15. joulukuuta 2015

Jonathan Franzen: Purity



Suosikkikirjailijan uusi teos on aina merkittävä juttu. Jonathan Franzen luikahti aikoinaan tietoisuuteeni Vapauden myötä, ja sen jälkeen olen vähitellen lukenut hänen tuotantoaan. Uusin suomennos, Purity, ilmestyi tänä syksynä. Sen 600 sivua tarjosivat taattua lukulaatua, lukemisen virtaa, ajatuksia ja nautintoa.

Kirjan nimi tulee sen päähenkilöltä: Purity "Pip" Tyler on vastikään yliopistosta valmistunut nuori nainen, opintoveloissa korviaan myöten ja töissä yrityksessä, jonka toimintaa ei täysin edes halua ymmärtää. Pip on älykäs mutta kovia kokenut. Hän asuu Kalifornian Oaklandissa kommuunissa erikoisten kämppisten kanssa ja pohtii, kuka hänen isänsä on. Sitä ei Pipin erikoinen äiti ole koskaan suostunut kertomaan.

Pip päätyy useiden sattumien summana Boliviaan osaksi lähes kulttimaista Sunlight-projektia, jota luotsaa sananvapauden ja verkkovuotojen airut ja sankari, saksalainen Andreas Wolf. Wolfilla on perässään puoli maailmaa ja harteillaan menneisyys DDR:ssä. Seikkailu saa sittemmin jatkoa Denverissä, jossa Pipistä tulee avustaja rautaisen toimittajan Tom Aberantin luotsaamaan Denver Independent -verkkolehteen.

Purity on aivan erinomainen romaani, jonka juoni on massiivinen, henkilögalleria kiehtova ja tematiikka koukuttava. Franzenin tarinankerronnan taito saa huokaamaan onnesta: hän punoo draamansa esiin vähä vähältä, yhä uusina spiraaleina, aina hieman lisää paljastaen, aina hieman lisää lukijaa härnäten.

Kuinka rakennelma pysyy koossa? Hyvinhän se. Henkilöt nousevat kukin keskeiseen rooliin, heidän taustojaan, ajatuksiaan ja tekojaan pohjustetaan ja perustellaan huolella. Tiet kulkevat toisiaan vastaan ja toistensa ohi, mutta merkitys kaikella – sivuseikoillakin – on, lopulta. Perhesuhteet ovat kipeitä, salaisuudet synkkiä, mutta mitään perusteetonta kuraa ja rapaa tämä kirja ei kaivele tai viskele. Pikemminkin lukija joutuu syvän inhimillisyyden äärelle: kuinka rasittavia, kammottavia ja typeriä me ihmiset osaammekaan olla? Ja silti elämme toistemme kanssa, rakastamme ja kiinnymme, annamme anteeksi.

Purityn toinen keskeinen teema on nykyhetken verkkomaailma. Tiedostelutaidot, salaisuudet ja niiden paljastaminen saavat miettimään lukiessa tietoturvaa ja sen kerrannaisvaikutuksia. Millaista elämämme on jatkuvan infovyöryn keskellä? Minne pääsee pakoon? Ei minnekään, vaiko sittenkin...

Franzenin kirjoissa, niin myös Purityssa, pidän eniten hänen taidostaan kirjoittaa tarinaa, ihan sellaistan vanhaa kunnon stooria käänteineen ja pysähdyksineen. Joku voi pitää tyyliä lavertelevana, mutta hei, tätä tekee myös John Irving – menestyksellä. Miten voi pienestä löytää suurta, kulman takaa aina uutta, vielä yhden tason ja uuden kuvakulman? Tämä mies voi!

Jonathan Franzen on koettava itse, ei tätä toisen kertomana voi käsittää. Kuusisataa sivua laatukirjallisuutta – kuka voisi panna pahakseen?


Jonathan Franzen: Purity
Suomentaja: Raimo Salminen
Kansi: Jonathan Pelham
Siltala 2015
600 s.
Purity (2015)

Oma ostos.

______

Toisaalla: Lumiomena, Veijo Hietala / Turun Sanomat

13. joulukuuta 2015

12 tuumaa – Tarinoita suomalaisista levykaupoista



Kävin eilen pitkästä aikaa keikalla, ihan sellaisella kunnon perinteisessä klubikeikalla, joka alkoi myöhään ja loppui vielä myöhempään. Esiintymässä oli Scandinavian Music Group, joka on vastikään julkaissut uuden levyn, Baabelin. Itse olen tosin jäänyt SMG:n (kuten niin kovin, kovin monen muunkin yhtyeen) kanssa jonnekin viime vuosikymmenelle, ja viimeinen kuuntelussani kulunut levy on Palatkaa Pariisiin! vuodelta 2009. Onneksi muutama vanhempikin kappale keikalla kuultiin, vaikka se toki luonnollisesti keskittyi tuoreen levyn ympärille.

