Ole itse itsellesi kaikki ja liikaakin – Peer Gynt Ryhmäteatterissa

Kuva: Johannes Wilenius

Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Peer Gynt herää villiin kukoistukseen Ryhmäteatterin lavalla. Omahyväinen ja hillitön, kaikkea ja kaikkia omanarvontunnossaan uhmaava nuorukainen Peer hankkiutuu äitinsä vankasta vastustuksesta huolimatta melkoisiin vaikeuksiin, kun kylässä juhlitaan eräitä häitä. 

Onnettomista sattumuksista ja muutamasta turhasta ryypystä seuraa vuosikausien mittainen pakomatka. Ensin Peer elää erakkona metsässä, mutta kun hän saa ihastuttavan Solveigin lopulta kumppanikseen, ei tyytyminen saavutettuun enää tunnukaan oikealta. Matka jatkuu maailmalle: niin huvijahdille Välimerelle kuin arabikuninkaan vaatteisiin aavikolle. Peer uhmaa yhteiskuntajärjestystä, sosiaalisia suhteita ja myrskyävää merta. Mikään ei ole hänelle este – ehkei edes kuolema – sillä Peer on oppinut olemaan itse itselleen kaikki. Vaan lopulta vuoro tulee jokaiselle ja napit valetaan viimeistä kertaa.

Kuva: Johannes Wilenius

Ibsenin teos ei ole minulle erityisen tuttu sen vuorenpeikkoja lukuunottamatta. Nyt tuntuu, että olen nähnyt yhtä aikaa raikkaan ja iättömän tulkinnan teemoista, jotka ovat olennaisia 2010-luvun ihmiselle. Itsekkyys, ahneus, kyltymätön tarve saada uusia elämyksiä ja tuntea olevansa joku ja jotain – Peer Gyntin hahmo on yhtä aikaa kaikkea eikä lopulta oikeastaan mitään. Juha Kukkosen ohjaus on eheä kokonaisuus, joka vangitsee mukaansa kaikilla aisteilla. Ryhmäteatterin lava avaa näkymän maailmaan, jolla on rajat, mutta joka näyttää pitkälle niiden yli.

Santtu Karvonen on liukasliikkeinen Peer Gynt, joka ottaa ilon ja hyödyn irti sieltä mistä saa, öykkäröi ja hyötyy ja lopulta pyyhkii kiintymyksen, välittämisen ja moraalinkin jaloistaan kuin katupölyn. Äiti (Minna Suuronen) on rakas, mutta jollain tapaa hidaste. Solveig (Laura Halonen) häikäisee hymyllään ja rakkaudellaan, muttei silti hio Peerin särmiä tai saa tätä asettumaan – kuin vasta sitten, kun muuta ei enää ole, ei Solveigiakaan. Kylän miehet, vuorenpeikot ja muut maailman raitilla kohdatut hahmot ovat joko hyödynnettäviä tai yhdentekeviä, himon kohteita tai esteitä.

Kuva: Johannes Wilenius

Näytelmän kieli on riimiteltyä. Se mukailee Otto Mannisen suomennosta, mutta on osin modernisoitu ja laitettu uusiksi. Alkuun korva vaatii totuttelua, mutta pian riimit ovat yhtä luonteva osa näytelmää kuin Janne Siltavuoren huikean hienot lavasteet ja niiden monitulkintaisuutta ja elävyyttä tukevat Ville Mäkelän suunnittelemat valot.

Liikekieli on Peer Gyntissä olennainen ja näyttelijät saavat itsestään paljon irti. Ihmishahmojen liikehdintä on monipuolista, peikot vipeltävät yhtä aikaa koomisesti ja uhkaavasti. Kaikkein hienoimpia ovat kuitenkin Peerin kuolevaisuudesta aika ajoin muistuttavat eläinhahmot, eräänlaiset hirvet tai peurat. Koreografia on vaikuttava, eikä siinä ole mitään ylimääräistä.

