhdikas jännityskirja! Minut se imaisi mukaansa varsin nopeasti, enkä oikein olisi malttanut lopettaa lukemista. Viihdyttävät elementit olivat siis olemassa. Kuvio oli riittävän mielenkiintoinen pitääkseen kiinnostukseni yllä, sen selviäminen kuvattiin sopivan kutkuttavasti, nopeiden juonenkäänteiden ja tielle tulevien esteiden kohtaaminen aiheutti juuri oikean määrän epätoivoa lukijallekin ja henkilöt olivat tällaiseen tarinaan soveltuvia kaikilta osin: hieman paperisia, riittävän ongelmaisia ja tietenkin jääräpäisiä omaan asiaansa uskojia.
Kaikesta vauhdikkuudestaan ja muista kuvatuista ominaisuuksistaan huolimatta Viimeinen hyvä ihminen on ehkä sitten kuitenkin muodollisesti liian pätevä. Se sujahtaa liian ongelmattomasti jännärigenreen ja siksi en ehkä voi aivan varauksitta sitä kehua. Ihan kuin kirja olisi tullut ulos jostain koneesta, jossa on valmiina tarkkaan lasketut asetukset kaikin puolin oikeanlaista jännäriä varten. Täydellinen tämä ei ole, vaan siinä on vähän liikaa epäuskottavuuksia, hieman liian pitkään venytetty ratkaisu, himppasen yliammuttua "valaistumista". Ja minä suorastaan petyin loppuun: niin hyvin tarina kuitenkin kiihtyy kohti kliimaksiaan, että olisin kaivannut todellista ravistelua.
Kirjan takana on kaksi tanskalaista elokuva-alan ihmistä, Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich. Todella elokuvamainen tarina olikin, ajoittain liiankin käsikirjoitusmainen. Tosin kyllähän tällainen stoori ihan huutaa elokuvaksi muokkaamista, en minä sitä.
Äärimmäisen piristävää lukea mukaansatempaavaa jännäriä pitkästä aikaa. Olin jo ehtinyt melkein unohtaa, kuinka paljon pidän pohjoismaisista poliisielämän kuvauksista! Tästäkin kirjasta löytyi masennusta, pelkotiloja, menetystä ja luurankoja kaapista. Mutta ne eivät hidastaneet juonen etenemistä, vaan paremminkin pönkittivät sitä. (Tosin ne vaikuttivat osaltaan tuohon kokemaani "konemaisuuteen", uskoisin.) Lisäksi oli hauskaa eläytyä Kööpenhaminan maisemiin vasta siellä vierailtuani. Joskin nyt alkoi harmittaa, ettemme käyneet Rikshospitaletin kulmilla kulkemassa...
Enkä vähättele kirjan syvempiä teemoja. Siinä käsiteltiin esimerkiksi kansainvälisen politiikan ongelmakohtia, maahanmuuttoa lieveilmiöineen, erilaisten kulttuuripiirien törmäystä, tieteen merkitystä ja etiikkaa, hyvää ja pahaa. Aikamoinen setti siis. Ennen kaikkea Viimeinen hyvä ihminen tarjosi kuitenkin erittäin viihdyttäviä lukuhetkiä kuluneelle viikonlopulle ja annan sille mainitsemani särötkin ongelmitta anteeksi. Tällaista on lukeminen parhaimmillaan, kun haluaa vain heittäytyä jonkin kompaktin tarinan mukaan ja antaa palaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)