Järjestäjä & Pölynimurikauppias

Vuosi vierii vähitellen kohti loppuaan, ja useampi lukukokemus odottaa vielä purkuaan. Yhteisteksti ei siis liene huono vaihtoehto, etenkään kirjoista, joissa on monella tapaa yhtymäkohtia toisiinsa.

Antti Holman Järjestäjä ja Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä ovat molemmat vuoden 2014 kirjasatoa ja kirjoittajiensa esikoisia. Kumpikin kirjailijoista on myös jo ehtinyt julkaista toisen kirjan: Holma Kauheimmat runot ja Pöyliö Ihmisen veren. Kirjoja yhdistää humoristinen ote, sujakat lauseet, äärimmilleen viedyt henkilöt ja paikoin kovin kummalliset juonenkäänteet.

Mutta tietenkin ne ovat itsenäisiä, täysin toisistaan riippumattomia kirjoja.

Järjestäjä kertoo Tarmosta, joka ihastuu Suomalaisen Teatterin vierailevaan tähteen Danieliin. Tarmo jättää turvallisen mutta tylsän työnsä kirjastossa ja onnistuu hankkiutumaan järjestäjän tehtäviin teatteriin. Teatterin maailma on estoiselle ja mieheytensä kanssa painivalle Tarmolle kiehtova ja kauhea ympäristö, mutta vähitellen hän saa langat käsiinsä ja osoittautuu pestinsä mukaiseksi. Oli ohjaajan tarpeena sitten lava täynnä sanomalehtiä ja aito romanikerjäläinen, kaikki luonnistuu. Suhde Danieliin sen sijaan ei etene aivan niin kuin Tarmo tahtoisi, vaikka paljon hän sen eteen tekeekin. Kuten tekee vähän liikaa kaikkea muutakin... Vähä vähältä lukijalle paljastuvat Tarmon ajatukset, tavat ja tottumukset samalla, kun Danielin unipäiväkirja kertoo omaa tarinaansa nuoren näyttelijän karikkoisesta tiestä.

Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on hulvaton novellikokoelma, jossa Pöyliön persoonallinen ja napakka tyyli pääsee oikeuksiinsa. Novelleissa kuvataan äitien ja tyttärien suhteita eri näkökulmista, eri ajoissa ja paikoissa. On eläviä äitejä, kuolleita äitejä, karanneita äitejä, palanneita äitejä. Äitejä, jotka ovat kuin teinejä ja teinejä, jotka ovat kuin äitejä. Monen lapsen äitejä, äidittömiä lapsia. Oma suosikkini on novelli Side, jossa kolmen sukupolven naiset lähtevät mökille, ja ainoa, jolla on edes hippunen järkeä päässään on Miina-tyttö, joka on juuri menettänyt koiransa ja huomannut samalla kuukautistensa alkaneen. Tapahtumat luonnollisesti eskaloituvat melkoiseksi sopaksi, enkä voinut olla hörähtelemättä.

Tuore kotimainen proosa ilahduttaa minua aina vain. Etenkin tällainen lajityyppi, jossa huumori ja arjen absurdius yhdistyvät syvempiin vesiin. Järjestäjä on paikoin lähes hysteerinen lukukokemus, mutta samalla siinä on synkkiä puolia, joita avataan pikkuhiljaa ja varoittamatta. Lukija huolestuu Tarmon mielenterveydestä eikä voi olla pohtimatta, kuinka paljon voi mennä pieleen ennen kuin kaikki menee lopullisesti pieleen.

Pölynimurikauppias pysyttelee hieman keveämmissä tuulissa, mikä on toki luonnollista kun kyse on novelleista: tekstimitta ei anna mahdollisuutta aivan samanlaiseen hulluuden pyörteeseen kuin romaani, eikä siihen mitään tarvetta olekaan. Pöyliö saa tarinoihinsa mukaan myös piikkejä ilman, että niiden veikeä poljento hidastuisi tai tahmautuisi. Alleviivaamista ei tarvita, pienet säröt riittävät.