Kuva: Johannes Wilenius

Ryhmäteatterin 50-vuotisjuhlavuoden avaus on vakuuttava. Olo katsomossa ei ole yksiselitteisen miellyttävä, sillä aika ajoin korvat soivat huudosta, tapahtumien vääjäämätön alamäki hyökyy päälle ja sydäntä kalvaa uhmassa tehtyjen virheiden typeryys. Eivätkä ne omatkaan peikonsarvet viattomat ole.


Peer Gynt

Ryhmäteatteri

Alkuperäinen teksti: Henrik Ibsen
Sovitus ja ohjaus: Juha Kukkonen
Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Laura Halonen, Aarni Kivinen, Usva Kärnä ja Ville Mäkinen
Lavastus: Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Koreografi: Panu Varstala
Maskeeraus: Riikka Virtanen

Toisaalla: Ääni katsomossa, Huminaa

Ystävänpäivän lukumaraton

Tuntematon lukija -blogin Hande emännöi tänä vuonna Ystävänpäivän lukumaratonia. Vaikka ystävänpäivä onkin vasta ensi tiistaina, jo nyt viikonloppuna voi tarttua toimeen ja lukea 24 tuntia putkeen valitsemanaan ajankohtana. Minä aloittelen tänään seitsemän maissa, sillä yhteismaratonin sääntöjen mukaan tärkeintä on, että jokin osuus omasta lukumaratonista osuu välille 11.–14.2.

Säännöt? Laveat ja joustavat. Lue 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehdit, mitä ikinä haluatkaan. Muu oheistoiminta verottaa maratonajasta jonkin verran, mutta pointtina on nauttia vuorokauden ajan lukemisesta ja haastaa itseään. Simppeliä! Vielä voi hyvin ilmoittautua mukaan, jos haluaa. Sen voi tehdä Handen blogissa.

Vaikka maratoonasin viimeksi vasta alle kaksi kuukautta sitten, ei into vähene mihinkään. Olisin joka tapauksessa pitänyt novelliteemaisen lukumaratonin näillä main, joten mikäs sen osuvampaa kuin yhteisöllinen haaste. Oma Ystävänpäivän lukumaratonini keskittyy siis vahvasti novelleihin, Novellihaasteen hengessä. Lukupinossa on samoja novellikokoelmia kuin joulukuisellakin haasteella, ehkä nyt on niiden vuoro... tai sitten ei.

Nappasin kirjastosta myös muutaman lapsuuden lukusuosikin (Neiti Etsivä ja Viisikko), jotka voi lukaista jossain välissä, jolloin saan näppärästi avattua myös Lapsuuteni kirjasuosikit ja Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteet.

Päivitän tätä postausta aina kun jotain välietappia on kerrottavaksi. Nopeammin kommentoin lukemisiani Twitterissä. Mukavaa jos seurailet koitostani. Lukuiloa myös muille pitkänmatkalaisille!

Ei kun lukemaan!

*****

Klo 19–22

Maratonin kolme ensimmäistä tuntia sujahtivat nopeasti ohi. Luin keskeneräisestä vietnamilaissyntyisen Nam Len Merimatka-novellikokoelmasta sen kaksi viimeistä novellia. Täällä Teheran (51 s.) on novelli, jossa yhdysvaltalainen Sarah lähtee Teheraniin tapaamaan sinne paluumuuttanutta ystäväänsä ja joutuu keskelle kiivasta, epävakaata ja hallitsematonta maailmaa. Samalla Sarahin oma elämä on ajautunut solmuun, jota hän peilaa kokemaansa yhteiskunnalliseen vierauteen. Merimatka (40 s.) on hyytävä kuvaus Vietnamin pakolaisista, jotka ovat ahtautuneet kalastustroolariin. Laiva päätyy ajautumaan vailla ohjausta ja ruoka- ja vesivarastoja jonnekin Etelä-Kiinan merelle. Rankasta aiheesta huolimatta novelli ei hiero teemaansa lukijan kasvoihin, vaan hivuttaa sen anteeksipyytelemättä osaksi tietoisuutta.

Nam Le on vakuuttava novellisti, jonka juuret ovat Vietnamissa, mutta joka on kasvanut ja aikuistunut Australiassa ja Yhdysvalloissa.

