Beowulf

Beowulf on keskiaikainen sankarirunoeepos Isosta-Britanniasta. Se on kirjoitettu muinaisenglanniksi ja ajoitettu eri tutkimuksissa noin 700–1000-luvuille. Beowulf ei ole alkuperäisen runoelman nimi, vaan se on vakiintunut käyttöön päähenkilön mukaan. Alkuperäisnimeä ei tiedetä.

Päähenkilö on siis urhea gööttisankari Beowulf, joka lähtee kotikonnuiltaan jelppaamaan pulassa olevia daaneja. Tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Skandinaviaan. Daanien kuningas Hroðgar tarvitsee apua, sillä hirviö Grendel aiheuttaa hänen hovilleen melkoisia huolia tuhoamalla juhlasalia ja tappamalla miehiä yöt läpeensä. Beowulf voittaa Grendelin raskaassa mittelössä, jossa ei verta säästellä.

Vaikka voittoa ehditään jo juhlia ja simaa kuluttaa kolpakkokaupalla, eivät tapahtumat pääty tähän. Grendelin äiti on vielä poikaansakin uhmakkaampi tapaus, ja hän haluaa kostaa. Beowulf seuraa Grendelin äitiä vedenalaiseen luolaan, jossa käydään jälleen massiivinen taistelu. Hirviö voitetaan ja soturit palkitaan.

Beowulfista itsestään tulee gööttien kuningas, ja vuosikaudet eletäänkin rauhaisaa aikaa, kunnes valtakuntaa uhkaa vaara, tällä kertaa lohikäärme. Ja jälleen lähdetään taisteluun...

Runoelma on kirjoitettu loppusoinnuttomin säkein ja se on jaettu 43 lukuun. Suomennos myötäilee tarkasti alkuperäistä rakennetta. Suomentajat Osmo Pekonen ja Clive Tolley ovat tehneet aivan uskomattoman työn: sanasto on monipuolinen ja rikas, synonyymien määrä ilahduttaa ja runoelman koukeroissa pystyy pysymään kiinni, vaikka tekstin muoto on suoraviivaiseen proosaan tottuneelle lukijalle haaste.

Ne synonyymit tosiaan, niitä riittää. Esipuheessa kerrotaan, että alkutekstissä on yli 4000 eri sanaa ja runoilijan pyrkimyksenä on selvästi ollut käyttää mahdollisimman rikasta sanavarastoa. Niinpä esimerkiksi soturille ja hänen aseilleen on tukuittain erilaisia termejä. Miksi sanoa miekka, kun voi sanoa vaikka arvokalpa, taistokimmel, valiosäilä, armas aarrekalu tai (henkilökohtainen suosikkini) verraton verikuurna?

Aika väkivaltaista menoahan tämä on, ja moni kohtaa kuolemansa seikkailun edetessä. Soturin on puolustettava kunniaansa viimeiseen asti, ja kuolema on aina tappiota kunniakkaampaa. Sankaruus ei tässä tarinassa ole mitään lällyä nykyaikaista "sisäistä sankaruutta", vaan kyse on yksiselitteisesti voitosta tai tuhosta, ja se saadaan aikaan voimalla.

Beowulfia oli kokonaisuudessaan yllättävän kivutonta lukea. Säkeiden rytmiin pääsee aika helposti mukaan, mutta tarkkuutta vaaditaan, kun runoelma etenee eri tasoille ja palaa ehkä menneseen tai kertoo toisen käden tietoja. Lisäksi tarinassa esiintyvät nimet ovat hankalia, joten onneksi alkupäässä on sukupuu, josta voi tarkistaa, kuka kukakin on.

Olen nyt alkuvuodesta päätynyt jostain syystä lukemaan tällaisia kunniaa ja kuolemaa käsitteleviä kirjoja. Beowulfista pidin kuitenkin paljon enemmän kuin neuvostokokoelmasta Joen tuolla puolen, vaikka kyllä tämäkin kävi paikoin raskaaksi kahlata eteenpäin. Suomennos on yhtä kaikki upea ja kirjan aloittava selitysosio kiinnostava (oikeastaan se on kiinnostavampi kuin itse runoelma...). Olen todella tyytyväinen onnistuttuani pitkästä aikaa ihan kunnolla laaejentamaan yleissivistystäni.

Kyllä ihminen on ihmeellinen olento tarinoineen päivineen, ollut jo vuosituhannet.