Keikan jälkeen juttelimme kavereiden kanssa, kuinka keikoilla käyminen on viime vuosina vain jäänyt. Ennen se oli helppoa, tuli lähdettyä noin vaan. Enää ei. En pysty muistamaan, koska viimeksi olisin ollut ennen tätä klubikeikalla. (Don Huonot näin jäähallissa helmikuussa.)

On muitakin asioita, joissa olen jämähtänyt menneisyyteen, mutta niistä ehkä joskus toiste.

Nyt käsillä on musiikki, sillä luin kuluneella viikolla Anssi Monosen toimittaman ja useiden eri kirjoittajien kirjoittaman, Mesenaatin joukkorahoituksella tuotetun kirjan 12 tuumaa – Tarinoita suomalaisista levykaupoista. Kirja ja eilinen keikka saivat miettimään, mitä musiikkidiggailulleni on oikein tapahtunut.

12 tuumaa koostaa yhteen melkein puolisen sataa suomalaista levykauppaa yhdeksästä eri kaupungista. Artikkelit ovat napakoita, sivusta muutamaan, ja niiden muotona on pääosin levykauppiaiden haastattelut, joissa kerrataan kunkin liikkeen tarina perustamisesta nykyhetkeen tai lopettamiseen asti. Osa liikkeistä toimii aktiivisesti edelleen, osa on pannut pillit pussiin jo useita vuosia sitten.

Yhdistäväksi tekijäksi levyliikkeiden välille on helppoa löytää intohimo musiikkiin ja levyihin, haluun ostaa, myydä ja kerätä, tahtoon palvella toisia alan harrastajia ja diggareita. Useampi haastateltu toteaa, ettei työtä olisi voinut tehdä päivääkään ilman omaa kiinnostusta alaan tai halua tehdä omasta liikkeestä kaikkein paras levykauppa.




Mikä sitten tekee hyvän levykaupan? Tuskin on yhtä reseptiä menestykseen. Täytyy olla mahdollisuus revetä moneen suuntaan yhtäaikaa, halu painaa töitä pienellä tuloksella, kiinnostus ympäröivään musiikkimaailmaan, asiakaspalvelutaito, uutta pelkäämätön tyyli, herkkä korva ja vainu.

Levykauppahistoriikissa nousevat esiin muistot aiempien vuosikymmenten postimyynnistä, ulkomaiden rahdeista, levymessuista ja omakustannelevyistä, takahuoneissa solmituista sopimuksista ja alamäkeen menneistä bisneksistä. Levymyynnin kuolemaa on ennustettu jo vuosikaudet, ja vaikka suuri osa musiikista on siirtynyt digitaaliseen maailmaan, konkreettiset levyt eivät ole menettäneet asemaansa harrastajien keskuudessa. CD:t tulevat ja menevät, LP-levyt tuntuvat vain jäävän – ne kelpaavat harrastajilleen aina.

Periaatteessa ajattelen, että minkä tahansa asian ylettömän intohimoinen harrastaminen on ulkopuolisille rasittavaa kuunneltavaa ja katseltavaa. 12 tuumaa antaa äänen niille, joiden sydämen asia ovat musiikki ja levyt, mutta kirja ei ole missään määrin rasittava tai tuputtava. Se kertoo varsin realistisesti riidoista ja välirikoista, konkursseista ja kiristyksistä, mutta silti tunnelma on kattavasti elämänmyönteinen, valoisa.

12 tuumaa tallentaa suomalaista kulttuurihistoriaa hienolla tavalla. Se on kokoelmateos, eräänlainen käsikirja, ja samalla myös kaunis, huolella koostettu ja tyylillä hiottu kirja ja esine. Nostan hattua ja jään pohtimaan, pitäisikö oma CD-kokoelma lopultakin kaivaa kellarin pölyistä esiin. Monenlaisesta putiikista nekin levyt on nimittäin aikoinaan hankittu, monenlaisten tarinoiden takaa.