Järjestäjä ja Pölynimurikauppias kertovat pohjimmiltaan samanlaisista asioista: ihmissuhteista ja yksilön kamppailusta niiden viidakossa oman itsensä kanssa, päänsä pyörälleen pukaten. Järjestäjässä pakkomielteisyys saa keskeisen tehtävän teemana, Pölynimurikauppiaassa olennaista on ihmisten välillä oleva yhteys – tai sen puute. Rooleja on kumpikin teos täynnä, ja hetkiä, kun ne väistämättä ropisevat yltä.


Antti Holma: Järjestäjä
Ulkoasu: Elina Warsta
Otava 2014
383 s., e-kirja

Oma ostos.


Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2014
166 s.

Kirjastosta.

_____

Muutamia muiden mietteitä Järjestäjästä: Opus eka, Kujerruksia, Kannesta kanteen, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Amman lukuhetki

ja Pölynimurikauppiaasta: Kirsin kirjanurkka, Kirjasfääri, Kirjanurkkaus, Kirjakaapin kummitus, Rakkaus on koira helvetistä 

Rauhaa maailmaan -lukumaraton starttaa!

Joululoma ja lukemista, kappas vain mikä yhdistelmä! Pinon päällimmäinen -blogissa avattiin tänään Rauhaa maailmaan -lukumaraton, johon kuka tahansa saa halutessaan osallistua. Aikaa tälle maratonille on 26.12.–2.1. välisenä aikana. Lukurauhaa, maailmanrauhaa, kaikenlaista rauhaa tässä ajetaan takaa.

Itse aloitan oman maratonini aivan näillä näppäimillä. Tänään olen jo ehtinyt kiskoa kahvia ja aamiaista, käydä salilla (!) ja rentoilla. Nyt lähtee siis lukumaraton. Alustavasti suunnitelmissa on samanlainen 24 tunnin mittainen rutistus, jollaisia olen ennenkin harrastanut. Mutta jos kunto kestää, mikä jotteivät sivut kääntyisi täysimittaista 42 tunnin lenkkiä varten...

Lukupinossa on kaikenlaista: on kirjastolainoja, kirjamessu- ja muita hankintoja, ikiaikaisia oman hyllyn täytteitä. Romaanien välissä aion taas lukea novelleja, Pasi Ilmari Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha saa ainakin ensialkuun tarjota nuo nopeammat tuokiot. Kobollakin minulla on paljon lukemattomia kirjoja, ja etenkin Osuuskumman mitaltaan lyhyemmät opukset voisivat hyvin sopia maratonille. Katsotaan!

Mutta nyt pidemmittä puheitta kohti lukumaratonin ensimmäistä etappia. Aloituskirjaksi nappaan vuodenaikaan sopivasti Tove Janssonin Taikatalven (WSOY 1958, suom. Laila Järvinen). Nyt mennään!

***

Klo 15.00–15.50

Taikatalvea saa totisesti nykyään näillä leveyspiireillä odotella, mutta Muumilaaksossa se pysyy ikuisena. Muumipeikko herää hieman uudenvuoden jälkeen kesken talviuniensa ja kohtaa aution Muumilaakson. Muu perhe nukkuu havunneulaset vatsassaan, mutta Muumipeikko ei saa enää unta. Pian hän huomaa, ettei Muumilaakso ole lainkaan niin autio, miltä se lumisena ja hämäränä on vaikuttanut. Uimahuoneessa asuu Tuu-tikki, Pikku Myykin herää, lisäksi kohdataan monenlaista kulkijaa, kuten reippaileva hemuli, Surku-koira ja esi-isä. Kirja kuvaa hyvin lohdullisesti sekä vuoden ja elämän kiertokulkua että yksinäisyyttä ja omien vahvuuksien löytämistä. Kerta kaikkiaan sympaattista, kuten aina kun Janssonista puhutaan.