Beowulf
Suomentajat: Osmo Pekonen & Clive Tolley
Ulkoasu: ?
WSOY 1999
181 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Risto Niemi-Pynttäri / Kiiltomato.net

Kirja osoittautui varsinaiseksi haastemagneetiksi. Ruksaan sillä Helmet-lukuhaasteesta kohdan 44. Kirjassa joku kuolee (aika monikin). Lisäksi saan avattua sekä Seitsemännen taiteen tarinat -haasteen (Beowulfista on tehty useampikin elokuvasovitus) että Läpi historian -haasteen, jossa kuittaan keskiajan luetuksi.

Kun fasisti lättyynsä otti

Tahaton lueskelija -blogissa avattiin joulukuussa kiinnostava Leningrad–Ost-Berlin-haaste, johon oli tietenkin lähdettävä mukaan. Ideana on siis lukea neuvostoajan kirjallisuutta, ehkä jopa löytää helmiä joukosta. Asiasana "Neuvostoliitto" tuottaa melkoisen määrän sekalaisia tuloksia kirjaston hakutietokannasta, ja muutaman kirjan innostuinkin heti varaamaan itselleni luettavaksi (melkoisella satunnaisotannalla).

Joen tuolla puolen on Suomi–Neuvostoliitto-seuran julkaisema pieni kirjanen vuodelta 1946. Se on tekstikokoelma, jossa on mukana yksi runo ja viisi novellia. Runo on nimeltään Maailma kuulkoon minun ääneni ja se on varsin paatoksellinen ja sotaisa. Kirjoittaja on armenialainen runoilija Ovanes Shiraz (tai muodossa Hovhannes Shiraz). Novellien kirjoittajat ovat virolainen Johannes Semper (Joen tuolla puolen), ukrainalainen Leonid Pervomaiskij (Uskollista verta), valkovenäläinen Mihas Lyinkov (Suudelma) ja azerbaidžanilainen Rasul Rza (Luutnantti Bairaman päiväkirjasta). Neuvostokansojen kirjallinen kerma, veikkaan.

Novelleja yhdistää toisen maailmansodan kärsimys, sodan julmuus ja fasismin uhka. Saksalaiset ovat yksiselitteinen vihollinen, joka tulee, tappaa ja tuhoaa, ja jota vastaan on taisteltava oman ja kansan kunnian vuoksi. Kovin omaäänisiä kertomukset eivät ole, mutta en tiedä, johtuuko se ensisijaisesti alkuperäistekstistä vai suomennoksesta.

Oikeastaan vain novelleista ensimmäinen eli Johannes Semperin Joen tuolla puolen on sellainen, että se jää lukemisen jälkeen mieleen. Se alkaa Jan Kidrakin kavutessa Tallinnan Toompealle palauttamaan kirjastosta lainaamiaan kirjoja, ja vaikka miehityksen uhka on alusta alkaen ilmassa, se konkretisoituu tarinan edetessä, mutta tekee sen ovelasti hivuttaen. Toinen kiinnostava novelli on Rasul Rzan Luutnantti Bairaman päiväkirjasta, jossa on useampi tekstitaso pelkän suoraviivaisen kerronnan sijaan.

En voi sanoa nauttineeni lukukokemuksesta erityisesti. Lähinnä novellit olivat pakkopullaa, jonka päätin pureskella niine hyvineni kun nyt kerran aloitin. Kirja on koottu juuri toisen maailmansodan jälkeen korostamaan ennen kaikkea Neuvostoliiton voittoa ja asemaa, ja vaikka sotakuvaukset ovatkin jossain määrin koskettavia niiden kuvaaman uhkan tunnun vuoksi, ne ovat myös melko yksioikoisia ja näkökulmaltaan rajoittuneita. Fasistiset voimat yrittävät vyöryä päälle kuin hyökyaalto, mutta sisukkaat neuvostojoukot, niin siviilit kuin sotilaat, panevat vastaan viimeiseen mieheen ja naiseen ja hirttosilmukkaan. Ja tietäähän sen, miten siinä käy, kun fasisti lähtee suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan. Lopulta tulee turpaan.


Joen tuolla puolen. Neuvostoliiton kirjallistaiteellisesta julkaisusta Kansojen ystävyys
Suomentajat: Eugen Lubimow & Arvo A. Pylkkänen
Ulkoasu: ?
Suomi–Neuvostoliitto-seura 1946
94 s.

______

En löytänyt muita bloggauksia kirjasta. Jännä juttu.