Anssi Mononen (toim.): 12 tuumaa – Tarinoita suomalaisista levykaupoista
Ulkoasu: Maria Niemi
Musiikkiyhdistys Summer of Struggle ry & Oy Multiwheels Ltd 2015
271 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Ismo Karo / Imperiumi.net

9. joulukuuta 2015

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva



Mikko Porvalin Sinisen kuoleman kuva on historiallinen dekkari, jonka miljöönä on 1920-luvun alun Viipuri. Päähenkilö ja minäkertoja on Viipurin Etsivän Osaston komisario Jussi Kähönen, toinen keskeinen henkilö hänen työparinsa Salomon "Ekku" Eckert. Kähönen ja Eckert tekevät parhaansa pyristellessään kieltolain piinaamassa kaupungissa trokareiden, loikkareiden ja pikkurikollisten parissa.

Yhtään helpommaksi työtä ei tee ajan ilmapiiri, joka on väkivaltainen ja salamyhkäinen. Kähönen ja Eckert huomaavat olevansa tekemisissä huomattavasti pikkupiirejä laajempien kuvioiden kanssa, eikä poliittisiltakaan solmuilta vältytä. Kollegoita kuolee ympäriltä niin sattumalta kuin suunnitellummin, eikä poliisin työn järkevyyteen voi aina laisinkaan luottaa – palkka ei ole kummoinen, työsuhde-edut ovat vaillinaiset ja oma terveys on jatkuvasti uhattuna niin virkatehtävissä kuin vapaa-ajalla.

Sinisen kuoleman kuva avaa Karelia Noir -sarjan, joten jatkoa on luvassa. Tämä on Porvalin ensimmäinen romaani, aiemmin hän on kirjoittanut useampia tietokirjoja. Sinisen kuoleman kuva ammentaa todellisista historiallisista tapahtumista, sillä sen kuvaamat poliisisurmat pohjautuvat tositapahtumiin. Samoin ajankuva, tapahtumaympäristö ja historiallinen konteksti valotetaan ja pohjustetaan huolellisesti.

Kähösen ja Eckertin Viipuri ei tarjoa mitään nostalgiamatkaa, vaan se on väkivaltainen, arvaamaton ja jossain määrin synkkä. Poliisin työ kaupungissa on vaihtelevaa ja samalla arvaamattomuudessaan ennakoitavaa: ikinä ei voi olla varma, mitä työvuoro tuo tullessaan. Kähönen pysyy uskollisena poliisin moraalille, mutta Eckert tuntee keinot kiertää ohjesääntöjä ja pitää rimaa muutenkin matalammalla kuin olisi syytä. Tämä saa Kähösen aika ajoin epävarmaksi omasta työnteostaan.

Vaikka selkeästi romaani onkin, Sinisen kuoleman kuva on jossain määrin raporttimainen. Tapahtumia ja anekdootteja luetellaan toisensa perään tarinan varsinaisen pihvin jäädessä sivurooliin. Lukijana jäin epävarmaksi siitä, mitä tarinalinjaa minun olisi kuulunut suurimmalla intensiteetillä seurata ja minkä saattoi jättää sivujuonteeksi. Jännite ei aivan kanna kirjan mittaisesti, vaan tunnelma on lähinnä tarkkaileva ja havainnoiva, toteava eikä niinkään draamaa kehittävä.

Pidän kertojaratkaisua hieman ongelmallisena, sillä minäkertojana Kähönen tuntuu olevan turhankin kaikkitietävä ja pystyvän kuvaamaan esimerkiksi erinäisten virkaveljiensä kuolemaan johtaneita väkivaltatilanteita tarkkaan, vaikkei paikalla ole itse ollutkaan. Ehkä tämä kerrontaratkaisu myös vahvistaa tietynlaista raporttimaisuutta: kenties Kähönen on lukenut kuulustelupöytäkirjoja tai vastaavaa, mutta se jää lukijalle perustelematta.

Viehätyin kovasti Viipurista ja sen asukkaista, jotka Sinisen kuoleman kuvassa muodostavat tärkeän kokonaisuuden. Kieltolain aika on kiinnostava osa suomalaista historiaa, ei vähiten väkivaltaisuutensa ja rikoslukujensa vuoksi. Niihin Porvali tuo historiallisen dekkarin näkökulman, joka on elävä ja uskottava.



Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2015
317 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Kasoittain kirjoja, Lukuneuvoja, Pekka Jäntti / Keskisuomalainen, Jukka Petäjä / Helsingin Sanomat

8. joulukuuta 2015

Anni Nupponen: Joen jumala



Mikä menetys, etten ole aiemmin tarttunut Anni Nupposen Joen jumala -novellikokoelmaan! Sitäkin parempi, että lopulta tein niin.

Yhdeksän novellin kokoelma yhdistää scifiä, fantasiaa ja monenlaista yliluonnollisuutta. Keskiössä ovat kuitenkin ihmiset, tai jotkut heidän kaltaisensa, olivat ne sitten jumalia, kyborgeja tai kokonaisia galakseja. Paikat, ajat ja henkilöt muuttuvat, mutta pysyvää on surumielisyys, muutos ja valintojen tekeminen.