Ja talvi tanssitti häntä edelleen pitkin rantaa, kunnes hän hupsahti kuonolleen lumen peittämään siltaan ja näki heikon valon kajastavan uimahuoneen ikkunasta.
– Kas vain, minä olen pelastunut, Muumipeikko sanoi ällistyneenä. Vahinko, että jännittävä aina loppuu silloin, kun ei enää pelkää vaan voi lopultakin pitää hauskaa. (s. 98)

Aikaa kulunut: 1 h, josta lukuaikaa 50 min.
Luettuna: 1 kirja / 132 sivua

***

Klo 16.05–19.00

Toisen erän aluksi luin Pasi Ilmari Jääskeläisen novellin Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 (22 sivua), joka on julkaistu kokoelmassa Taivaalta pudonnut eläintarha (Atena 2008). Novellissa lapsijoukko tekee uskaliaita temppuja osoittaakseen oman rohkeutensa, ja yksi haasteista on käydä sisällä Rakettitehtaankatu 1:ssä sijaitsevassa kummitustalossa, joka ilmestyy näkyviin vain ajoittain. Mainio näkökulmien kääntäjä tämä novelli! Kuka lopulta tarkkaileekaan ketä ja mitä tapahtuu milloinkin...

Toiseksi romaaniksi nappasin Meri Kuusiston Amerikkalaisen (Otava 2014, 250 s.), joka on absurdi, outo ja pohjimmiltaan hyvin surullinen tarina niistä, joita kolhut eivät ole välttäneet. Tarinan päähenkilöitä ovat Susette ja Hermanni. Susette löytää eräänä päivänä pesulasta amerikkalaisen jalkapallon, jota alkaa hoivata kuin lasta. Hermanni taas elää talonsa katolla, koska ei voi enää alemmaskaan mennä. Tarina avaa vähittäin molemipien taustoja ja pään sisältöä – kumpikaan ei ole kovin kaunista katseltavaa.

Seuraavaksi on saatava jotain kepoisempaa. Ehkä ensin kuitenkin toinen novelli.

Aikaa kulunut: 4 h 10 min, josta lukuaikaa 3 h 45 min.
Luettuna: 2 kirjaa ja 1 novelli / 404 s.

***

Klo 19.15–20.10

Jääskeläisen novellikokoelman seuraava kertomus on 72-sivuinen On Murmaa kaatunut!, joka yhdistelee fantasia- ja mytologiaelementtejä rakkaustarinaan ja laajempaan tarinankerronnan tematiikkaan. Nuori neito Lahnanperän Kesäheinä saapuu Tietämyksen ja Arvelujen Neuvostolliseen Kirjastoon tavoitteenaan päästä tutkijaopiskelijaksi. Hän valloittaa rehtori Mil Osolin, joka suostuu ottamaan neidon opiskelijakseen. Mil Osol on sotasankari, Murmaan taistelun ratkaisija, jolla on kuitenkin sydämellään muutama tunnustus ja tolkuton halu muokata historian palapeliä tarusta todeksi. Kesäheinälläkin on vallan toinen luonto, kuin ensialkuun vaikuttaa. Kiehtova novelli, jossa leikitellään lukijan (ja kirjoittajan!) mielikuvituksella ja tarinoiden voimalla.

Nyt lienee aika iltaruoan, ja sen jälkeen tuntuisi sopivalta palaata ainakin hetkeksi kirjalliseen reaalimaailmaan.

Aikaa kulunut: 5 h 15 min, josta lukuaikaa 4 h 40 min.
Luettuna: 2 kirjaa ja 2 novellia / 476 s.