Novellien välissä kävin saunassa ja valmistin ja söin illallista. Nyt heittäydyn kunnolla lukemisen vietäväksi, vire ainakin on kohdillaan.


Aikaa kulunut: 3 tuntia
Luettuna: 2 novellia / 91 sivua

******

Hyvää huomenta!

Illalla luin puolille öin ja kokoelmaan karttui kuusi novellia Kaarina Helakisan Naisen paikka -kokoelmasta (Otava 1993). Kaarina Helsakisa on minulle tuttu nimi lastenkirjallisuuden puolelta, mutta ai että kuinka hyviä novelleja hän kirjoittaa aikuisille lukijoille! Vai onko aihepiiri vain niin minuun iskevä: naisen elämänvaiheet ja niissä luoviminen?

Oli miten oli, erityisesti kokoelman avaava Bloody Mary on jännitteen luomisessa huikea. Nuori tyttö on linnoittautuneena kotiinsa papiljotit päässään, odottaa junalle lähtöä ja säikkyy, onko vastalempattu poikaystävä jossain oven takana... Kiinansilkkisessä hameessa nainen on väkivaltaisen ja uhkaavan miehensä vanki arjessa ja elämässä, tyynenä ja sisukkaana.

Helakisan kokoelmaa on vielä jäljellä, mutta taidan seuraavaksi lukea jotain ihan muuta. Hieman kankeasti tämä kaikesta innosta huolimatta tuntuu kulkevan, ajatukset harhailevat. Onhan tässä vielä aikaa melkein koko päivä.

Aikaa kulunut: 13,5 tuntia

Luettuna: 8 novellia / 178 sivua

******

Klo 9–11

Aloitin aamun urakan lukemalla vanhan tutun Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin arvoitus. Vanha intiaaninainen pyytää Paulalta apua salaperäisten kivitaulujen merkkien tulkinnassa, vähän varastellaan ja uhkaillaan, sitten ollaankin jo yliopiston arkeologisilla kaivauksilla Nevadan autiomaassa.

Neiti Etsivät kuuluivat vahvasti lukemistooni nuorena plikkana, ja onko tuo ihmekään. Omanlaisiaan klassikoita ja vieläpä mittava määrä tarjolla, eikä lukemisjärjestyksellä ole mitään väliä, koska Paula ei koskaan vanhene. Nopeaa luettavaa, mutta moni asia tökkäsi. Ensinnäkin Bessin painolle irvailu. Minä en viettäisi hetkeäkään noin nuljujen ystävien kanssa, jotka koko ajan nostavat esiin muutaman ylikilon vyötäröllä. Mitä se niille kuuluu? Lisäksi ärsytti "etnisyys on eksoottista" -henki sekä arkeologisten kaivausten vandalisoiminen ("Kappas, liimaanpa tämän saviesineen tästä kasaan mistään mitään tietämättä" ja "Rakennanpa löytämistäni luista hupaisan pelotteluvälineen" ja "Haa, avaanpa tämän satoja vuosia vanhan esineen ihan vain uteliaisuuttani"). Tästä saattaa syntyä ihan oma postauksensa, luulen!

Nyt takaisin novellien pariin.

Aikaa kulunut: 16 tuntia

Luettuna: 1 romaani ja 8 novellia / 320 sivua

*******

Klo 11–13

Lainasin Sari Vuoriston novellikokoelman Säätiedotus merenkulkijoille (Gummerus 2007) niin sanotulla satunnaisotannalla kirjaston novellihyllystä. Neljä ensimmäistä novellia Sumu, Sukellus, Silta ja Ankkuripaikka (yhteensä 94 sivua) ovat sujahtaneet kuin huomaamatta. Niiden teemat löytyvät mereltä tai sen rannalta, ihmiset kohtaavat muutoksia ja toisiaan. Vuoriston kieli on soljuvaa, eleet pieniä. Pidän todella paljon tällaisesta tyylistä!

Nyt hieman lounasta ja kahvia ja sitten taas lukemaan. Tässä on nyt hyviä kokoelmia kesken, mutta ehkä lähden ahneena jälleen uudelle sivupolulle jonkun toisen kirjailijan matkaan...