Avaan nyt siis Leningrad–Ost-Berlin-haasteen omalta osaltani. Lisäksi ruksaan Maailmanvalloituksesta Azerbaidžanin Rasul Rzan novellilla.

Peter Cameron: Andorra

Panin kirjeen pois ja mietin, miten omituista elämä oli: miten se että sai haluamansa kävi yleensä niin että vain sattui olemaan paikalla sopivaan aikaan. Mitä lähempänä huippu oli, sitä nopeammin kävi nousu. Silti minua vähän pelotti se, että sain mitä halusin, sillä minä halusin myös vääriä asioita. (s. 206–207)


Vuoden lopulla tajusin, että Kirjallinen maailmanvalloitukseni oli edennyt vuodessa surkean huonosti. Koska suunittelin joka tapauksessa kirjastoreissua Jätkäsaaren minivalikoimaa laajempien hyllyjen äärelle, päätin saman tien harjoittaa hieman tiedonhakua ja etsiä käsiini edes muutaman uuden maan kirjallisessa muodossa. Eurooppalaiset pikkuvaltiot alkoivat kiinnostaa, niistä kun tuntuu olevan jotenkin pirullisen hankalaa löytää luettavaa edes englanniksi, saati sitten suomen kielellä.

Andorran ruhtinaskunta sijaitsee Espanjan ja Ranskan rajalla, ja se on Euroopan kuudenneksi pienin valtio, vain alle 500 neliökilometrin kokoinen. Asukkaita on noin 85 000, ja maassa puhutaan katalaania, espanjaa ja ranskaa.

Tähän pikkuruiseen valtioon ja sen pääkaupunkiin La Plataan saapuu sanfranciscolainen divarinpitäjä Alexander Fox. Hän on jättänyt kotimaansa kohdattuaan tragedian, josta ei koe pääsevänsä yli kuin vaihtamalla maisemaa. Andorrasta hän on lukenut ja päättää asettua sinne: ensin hotelli Excelsiorin tornihuoneeseen ja sittemmin vuokraamaansa asuntoon kahvilan yläpuolelle. Tahtomattaan tai pikemminkin huomaamattaan Alexander tutustuu muutamaan pääkaupungin asukkaseen: erikoiseen australialaiseen pariskuntaan herra ja rouva Ricky Dentiin sekää La Platan seurapiirikerman päällimmäiseen kerrokseen, rouva Sophonsobia Quayhin tyttärineen.

Vähä vähältä Alexanderin menneisyys ja persoonallisuus alkavat aueta, ja samalla aukeaa myös Andorra – jos nyt on auetakseen. Tunnelma enteilee salaisuuksia ja jotain pahaa, ja paikka, jonka piti olla taakasta vapautumisen symboli, alkaakin hivuttaa ikkunoihin kaltereita.

Andorra on kirja, josta en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan, enkä sen enempää kirjailijastakaan. Tyhjältä pöydältä lähteminen koitui lukukokemuksen vahvuudeksi: tarina viehätti ja piti otteessaan alusta loppuun. Erikoiset henkilöhahmot ja yhä kummallisemmaksi äityvä tapahtumaympäristö tiivistivät tarinaa hienosti, ja vaikka sen kaikkia käänteitä ei ollut missään määrin mahdotonta arvata etukäteen, se ei haitannut lukemista laisinkaan.

Cameron leikittelee lukijallaan siinä missä tarinalla ja kertojallakin. Käänteet jäävät kaihertamaan, ja henkilöt paljastavat itsestään vähitellen yhä erikoisempia puolia. Kaikkea ei pidä uskoa – ei henkilöiden motiiveista ja selityksistä eikä etenkään itse Andorrasta, jonka tarina tarjoilee houkuttelevasti eteen kuin kehottaen maistamaan vielä vähän, mutta joka saa epäilemään vahvasti asioiden paikkaansapitävyyttä.

Tarinan tapahtumat etenevät raukeasti, tuntuu kuin aika pysähtyisi ja kulissit laskeutuisivat paikalleen, mutta silti siinä ei junnata. Jos olet miettinyt kirjallista matkaa Andorraan, Peter Cameronin mukana se on jokseenkin suositeltavaa. Joskin todellisen Andorran kanssa Alexander Foxin minäkertojana kuvaamalla Andorralla on kovin vähän tekemistä.