***

Klo 21.10–21.50

Tankkaustauko venyi tunnin mittaiseksi, ja sen perään luin sittenkin satuja, enkä mitään tylsää reaalimaailmaa. Ostin Kirjamessuilta Horacio Quirogan Viidakkotarinoita-nimisen pienen kirjasen (93 s., Alligaattori Kustannus 2014) ja pääsin nyt tutustumaan kokoelman kahdeksaan viidakkosatuun. Sadut ovat lähes sadan vuoden takaa, ja niissä painottuu ennen kaikkea eläinten ja luonnon toiminta, ihmisen ja eläinten suhde ja yhteistyö ja nokkeluus. Aika raakoja osa niistä on, ammutaan ja tapetaan, mutta se lienee ajan ja teeman henki. Erityisen paljon pidin kiihkeistä rauskuista, jotka puolustavat loukkaantunutta miestä jaguaareja vastaan sekä laiskasta mehiläisestä, joka oppii työnteon arvon.

Hieman jo ramasee, mutta eipä tässä vielä luovuteta. En tosin osaa päättää, mitä seuraavaksi lukisin...

Aikaa kulunut: 7 h, josta lukuaikaa 5 h 20 min.
Luettuna: 3 kirjaa ja 2 novellia / 569 s.

***

Klo 22.15–00.45

Agatha Christiehän se siellä houkutteli Hercule Poirotin matkaan. Luin dekkarin Neljä suurta (WSOY 1978, suom. Anna-Liisa Laine, 223 s.), jossa Poirot ystävänsä Hastingsin avulla selvittää neljän superrikollisen muodostamaa maailmanlaajuista salaliittoa varsin mutkikkaalla tavalla ja melkoisin kääntein. Pidän enemmän suljetun piirin Christieistä, mutta menetteli tämäkin tällaisessa yhteydessä. Kirja äityy parhaimmillaan lähes James Bondin tasolle räjähdyksineen kaikkineen!

Nyt on syytä käydä yöpuulle, jotta huomenna freesit aivot ovat valmiita seuraavaan etappiin. Hyvää yötä!

Aikaa kulunut: 9 h 50 min, josta lukuaikaa 7 h 50 min.
Luettuna: 4 kirjaa ja 2 novellia / 792 s.

***

Klo 9.00–11.30

Sunnuntaita! Eilen sai Helsinkikin pienen lumipeitteen, joskin minun huomioni vei lumisateen sijaan maratoonaus. Tämä aamu sai luvan alkaa pohjoisilla fiiliksillä, ja naputtelin Kobostani esiin Mikko-Pekka Heikkisen novellikokoelman Nuorgamin Alkon tuho – ja muutama erätarina (Johnny Kniga 2011, 169 s.). Novelleissa kierrellään niin Helsingin katuja (pitkät kalsarit jalassa) kuin Saimaan rantoja, Kainuun korpia ja Lapin tuntureita. Kohdataan ihmisiä ja eläimiä monenlaisissa tilanteissa: kullanhuuhtojia, poliitikkoja, räppäreitä, peräkammarin poikia, sopuleita, ilves. Heikkisen novellit ovat hauskoja ja karskeja, helppolukuisia ja yllättäviä.

Näyttäisi olevan kaunis päivä, aurinko paistaa ja tuo millin paksuinen lumikerros valaisee hämmentävästi. Lukufiilis on hyvä, joten ongelmitta jatketaan. Seuraavalla etapilla menee 1000 sivua rikki. Vaan mitä sitä seuraavaksi sitten lukisi...

Aikaa kulunut: 20 h 40 min, josta lukuaikaa 10 h 20 min.
Luettuna: 5 kirjaa ja 2 novellia / 961 s.

***

Klo 12.00–13.10

Aurinko paistaa hämmentävän kauniisti! Kaunis oli myös kirja, jonka luin tällä nähtävästi toiseksi viimeisellä siivulla: Leena Krohnin Auringon lapsia (Teos 2011, 78 s.) on kertomus koulutyttö Orvokista, joka pääsee viikoksi kukkakauppias neiti Horsman aputytöksi ja oppii paljon kukista ja niiden merkityksestä. Samalla kuljetaan ihmiselämän kaari alusta loppuun. Kuvituksena on Inari Krohnin upeita kasviaiheisia kuvia.