Aikaa kulunut: 18 tuntia

Luettuna: 1 romaani ja 12 novellia / 414 sivua

******

Klo 13–17

Luin Päivi Alasalmen novellikokoelmasta Koirapäinen pyöveli (Gummerus 2010) 10 ensimmäistä novellia. Tekstit ovat lyhyitä, muutaman aukeaman mittaisia, ja jollain tapaa ihastuttavan kieroja. Siivuja ja kokonaisuuksia, käänteineen ja olotiloineen. Tätä kirjaa on onneksi vielä pitkä siivu jäljellä, palaan lukemaan sen loppuun myöhemmin.

Lukaisin myös lainaamani "täytekirjan" Viisikko vanhassa majakassa. Ihan hauskaa palata Viisikon yltäkylläiseen eväsmaailmaan, mutta onhan konsepti ehkä hieman pölyinen. Kiipeleitä tulee, ruokaa syödään ja aarre löytyy. Myrskykin oli!

Nyt taitaa käydä niin, että lukumaratonini päättyy tähän, jo kaksi tuntia ennen määräaikaa. Lukeminen ei oikein maistu tähän hätään, joten väkisin ei pidä yrittää. Siirryn mielummin muihin puuhiin.

Siispä kiitän matkaseurasta ja toivotan hauskaa maratonia kaikille muille osallistujille!

Aikaa kulunut: 22 tuntia

Luettuna: 2 romaania ja 22 novellia / 624 sivua

Richard Mason: Meren huoneissa

Meren huoneissa on romaani, joka päätyi luettavakseni täysin sattumanvaraisesti. Piipahdan silloin tällöin Sörnäisten Fidassa, koska siellä on myynnissä mukava määrä kirjoja, ja olen tehnyt sieltä usein varsin hyviä löytöjä. Kerran selailin jälleen valikoimaa läpi, ja jokunen muu kirja kädessäni päädyin vilkaisemaan vielä Richard Masonin Meren huoneissa -romaanin dramaattisen kannen innoittamana sen takakantta. Se vaikutti aivan kiinnostavalta – vanha mies koleassa linnassa tunnustaa murhanneensa vaimonsa ja lavastaneensa tapahtuman itsemurhaksi – ja päätin pulittaa opuksesta pyydetyt muutamat eurot.

Lukukokemus oli sekä vetävä että tahmea. Ihastuttavan monimerkityksellistä, vai mitä? Kirjan kehyskertomuksena on iäkkään James Farrellin tunnustus lukijalle. Hän on juuri murhannut vaimonsa Sarahin, jonka kanssa on omien sanojensa mukaan elänyt vuosikymmenet onnellisessa avioliitossa. James haluaa tehdä tilit selväksi ja kerrata oman elämäntarinansa. Lukija lähtee mukaan matkalle.

Kyse on tietenkin rakkaustarinasta, ja traagisesta sellaisesta. James on nuorena miehenä rakastunut päätä pahkaa salaperäiseen Ellaan, joka on kaunis ja tavoittamaton. Ella kihlautuu toisen nuorukaisen kanssa, mutta sehän ei ole varsinaisesti mikään este. Eletään 1990-luvun Isossa-Britanniassa, pääasiassa Lontoossa mutta vieraillaan myös kolkossa Setonin linnassa, jonka Ellan ylhäinen suku omistaa, ja jonka Ella tulee erinäisten perimyskiemuroiden kautta aikanaan perimään. Muita tapahtumapaikkoja ovat Praha ja Ranskan maaseutu.

James on vanhempiensa tahdon vastaisesti viulisti, ja päätyy musiikin kautta osaksi Lontoon seurapiirejä, jotka pyörivät omien kuvioidensa ympärillä. Samassa piirissä omalla paikallaan ovat myös Ella ja tämän serkku Sarah, joka on saanut Setonin linnan perijättärelle sopivan kasvatuksen, mutta joka joutuu lain kirjaimen edessä jäämään sivuun linnan omistuksesta. Nuorten naisten suvulla on salaisuuksia vaikka muille jakaa, minkä James tulee huomaamaan.

Prahaan James lähtee eräänlaiseksi vaihto-opiskelijaksi säestäjäkseen osuneen Ericin kanssa. Miesten tie vie myös Ranskaan, jossa Ellalla on sormensa pelissä traagisissa tapahtumissa, joiden seurauksena kaikki on peruuttamattomasti toisin ja veikeä nuoruus päättynyt. Vaan ei kaikki tähän ratkea, ei toki! Vielä on luvassa erinäisiä käänteitä salongeissa ja juhlasaleissa, oikeussalissa ja vankilassa, Lontoossa ja Setonissa...

Kuten heikohkosta tiivistelmästäni on havaittavissa, neljättä sataa sivua pitkän romaanin tapahtumakulku on polveileva ja draaman kaari mittava. Siitä huolimatta, että tapahtumia on paljon, kirjan tempo on paikoin jopa laahaava. Vanha James halua selittää, se hänelle suotakoon, mutta kirjan käänteet eivät kuitenkaan ole niin yllätyksellisiä, että niitä olisi syytä pantata tähän tyyliin satoja sivuja.

Kirjan alkupuoli on selvästi vetävämpi. Myönnettäköön, että vaikka aistin ylidramaattisuuden vienon henkäyksen jo alkumetreiltä (no, okei, jo takakannesta), uteliaisuuteni heräsi ja kävin kirjan tarinan kimppuun innolla, joka sammahti vasta jossain puolivälin paikkeilla – vaikka silloin kierroksia vasta aletaankin virittää aivan uudelle tasolle!

Nurinastani huolimatta on todettava, että Meren huoneissa on aivan oivaa luettavaa, jos sille antaa vimmaisen tragediannälän ja jotakuinkin epäuskottavan vireen anteeksi. Kuvatunkaltainen elämä ei tunnu olevan juurikaan kiinni todellisuuden kahleissa siinä mielessä, että henkilöt tekevät hyvin epärationaalisia valintoja kerta toisensa perään, eivät tunnu oppivan tekemisistään mitään eivätkä kykene hallitsemaan tunteitaan ja niiden pursuilusta seuraavia tapahtumia missään määrin.

Ja silti, kaikesta tästä huolimatta, Masonin romaani kannatti lukea loppuun asti ja kokea hänen rakentamansa maailma vimmoineen, kolhuineen ja kuoppineen. Se tarjosi lukijalle aikuisten sadun juonineen, onnettomine rakkauksineen ja traagisine kohtaloineen.


Richard Mason: Meren huoneissa
Suomentaja: Mika Tiirinen
Ulkoasu: Michael Trevillion
Gummerus 1999
343 s.
The Drowning People (1999)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Sonjan lukuhetket, Kartanon kruunaamaton lukija

Helmet-haasteen kohta 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.
28. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Joskus lukemiselta ei vaadi paljoakaan. Riittää, kun tarina kulkee, sivut saavat kääntämään yhden toisensa perään, henkilöhahmot kiinnostavat juuri sopivasti ja jo kirjan alkulehdillä tietää lukevansa jotain, mitä ei ehkä muista ikuisesti tai edes kuukauden päästä, mutta josta saa nautinnon, rentouden ja hyvän olon juuri silloin kuin tarvitsee. Tällainen kirja on J. Ryan Stradalin Keskilännen keittiöt.

Kirja muodostuu toisistaan ajallisesti ja pitkälti paikallisestikin poikkeavista luvuista, joilla kullakin on eri kertoja. Päähenkilö on Eva Thorvald, ei erityisen hienoista kantimista ponnistava nuori nainen, josta tulee maankuulu huippukokki, jonka tuhansia dollareita henkilöltä maksaville yllätysillallisille jonotetaan vuosikausia. Evan elämänvaiheet avataan hänen polkunsa varrelle osuneiden ihmisten näkökulmasta: isän, serkun, lukioaikaisen poikaystävän, kilpailijan. Kohdataan myös niitä, joilla ei ole henkilökohtaista suhdetta Evaan, mutta jotka tavalla tai toisella sivuavat häntä.