Viihdyin parhaiten novellien Vihreästä sylistä, Kirjaimet lumessa ja Maailman pienin seurassa. Vihreästä sylistä kuljettaa mukanaan jonkinlaisen ekokatastrofin jälkeiseen aikaan, pieneen, jäljelle jääneiden yhteisöön, jonka tehtävänä on selviytyä ja ammentaa pienistä tiedonmuruista vastauksia ja keinoja. Kirjaimet lumessa kuvaa elämää toisella planeetalla, jonne aviopari on lähtenyt tutkimaan elämän edellytyksiä ja avioliittoaan. Novelli avautuu vähitellen ja paljastaa hämmentäviä puolia sekä pariskunnasta että planeetasta. Mahtava kokonaisuus! Maailman pienin nostaa keskeiseksi teemakseen sielunvaelluksen ja muutoksen. Kuka on koskaan valmis?

Nupposen novelleissa on hieno, mietitty tunnelma, joka ei tunnu asetelmalliselta tai väkinäiseltä. Jokainen novelli avaa maailmansa puhtaalta pöydältä, upottaa lukijan todellisuuteensa ja paljastaa lainalaisuutensa pienin vihjein. Tarinoiden kaari on hallittu, eikä niiden logiikassa ole ristiriitoja.

Tietynlainen yksinäisyys tuntuu nousevan keskeiseen asemaan kautta kokoelman. Sitä voi olla yksin yhtä lailla tuhotussa kaupungissa, suljetussa laboratoriossa, vieraalla planeetalla tai galaktisessa mittakaavassa. Joen jumala kuvaa yksinäisyyden muotoja hienovaraisesti, alleviivaamatta. Vaikka on sangen epätodennäköistä, että päätyisin joskus riitelemään aviopuolison kanssa tutkimusasemalle lumimyrskyjen riuhtomalle planeetalle, pystyn ymmärtämään, miltä se saattaisi tuntua.

Anni Nupponen, vakuutit minut vahvasti!


Anni Nupponen: Joen jumala
Ulkoasu: Jani Laatikainen
Osuuskumma 2014
135 s.
E-kirja.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Taikakirjaimet, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Pähkinäkukkula,

2. joulukuuta 2015

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015



Tommi Uschanovin kirja Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 on mainiota luettavaa monestakin syystä. Sen aihepiiri on ensinnäkin todella kiehtova ja ajankohtaisen tuntuinen: Miksi emme enää ole optimisteja? Miksi emme usko omiin kykyihimme parantaa yhteiskuntaa ja maailmaa? Miksi 1960-luvulla uskottiin vielä vahvasti kehitykseen ja eteenpäin menemiseen, mutta enää ei? Mitä länsimaiselle omakuvalle viimeisen 50 vuoden aikana on tapahtunut?

Toisekseen kirja on äärimmäisen hyvin kirjoitettu, ja etenkin loppukappaleesta tekee mieli alleviivata noin joka toinen virke niiden älykkyyden ja tarkkanäköisyyden vuoksi.

Toisen maailmansodan jälkeen uskottiin edistykseen. Sodan vaikutukset olivat massiiviset, ja kun rauha vihdoin tuli, asioiden muuttuminen kaikin tavoin normaaliksi tuntui laajalti jollain tapaa uudelta ja ihmeelliseltä. Sodan päättyminen sinänsä, fyysisen uhkan, turvattomuuden ja pelon poistuminen teki ihmiset onnellisiksi ja optimistisiksi. Poliittinen osallistuminen aktivoitui, ja naisten äänioikeus levisi Euroopan maissa laajemmalle (viimeisimpänä Sveitsiin vuonna 1971). Syntyi kulutusyhteiskunta, jossa kehittyvä elektroniikka ja muuttuvat elinkeinot mullistivat elämää. Muutos koettiin kaikin tavoin mahdolliseksi – ja tervetulleeksi.

1970-luvulla ilmapiiri ja yhteiskunta alkoi muuttua jälleen. Talouskasvu katkesi, työttömyys ja inflaatio kasvoivat. Vietnamin sota, ympäristöongelmat ja luonnovarojen rajallisuus heittivät oman varjonsa optimismin ylle. Yhteiskunnallinen keskustelu sai eri maissa yhä synkempiä sävyjä, ja esimerkiksi Isossa-Britanniassa pelättiin äärivasemmistolaista diktatuuria ja puolen vaihtoa kylmässä sodassa. Tämän toteutumisen nähtiin olevan koko ajan lähempänä, vaikka maa oli Naton aktiivisimpia jäseniä ja siellä sijaitsi huomattava määrä kansallista ja kansainvälistä omaisuutta ja yritystoimintaa.