Krohnin jälkeen tartuin jälleen Jääskeläisen novelleihin, ja seuraavaksi vuoroon pääsi Missä junat kääntyvät (64 sivua). Emma Satakieli kertoo pojastaan Ruupertista, joka oli hämmentävän kiinnostunut junista ja rautateistä, ja joka tiesi myös, missä on se paikka, jossa junat kääntyvät ja mitä siellä tapahtuu. Novellissa käsitellään muistoja ja muistamista, mielikuvitusta ja vaihtoehtoja. Hieno, eheä tarina.

Pian aloitan maratonin viimeisen taipaleen, sillä aion pitäytyä 24 tunnin pätkässä. Aikaa on jäljellä reilut 1,5 tuntia, joten kyllähän tässä vielä ehtii vaikka mitä...

Aikaa kulunut: 22 h 20 min, josta lukuaikaa 11 h 30 min.
Luettuna: 6 kirjaa ja 3 novellia / 1103 s.

***

Klo 13.30–15.00

No niin, maalissa ollaan! Viimeisen puolitoistatuntisen vietin Miina Supisen Apatosauruksen maassa (WSOY 2010, 173 s.). Kirjan novellit ovat hauskoja ja tarkkasilmäisiä, hulvattomia ja absurdeja. Ei venymistä ja vanumista, vaan suoraan asiaan. Tykkään tyylistä, Supista on ehdottomasti luettava lisää!

Saldona siis seitsemän kirjaa ja kolme erillistä novellia, sivuja 1276. Olipa ihanaa heittäytyä lukemaan vuorokaudeksi, joskin toki mukaan mahtuivat kunnon yöunet, huoltotaukoja ja netissä roikkumistakin.

Muutamaa haastettakin sain lähes huomaamatta eteenpäin: Agatha Christie 125 vuotta -haasteeseen tuli yksi lisäsuoritus (Neljä suurta), Maailmanvalloituksessa pääsin Argentiinaan (Horacio Quiroga: Viidakkotarinoita) ja Kirjan vuoden lukuhaasteeseen sain vielä näin loppumetreillä ruksin kohtaan 33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta (samainen Quiroga).

Kiitos Pinon päällimmäiseen emännöinnistä ja hauskaa maratonia sille vielä myöhemmin lähteville! Tämä maratoonari tekee nyt hetken jotain muuta kuin lukee.

Aikaa kulunut: 24 h, josta lukuaikaa 13 h.
Luettuna: 7 kirjaa ja 3 novellia / 1276 sivua.

Talvipäivänseisaus ja Älyttömät joululahjat

Tänään on vuoden lyhyin päivä, talvipäivänseisaus. Tänä vuonna talvi on tuntunut tulevan rytinällä: ei säänsä puolesta, vaan pimeyden. Marraskuulta alkaen on tuntunut, että kuljen jonkinlaisessa elävän kuolleen tilassa. Uni maistuisi kellon ympäri ja energiataso on alhainen. Työt väsyttävät, ne tulevat vapaa-ajallekin mukaan, vaikka kuinka pyristelisin vastaan. Lomaa on ollut jo monta päivää, ja edelleen ne rymistelevät jossain takaraivossa.

Jouluvalmistelut eivät toimi pakotienä, koska en sellaisia harrasta. Jouluvalot laitoin ikkunalaudalle, hankin muutaman lahjan, mutta siinä se. Lienen joskus aiemminkin todennut, etten ole jouluihmisiä, eikä se ole mihinkään muuttunut. Siedän pakolliset kuviot, mutta en muuta. Paitsi suklaata, senkin siedän. Ja joulutortut.

Sen verran joulumieltä kyllä on, että tartun ilolla Marjatalta ja Elleniltä saamaani Älyttömien joululahjojen -haasteeseen. Kiitos, hyvät leidit! Tehtävänä on siis listata lahjatoiveita, joita kaiken järjen mukaan ei saa, mutta toivoa voi. Let's go!