Peter Cameron: Andorra
Suomentaja: Hanna Tarkka
Ulkoasu: ?
Tammi 1999, 305 s.
Andorra (1997)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Satun luetut

Pääsen täten avaamaan tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen kohdalla 16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta. Maailmanvalloitukseni etenee sujahtaen Andorraan.

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi

"Jonkin aikaa vielä kymmenen ikäisenäkin luulin, että vain ne ihmiset joita en tuntenut, kuolevat."

Kun kirja alkaa näin, se kiinnittää kyllä huomion. Poimin Jamaica Kincaidin Katoavan paratiisin mukaani joskus kirjaston kierrätyshyllystä. Kirjailijan nimi kuulosti eksoottiselta ja selvisikin, että hän on syntyisin Karibialta, tarkemmin Antigualta ja Barbudalta. "Haa, uusi maa maailmanvalloitukseen!", pohdin.

Katoava paratiisi on nuoren tytön kasvukertomus. Annie John on omapäinen, mielikuvitusrikas ja aikaansaava nuori neitonen, jonka kasvua kohti aikuisuutta kirja kuvaa. Se alkaa kuoleman ymmärtämisestä ja päättyy lähdön tunnelmiin, kun Annie Johnin on aika aloittaa opiskelunsa ja tulla aikuiseksi.

Lapsuuden ja nuoruuden kuvaus on kirjassa hyvin pakotonta. Kincaidilla on lempeä muttei lainkaan lälly katse. Annie John ei ole mikään enkeli, eikä hänen elinympäristönsäkään ole kirjan nimestä huolimatta mikään yksioikoinen paratiisi, vaikka sen puut kantavatkin eksoottisia hedelmiä ja ympäristö on muutenkin kukkea ja hedelmällinen. Antigua ja Barbuda on Ison-Britannian alusmaa, ja se näkyy esimerkiksi Annie Johnin koulussa lippurituaaleissa ynnä muissa tavoissa. Isoon-Britanniaan hän myös lopulta lähtee opiskelemaan, sillä kotimaan mahdollisuudet ovat varsin rajalliset.

Kasvuvuosien kipein osuus koskee epäilemättä Annie Johnin suhdetta äitiinsä. Tarinan alkupuolella äiti on vielä lempeä ja rakastava, ja Annie Johnilla on häneen perheen ainoana lapsena läheinen suhde. Isä on huomattavasti iäkkäämpi puuseppä, jonka kanssa tyttö tulee kyllä toimeen, mutta joka pysyy etäisenä. Äiti taas ei kykene hyväksymään tyttärensä kasvua nuoreksi naiseksi, vaan muuttuu torjuvaksi, jopa vihaiseksi. Annie Johnin on sitä vaikea ymmärtää, eikä hän oikein pääsekään asian kanssa sinuiksi.

Katoava paratiisi on jotenkin aika suloinen pieni kirja. Siinä on paljon tuttua, mutta erityislaatuinen Karibian ympäristö tuo oman kiehtovan elementtinsä mukaan tarinaan. Annie John on yhtä aikaa hieman rasittava ja kuitenkin aika sympaattinen kirjallinen henkilö. Uskallan suositella Katoavaa paratiisia luettavaksi, jos se joskus tulee vastaan. Siinä on jonkinlaista raukeaa ajattomuutta.


Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi
Suomentaja: Sinikka Buckley
Ulkoasu: ?
Kirjayhtymä 1985
133 s.
Annie John (1985)

Kierrätyskirja.

_____

Muualla: Kirjoihin kadonnut

Kirjan luin jo joulukuun puolella, jolloin nappasin Maailmanvalloituksessa pitkästä aikaa uuden maan, Antiguan ja Barbudan. Jo päättyneen Kirjan vuoden lukuhaasteen viime metreillä ehdin kavuta kohdalle 25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja.

Sarjislukua: The Master and Margarita & Pistoja

Hyvää uutta vuotta 2016! Vuosi on vaihtunut rauhassa ja hyvillä mielin, toivottavasti teilläkin. Nyt ulkona pyryttää – ihan kuin olisi talvi.

Olen jo ehtinyt lukea muutaman kirjan alkaneen vuoden listoillekin, mutta palaan vielä ennen vuodenvaihdetta lukemiini. Olin vuosi sitten asettanut Goodreads-haasteeseen itselleni 130 kirjan tavoitteen, ja kun vuoden viimeisinä päivinä olin jo harmillisen lähellä, mutta kuitenkin määrän alla, päätin pitkästä aikaa tarttua sarjakuviin. Näppärää, vai mitä? Kirjasto ei tietenkään pettänyt, vaan pienellä satunnaishaahuilulla löysin muutaman kiinnostavan sarjakuvan ahmaistavaksi.