Kertojaratkaisu on onnistunut. Näkökulmat ovat riittävän erilaisia, jotta ne antavat uutta lihaa tarinalle, mutta tyyli pysyy yhtenäisenä kokonaisuutena, eikä haperru tai hajoa. Henkilöhahmot ovat sekä eräänlaisia karikatyyrejä että mattimeikäläisiä, joitakuita, joihin hyvin voisi elämänsä varrella törmätä. Oivallinen kokoelma, sanoisin!

Tapahtumat etenevät pitkiäkin ajanjaksoja väliin jättäen Evan varhaislapsuudesta pitkälle kolmekymppisyyteen. Vaikka päähenkilö on selvillä, hän jää etäiseksi, eräänlaiseksi kuvajaiseksi. Kiehtovaksi ja salaperäiseksi, muttei kokonaan arvoitukseksi. Tarinaan jätetään muutenkin sopivia aukkoja, eikä kaikkea väännetä rautalangasta.

Yhdysvaltalainen – tai tarkemmin Keskilännen – kulttuuri on samalla vieras ja tuttu. Kotirouvien kirkkoseurapiirit, myyjäiset ja markkinat, high school ja yliopisto, pikaruokapaikat ja pikkuravintolat, maissipellot ja suuret järvet, säästöt syövä terveydenhuolto, menestys ja sen hinta. Niissä on paljon tv:stä tuttua ja kuitenkin etäistä, eräänlaista kulissimaisuutta.

Keskilännen keittiöt ammentaa kuvastosta, jossa ei sinänsä ole mitään uutta ja yllättävää, mutta joka onnistuu siitä huolimatta olemaan raikas ja viihdyttävä. Hyvä ja paha ja muut mahdolliset sävyt ovat ehkä turhan tummalla kontrastilla piirrettyjä, mutta kun antaa sen kuulua tarinaan, ärsytys ei herää.

Tämä on sellaista luettavaa, jota kaipaa silloin, kun muunlainen jumittaa, mieli on maassa tai ei halua paneutua mihinkään liian haastavaan. Kepoista hyvän mielen kirjallisuutta, siinä se.


J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt
Suomentaja: Mari Hallivuori
Tammi 2016
394 s., e-kirja
Kitchens of the Great Midwest (2015)

Omasta hyllystä


________

Toisaalla: Lumiomena, Ihminen välissä, Järjellä ja tunteella, Lukutoukan kulttuuriblogi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 6. Kirjassa on monta kertojaa. 31. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Ajan kulkua oikein- ja väärinpäin ynnä kotimaista miekkaa ja magiaa – Tammikuun Kuukauden lyhyet

Viime vuonna kirjoitin lähes kaikesta lukemastani, mutta silti muutama kirja jäi lopulta bloggaamatta. Tein joulukuussa koonnin koko vuoden aikana lukematta jääneistä ja totesin, että lyhyt konsepti on omalla tavallaan aivan toimiva. Sille on usein syynsä, miksi jostakin kirjasta ei saa kirjoitettua, vaikka noin muuten kirjoittaa sadasta kirjasta vuodessa.

Päätin siis, että lyhytarvio on muoto, jota voisin alkaa suosia ihan säännöllisestikin ilman sen suurempia pohdintoja. Niinpä avaan tällä tekstillä upouuden Kuukauden lyhyet -bloggaussarjan. Täältä pesee! Hot or not?

F. Scott Fitzgerald: The Curious Case of Benjamin Button
Colliers 1922
E-kirja
Omasta hyllystä


Benjamin Button syntyy 1860-luvulla Baltimoressa perheeseen, johon on pitkään toivottu lasta. Benjamin on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen vauva: hän osaa puhua ja näyttää 70-vuotiaalta mieheltä.

Siinä missä oma perhe pääsee asiasta vähitellen yli, ympäristön on mahdotonta oppia suhtautumaan erikoiseen lapseen. Vuosien vieriessä Benjamin nuortuu. Hän kohtaa ihmiselämälle tyypillisiä vaiheita: työelämän, seurustelun, avioliiton ja oman lapsen syntymän, joskin esimerkiksi opiskelemaan Benjamin lähtee vasta viisikymppisenä – näyttäessään lopultakin parikymppiseltä. Loppua kohden hän nuortuu entisestään aina sylivauvaksi saakka.