1. Oma kirjastohuone

Tiedättehän sellaiset brittikartanot, joissa talon isäntä istuskelee piippu suupielessään mukavassa nojatuolissa lehteilemässä sivistyksen sivuja hämyisessä valossa, kun sisäkkö tuo portviiniä ja jalassa on viehättävät tohvelit? Vaihdetaan isännän tilalle Suketus ja jätetään se piippukin pois, mutta muuten ottaisin tuon. Ja suklaata.


2. Erehtymätön viherpeukalo

Näin keskitalvella haaveilen kaiholla kesää ja parvekepuutarhaani. Haluaisin erehtymättömän viherpeukalon ja ehtymättömät onnistumisen kokemukset puutarhahommiin. Olisi ihanaa, jos taikakosketukseni saisi tomaatit, paprikat ja chilit kasvamaan rehevinä, pelastaisi orkideat varmalta kuolemalta ja tuhoaisi kirvat viimeiseen mieheen.


3. Koko kesä kesämökillä

Kesän ensi metreillä karauttaisin kohti mökkisaarta, josta poistuisin lopullisesti vasta kun syksy antaa jo merkkejä itsestään. Istuisin kuistilla, lukisin, pohdiskelisin, tarkkailisin lintuja, katiska olisi aina tarpeen mukaan täynnä isoja ahvenia, mustikat ja puolukat kypsyisivät juuri parahultaisesti, ystävät tulisivat ja menisivät, käki kukkuisi jossain. Ah!


Haastan omia älyttömiä lahjojaan pohtimaan Rondamiablen (sikäli mikäli ei ole vielä synnyttämässä), Opus ekan ja Kirjojen keskellä -Maijan.

Lahjatoiveiden toteutumista odotellessa toivotan blogini lukijoille rauhallista ja rentouttavaa ja ennen kaikkea oikein kirjaisaa joulua!

(Luettuja kirjoja on jonossa, kirjatekstejäkin pukkaa vielä!)

Édith Piaf – Hymni rakkaudelle

Tänään on tullut kuluneeksi tasan sata vuotta Édith Piafin (1915–1963) syntymästä. Piaf, syntyjään Édith Gassion, oli ja on maineeltaan edelleen Ranskan suurimpia musiikkitaivaan tähtiä, katuojasta ponnistanut laulajaihme, diiva ja taiteilija, säteilevä esiintyjä ja legenda. Jean-Dominique Brierren kirjoittama elämäkerta Édith Piaf – Hymni rakkaudelle on tiivis kurkistus Piafin elämään monine käänteineen ja ennen kaikkea hänen musiikkiinsa.

Piafin lapsuus ei ollut pumpulia. Hän jäi jatkuvasti tien päällä olleen sirkustaiteilija-isänsä kasvatettavaksi, kun äiti katosi kuvioista ja kasvoi osin isoäitinsä hoteissa bordellissa. Koulua hän tuskin näkikään, ja jo teini-iässä alkoi leivän tienaaminen katulaulajana.

Kadulta Piaf löydettiinkin, ainakin tarinan mukaan. Hän oli työskennellyt usean vuoden ajan yhdessä ystävänsä Simone Berteautin eli Momonen kanssa, ehtinyt vuonna 1933 19-vuotiaana saada tyttärenkin, Marcellen, joka kuoli aivokalvontulehdukseen kaksivuotiaana ja nähdä nuoreksi naiseksi huomattavan paljon elämää, kun sattumalta paikalle sattunut Gerny's-nimisen kabareen johtaja Louis Leplée kutsui hänet koe-esiintymiseen. Brierre tosin kirjoittaa, että totuus Édith Piafin "löytämisestä" voi olla paljon arkipäiväisempikin, luultavasti tuttavan tuttavan kautta kuultu suositus tai vastaavaa.

Piafin ura lähti varsin nopeasti nousukiitoon ja hänestä tuli suosittu esiintyjä Ranskassa. Toisen maailmansodan jälkeen kansainvälinen suosio jatkoi nousuaan ja Piaf kiersi Yhdysvaltoja ja Etelä-Amerikkaa käytännössä vailla lomia ja lepoa. Yhtä lailla vauhdikasta oli hänen rakkauselämänsä: kaksi avioliittoa ja lukemattomia muita rakkaussuhteita. Piafin elämän rakkaus taisi olla nyrkkeilijä Marcel Cerdan, joka kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1949, mutta ainakin elämäkerta osoittaa, ettei rakkauden määrä ollut Piafin elämässä missään määrin rajattua. Päin vastoin: hän suorastaan ahnehti sitä ja tarvitsi vahvoja tunteita voidakseen työskennellä.

Kirja on kiinnostavaa luettavaa, sillä se kuvaa ennen kaikkea laulaja Piafia. Yksityiselämän tapahtumat kulkevat kronologiassa rinnalla, mutta Brierren huomion keskipisteessä on musiikki ja sen ympärille rakentunut merkittävä ura. Eri esiintymispaikat, kiertueet, uudet laulut ja musiikintekokumppanit vilahtelevat tekstissä. Mukana on myös varsin paljon sitaatteja Piafin kappaleista, ranskaksi ja suomeksi.

Hymni rakkaudelle ei peittele Piafin ristiriitaista ja raisua elämää. Pikemminkin raa'at faktat alkoholi- ja morfiiniriippuvuudesta, jatkuvasta työnteosta ja lopulta pakon edessä tapahtuvasta romahduksesta ja väistämättömästä kuolemasta tulevat esiin osana tapahtumien kulkuna, jonkinlaisena luonnon lakina. Brierre ei arvostele, hän toteaa, kuten elämäkerran henkeen kuuluu.

Édith Piaf on kiehtova historiallinen henkilö, nainen joka teki mitä halusi ja pani kampoihin silloin kun piti. Hän tiesi arvonsa ja paikkansa eikä peitellyt menestystään. Rakkauselämä oli myrskyisää alusta loppuun, eikä Piaf vaikuta olleen erityisen tasapainoinen sen enempää tunne-elämältään kuin käytökseltään. Taiteilija isolla T:llä vai rasittava diiva? Kuka tietää.

Brierren kirja on helppolukuinen ja nopeasti etenevä. Se jyskyttää eteenpäin jäämättä junnaamaan tai tekemättä juurikaan kronologian rikkovia hyppäyksiä. Toisaalta siinä on hieman kiireen makua, eräänlaista hosumista. Jää epäselväksi, mikä kirjan pohjimmainen fokus on: yksityiselämän tapahtumat lähinnä listataan uran sivujuonteina, mutta samalla uraa tai musiikkia ei analysoida kovin syvällisesti. Tiettyjen kappaleiden syntyä ja niiden esittämiseen liittyviä maneereja ja yksityiskohtia käydään tosin kiinnostavasti läpi.

Piaf on edelleen arvoitus ja legenda kirjan lukemisen jälkeenkin, hänen äänensä ei juuri kuulu, eikä hänen persoonansa avaudu lukijalle merkittävästi. Paikoin tyyli on jossain määrin töksähtelevää, ikään kuin elämäntarinan mukaan heittäytymistä pyrittäisiin välttelemään. En tiedä, onko kyse osin siitä, että Brierre liittyy teoksellaan jo suurehkoon Piafia käsittelevän kirjallisuuden joukkoon. Kaikkea ei ole syytä alkaa kaivelemaan samanaikaisesti – niin paljon on kirjoitettu jo.

Yhtä kaikki Édith Piafin railakas elämä ja taianomainen musiikki tuikkivat kirjan sivuilla. Pariisin varpunen lauloi itsensä historiaan, ja teki sen omin avuin, raa'alla työllä, onnella ja määrätietoisuudella.

Joyeux anniversaire Madame Piaf!


Jean-Dominique Brierre: Édith Piaf – Hymni rakkaudelle
Suomentaja: Nana Sironen
Ulkoasu: Ville Laihonen
Art House 2016
276 s.
Édith Piaf: Sans amour on n'est rien du tout (2013)

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Mari Koppinen / Helsingin Sanomat

Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella

Pari vuotta sitten sain vierailla Reeta Paakkisen kanssa Kotona Istanbulissa. Kun tämän toimittaja-kirjailijan uusi teos Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella ilmestyi, se päätyi ilman muuta luettavien pinoon. 400 sivun mitta sai hieman nieleskelemään, mutta se selätettiin nopeasti.

Paakkinen on asunut vuosia Turkissa ja Kyproksella ja tuntee maat jo lähes kuin omat taskunsa, mikä myös näkyy kirjassa. Aihepiirit liikkuvat osmanihoveista lähihistoriaan, Kyproksen kriisistä Syyrian sisällissodan pakolaisiin, mielenosoituksista mediaan, ympärileikkauksista plastiikkakirurgiaan, äitimyytistä perheväkivaltaan. Painava ja kevyt vuorottelevat, jutustelevasta tyylistä siirrytään vaivatta tutkivaan journalismiin.

Jo kaksi vuotta sitten Paakkisen edellistä kirjaa lukiessani mietin, että olisi kiehtovaa vierailla Istanbulissa. Tunne ei ainakaan heikentynyt nyt, kun sain palata kirjoittajan eläväisen kerronnan siivillä tuohon historialtaan ylettömän runsaaseen kaupunkiin. Muuallakin Turkissa kirjassa kyllä vieraillaan, ja kirjan lopussa oleva kartta on suureksi hyödyksi eri paikkoihin tutustuttaessa.

Vaikka kirjan alaotsikkona on elämää Turkissa ja Kyproksella, jää Kypros selvästi Turkin jalkoihin. Se saa olla eräänlainen sivupolku, pikkusisarus. Kokemusta Paakkisella sieltäkin on, mutta kirjasta on aistittavissa, kuinka suuri Turkin merkitys hänelle on – muu jää varjoon, mutta antaa jäädä!

Kuun ja tähden mailla saa lukijan miettimään omia ennakkoluulojaan ja -asenteitaan. Itse voin myöntää, että Turkki herättää minussa varsin ristiriitaisia tuntemuksia. En ole siellä koskaan käynyt, mutta juuri niinhän ennakkoluulot toimivat... Paakkinen on molemmilla kirjoillaan saanut minut vakuuttuneksi siitä, että Turkkiin on syytä tutustua avoimin mielin: maa on suuri, sen kansa monikasvoinen, elämä kaupungissa aivan toista kuin maalla, valtauskonnosta on monta tulkintaa ja kulttuuri sekoitus uutta ja vanhaa.

Kirjasta huomaa, että sen kirjoittajalla on jo pitkä kokemus vierailla mailla asumisesta ja elämisestä. Alkuinnostus ja -ihastus ovat jo aikaa sitten rapisseet realismin tieltä, mutta edelleen identiteetti on maahanmuuttajan ja monen kulttuurin välissä eläjän – uteliaan sopeutujan.

Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella tarjoaa kiehtovan nojatuolimatkan itäiselle Välimerelle, Euroopan ja Aasian rajalle, kulttuuriin, jota voi yrittää ymmärtää, mutta joka ehkä lopulta on kuitenkin ennen kaikkea kokemista ja elämistä, jotain, mitä ei turhaan kannata yrittää selittää.


Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella
Ulkoasu: Satu Kontinen
Atena 2015
419 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Kirjavinkit, Assyriologin lifestyle-blogi, Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä

Idän pikajuna -lukuhaasteessa puksutan tällä kirjalla päätepysäkille Istanbuliin.