Kirja nostaa esiin kiinnostavaa ajattelua 1970-luvulta. Sosiologi Fred Hirsch (1931–78) esitti, että

Talous tuottaa kahdenlaisia hyödykkeitä: materiaalisia ja positionaalisia. Materiaaliset hyödykkeet ovat sellaisia, joita voidaan tuottaa periaatteessa rajattomasti. Se, että joku tietty ihminen kuluttaa niitä, ei itsessään rajoita kenenkään muun mahdollisuuksia nauttia niistä. Positionaalisten hyödykkeiden tapauksessa asia on toisin. Ne ovat haluttuja juuri siksi, että niitä on rajallinen määrä ja tulee aina olemaankin. (s. 60)

Positionaalisia hyödykkeitä ovat siis Uschanovin esimerkein suomalaiset järvenrantatontit tai elinsiirtoihin sopivat elimet – niitä on minkään teknologian mahdotonta tuottaa rajattomasti, vaan niiden jaosta päätetään väistämättä jonkinlaisella poliittisella mekanismilla. Toisaalta myös materiaaliset hyödykkeet voivat yleistyessään ja yhteiskuntaa hyödyttäessäänkin menettää viehätyksensä, jos niitä tuotetaan liikaa. Uschanov nostaa tästä esimerkiksi koulutustason yleisen nousun Suomessa.

Yksi kirjan luvuista käsittelee Yhdysvaltojen poliittista ja yhteiskunnallista muutosta viidenkymmenen viime vuoden aikana. Luku pohjautuu Uschanovin Long Play -artikkeliin Tämä on Amerikka (Long Play -single nro 11, 12/2013), jota sivuan tässä tekstissä. Se on silmiäavaava ja ennakkoluuloja murtava: Yhdysvallat ei totisesti ole aivan sitä, miltä näyttää. (Suosittelen tähän väliin sekä mainittua artikkelia että edelleen puheilla olevaa kirjaa.)

Uschanov pohtii loppuluvussa kirjan teemaa monipuolisesti ja kiehtovasti. Eikö kulttuurin saavutuksiin kohdistuva pessimismi, joka väittää jossain menneisyydessä olleen kultakauden, johon nykyaikaa voi vaivoin edes rinnastaa, ole jollain tapaa hieman huvittavaa? Ainakin nostalgisointi on osattu jo vuosisatoja: ainahan ennen oli paremmin. Samaan aikaan unohdetaan, kuinka tietyt asiat ovat huomattavan paljon paremmin kuin ennen. Lapsikuolleisuus, eliniänodote ja henkirikosten määrä ovat vain osa ilmiöistä, joissa muutos parempaan on ollut merkittävä. Elämämme on monella tavalla äärimmäisen hyvää, sitä ei pitäisi unohtaa.

Luin teoksen loppuun jo pari viikkoa sitten, juuri Pariisin terrori-iskujen aikaan. En kiistä, etteikö elämässämme ajassa olisi piirteitä, joista on syytä olla vakavasti huolissaan. Lintukotoa ei ole (mutta eipä ollut ennenkään!), mutta on omalla vastuullamme tehdä jotakin, uskoa johonkin, saada aikaan muutos. Uschanovin kirja tuo levollisella, fiksulla ja perustellulla tavalla uskoa maailmaan: se on kiihkoton, painava ja avarakatseinen kirja, jota suositan mitä lämpimimmin luettavaksi niin lääkkeeksi maailmantuskaan kuin innoittajaksi kohti optimismia.


Sekä pessimismi että optimismi voivat sekä aktivoida että passivoida. Pessimismi passivoi, jos uskotaan, ettei huonoon suuntaan menemiselle ole tehtävissä mitään. Jos taas uskotaan, että sille on tehtävissä edes jotain, se aktivoi. Sama koskee peilikuvamaisesti optimismia. Jos asioiden uskotaan paranevan omalla painollaan, se passivoi. Mutta jos uskotaan, että niitä on mahdollista aktiivisesti parantaa, se aktivoi.

Eräs 1960-luvun optimismin muoto, joka on sittemmin kadonnut käytännössä jäljettömiin, on ajatuskuvio, jonka mukaan paitsi voimme ratkaista kaikki ongelmat, meillä on juuri siksi suunnattoman suuri vastuu siitä, että myös ratkaisemme ne. (s. 155)



Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2015
192 s.

Arvostelukappale.