Fitzgeraldin novelli leikittelee pisteliäästi ajankululla ja ihmisen suhtautumisella siihen. Syytä Benjaminin erikoiselle elämälle ei paljasteta, vaan se otetaan annettuna. Novellia leimaa eräänlainen väistämättömyyden ja lopullisuuden tuntu, ja vaikka se on pohjavireeltään surumielinen, lukemisesta jää kepeä olo.

Haasteet: Yksi novelli lisää Novellihaasteeseen.

Pertti Lassila: Armain aika
Ulkoasu: Camilla Pentti
Teos 2015
148 s.
Kierrätyskirja


Pertti Lassilan Armain aika on päätynyt hyllyyni jonkun ihanan bloggarikollegan lähettämänä, mutta juuri nyt en pysty muistamaan, keneltä olen sen saanut. Kiitos kuitenkin!

Romaanissa eletään kolmen sukupolven kesäisiä päiviä kesähuvilalla 1950-luvulla: pikkupoika Kimmo, hänen äitinsä ja isoisänsä kokevat hitaat päivät kukin tavallaan. Kimmo elää nykyhetkessä, hänen kesänsä on seikkailua lähimetsissä ja vesillä, metsän elämää kohdaten, uutta kokien. Äiti ja isoisä puolestaan ovat muistojensa ja kokemuksiensa kyllästämiä. Vasta päättynyt sota, suuret henkilökohtaiset ja suuremman mittakaavan menetykset, oman elämän valinnat ja päätökset muistuttavat kaikki siitä, miten asiat myös voisivat olla – kovasti toisin.

Armain aika on tunnelmaltaan rauhallinen, pohdiskeleva. Lassila kirjoittaa kauniita lauseita, joissa on elämäntaitoa ja -kokemusta. Romaanin jännite ei kuitenkaan kanna loppuun, enkä tiedä, voiko koko jännitteestä edes puhua. Kimmon lapsen silmin koetut seikkailut vuorottelevat äidin ja isoisän muistelun kanssa, eikä muistelu kannattele tarinaa mukanaan. Valitettavan laimeaksi jäänyt lukukokemus, josta en saanut irti käytännössä mitään.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Ikääntymisestä kertova kirja. 26. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Erkka Leppänen & Markus Harju (toim.): Praedor – Kirotun maan kulkijat
Ulkoasu: Petri Hiltunen
Osuuskumma 2014
214 s., e-kirja
Arvostelukappale


Osuuskumman tuotannon lukeminen jatkuu. Vuonna 2014 olin saanut epub-muodossa olevan arvostelukappaleen tästä Erkka Leppäsen ja Markus Harjun toimittamasta novellikokoelmasta Praedor – Kirotun maan kulkijat. Kokoelman 12 novellia ovat kaikki eri kirjoittajien kynästä, mutta yhteistä niille on tapahtumapaikka: Petri Hiltusen sarjakuviinsa luoma fantasiamaailma, Jaconia ja sitä ympäröivä rauniomaailma Borvaria. Praedorit ovat taistelijoita ja seikkailijoita, jotka tekevät uskaliaita retkiä Borvarian raunioihin aarteiden perässä. Borvariaa hallitsevat mustan magian voimat, eikä hengissä palaaminen ole varmaa.

Osa kokoelman novelleista sijoittuu Jaconiaan, jossa eletään jotakuinkin normaalia elämää keskiaikaishenkisessä tunnelmassa. Osan tapahtumapaikkana on nimenomaan Borvarian kauhujen täyttämät rauniot. Teemoina ovat pitkälti seikkailut, taikavoimat, petokset, väkivalta ja juonittelu. Pidin kokoelmaa yhdistävästä maailmasta, mutta muuten tarinat sujahtivat silmien ohi sen kummempaa jälkeä jättämättä. Hyvää ajankulua ilman suuria tunteita.

Haasteet: 12 novellia lisää Novellihaasteeseen. 30. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.