Kuvat saa klikkaamalla suuremmaksi.

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on yksi suosikkikirjoistani kautta aikojen. Luin sen kesällä 2005 ollessani interraililla. Muistan innostuneeni kirjasta niin paljon, etten jonain iltana Berliinissä halunnut edes poistua hostellista, kun lukeminen oli niin ihanaa. No, voihan sen matka-aikansa niinkin käyttää, ei siinä.

Andrzej Klimowskin ja Danusia Schejbalin sarjakuvaversio Bulgakovin klassikkoromaanista on tiivis katsaus monipuoliseen tarinaan. Keskeiset juonilinjat kulkevat mukana nopeutetulla tahdilla, ja absurdit tapahtumat seuraavat toisiaan muodostaen koko ajan kaoottisemman tarinan. Professori Wolandin johtama teatteriesitys on ensimmäinen vaihe, kun asioiden tietää olevan hieman toisin kuin tavallisesti, eikä se ainoaksi jää...

Piirrosjälki on etenkin värillisissä kuvissa (teatterikohtaus ja Pontius Pilatuksen näkökulmasta kerrottu tarinan osa) jollain tapaa naiivia, eikä miellytä omaa silmääni. Mustavalkoiset tai ehkä pikemminkin seepian sävyiset osiot sen sijaan toimivat hyvin.

Vaikka Klimowskin ja Schejbalin adaptaatio ei aivan täysin minua miellyttänyt, oli hauskaa palata suosikkikirjan tarinaan uudessa muodossa. Samalla heräsi himo lukea kirja uudelleen, ehkäpä tartunkin siihen jossain vaiheessa taas, kuka tietää. Jos Bulgakov on vielä romaanina lukematta, ei ehkä kannata aloittaa tästä sarjakuvaversiosta. Sen verran heppoiseksi juonen avaaminen lopulta jää.

Toinen sarjakuva, jonka loppuvuoden hulinoissa luin, olikin sitten huomattavasti mainiompi tapaus: iranilaistaustaisen Marjane Satrapin Pistoja. Tarina vie meidät naisten iltapäivään juoruilemaan, nauramaan, puhumaan ja suremaankin. Neuvoja jaetaan puolin ja toisin, sukupolvet ja perhekulttuurit kohtaavat ja läpi ehditään käydä niin tyttövuodet, avioliitto ja kokeneemman naisen elämänvaiheet.

Satrapin kynänjälki miellyttää, vaikka kuvat ovatkin hyvin yksinkertaisia, ilman sen kummempia sävyeroja. Tarina ja kuva sopivat hyvin yhteen, ja vaikka Satrapi nostaa esiin aika traagisiakin teemoja, kuten lapsimorsiamien aseman ja neitsyyden "palvonnan", kirjasta jää ennen kaikkea positiivinen ja voimakas mieliala. Naiset pärjäävät kyllä, etenkin kun lyövät hynttyyt yhteen ja jakavat ilonsa ja surunsa.

Sarjakuvia on kyllä mukavaa lukea, miksiköhän en useammin tartu niihin? Jotenkin ne aina unohtuvat muunlaisen kirjallisuuden jalkoihin, hyi minua. No, ehkä tässäkin asiassa voi vähitellen kehittyä, ja Satrapin Persepolis on kyllä itse asiassa jo varattuna kirjastossa minua odottamassa, ja yksi toinen sarjakuva seikkailee tuolla kirjastopinon päällimmäisenä... Kyllä näitä vielä täällä blogissakin nähdään!


Andrzej Klimowski & Danusia Schejbal: Mikhail Bulgakov's The Master and Margarita – A Graphic Novel
Self Made Hero 2008
127 s.

Kirjastosta.


Marjane Satrapi: Pistoja
Suomentaja: Taina Helkamo
Tekstannut: Ida Takala
Like 2010
Broderies (2003)

Kirjastosta.

______

Pistoja myös muualla: Kirjanurkkaus, Pieni kirjasto, Satun luetut, Notko, se lukeva peikko

Klimowskin ja Schjebalin kirjalla ehdin kuitata nyt jo päättyneestä Kirjan vuoden lukuhaasteesta vielä kohdan 17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta.