Ana Menéndez: Kerran Kuubassa

Ana Menéndez: Kerran Kuubassa
Suomentaja: Hanna Tarkka
Kansi: Jussi Kaakinen
Otava 2007
207 s.
In Cuba I Was a German Shepherd (2001)

Kirjastosta.


Ana Menéndezin Kerran Kuubassa on kaunis ja kipeä novellikokoelma, jonka kantavana teemana on muutoksen sietäminen välttämättömänä osana elämää. Menéndez porautuu kuubalaissiirtolaisten mieleen, kuvaa lähtöä, jäämistä ja paluuta, muuttuvia perhe- ja valtasuhteita, selän kääntämistä menneelle ja toisaalta sylin avaamista omille juurilleen ja taustalleen.

Novellien ympäristöt vaihtelevat Kuubasta Yhdysvaltoihin, maaseudulta kaupunkiin. Ne kertovat nuorista ja vanhoista, anteeksi antaneista ja edelleen katkerista. On solmuun menneitä perhesuhteita, kulttuurirajat ylittäviä avioliittoja, perinteitä ja uudistamista. Muistot, nostalgia ja samalla unohdus nousevat keskeiseen rooliin.

Pidin erityisen paljon kokoelman avaustarinasta ja alkuperäisestä niminovellista Kuubassa olin susikoira. Se kertoo Miamiin muuttaneista kuubalaissiirtolaisista, nyt jo vanhoista miehistä, jotka kuluttavat päivänsä puistossa dominoa pelaten ja vitsejä toisilleen kertoen. Vitsailun takana on kumminkin kipeitä muistoja vanhasta kotimaasta – ja omasta nuoruudesta, joka on jo väistämättä hyvin kaukana. Novellissa pitkän iän tuoma viisaus kietoutuu katkeruuteen siitä, että elämä on jo ehtoopuolella, ruumis vanhuksen ja voimat kaikonneet. Tunnelma on melankolinen, muttei surkea tai toivoton.

Kerran Kuubassa on kiehtova kokonaisuus. Novellit ovat taitavia, kieli soljuvaa ja aihepiirit kiinnostavia. Toisaalta pieni ripaus maagista realismia osassa novelleista tuo lisäväriä – ja samalla etäännyttää. Arvoituksellisuus on paikoin hieman teennäistä, eivätkä kaikki käytetyt elementit aukea.

Kuuban ja Yhdysvaltojen hankalat suhteet näkyvät tämän kokoelman novellien kautta ennen kaikkia yksilöiden, perheiden ja sukujen tasolla, ja tuntuvat siksi ymmärrettävämmiltä. Lähteminen ei ole kaikille itsestäänselvää, saati maahan pääseminen. Nuoruuden aatteet saattavat menettää hohtonsa nopeammin kuin voi arvatakaan – ja toisaalta aina on niitä, jotka eivät koskaan hylkää edes jo uponnutta laivaa.

Siirtolaisuus Yhdysvaltoihin on teema, joka jaksaa sykäyttää, olipa kuvattu ajanjakso sitten 1800-lukua tai nykyaikaa, maahantulija mistä päin maailmaa tahansa ja lähdön syy mikä vain. Ana Menéndez on Kuubasta Yhdysvaltoihin 1960-luvulla muuttaneiden siirtolaisten tytär ja itse siis syntyperäinen Yhdysvaltojen kansalainen. Tausta näkyy ja tuntuu. Kerran Kuubassa onnistuu kuvaamaan ristiriitoja, jotka nousevat siirtolaisuuden aiheuttamasta eräänlaisesta kodittomuudesta. Elämästä, jossa koti on paljon enemmän kuin paikka, jossa asutaan nyt.

____

Etenen tällä kirjalla Maailmanvalloituksessani Kuubaan.

Luis Sepúlveda: Maailman lopun maailma

Luis Sepúlveda: Maailman lopun maailma
Suomentaja: Matti Brotherus
Kansi: Flip Nicklin / Sanna Eiro
WSOY 1997
154 s.
Mundo del fin del mundo (1989)

Divariostos.


Nuori poika, vasta kuudentoista, päätyy kesäksi valaanpyyntialukselle Etelä-Amerikan vesille. Hän on Moby Dickinsä lukenut ja tietää, että laivalla, merillä, on hänen tulevaisuutensa. Merimatka Santiagosta etelään on raskas ja työntäyteinen, mutta hieno kokemus. Poika kuitenkin ymmärtää, ettei valaanpyynti ole sittenkään hänelle kuuluva tie.

Monta vuotta, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin, nyt jo varttunut mies palaa Chileen oltuaan sieltä kauan poissa. Hän on tehnyt pitkään työtä luonnonsuojelun parissa ja on saanut vihjeen japanilaisen tehdaslaivan epäilyttävistä toimista Chilen vesillä. Mies päätyy jälleen merille, sittenkin, vaikka aikoinaan muuta luuli. Mutta nyt valaiden pelastajana.

Maailman lopun maailma on pieni kirja suuresta aiheesta. Sen tarina on varsin yksioikoinen ja kieli nopealukuista. Mutta minkä maailman se lukijalle avaakaan! Eteläisen Amerikan mantereen suolainen tuuli, julmat vedet ja karu luonto hivuttautuvat tajuntaan huomaamatta, kunnes yksinkertaisesti vievät mukanaan, valtaavat ajatukset ja näkyvät edessä elävänä.

Kirja ei jää pelkäksi nostalgiaksi tai haaveiluksi, vaikka tarinan ytimenä on nuoruuden haaveen toteutuminen ja vaikutus loppuelämän valintoihin. Se on tiukasti kiinni kuvaamassaan nykyhetkessä, maailmassa, jossa on korjattavaa, muutettavaa ja pelastettavaa. Valaanpyynti, ryöstökalastus, kansainvälisten säädösten ja sopimusten kiertäminen ja luonnon monimuotoisuuteen kajoaminen nousevat teemoina esiin kirjan sivuilla. Vaikka aihepiiri on ristiriitainen ja tunteita herättävä, Maailman lopun maailma ei ole pamfletti tai saarna.

Luonto on tarinassa vahvasti läsnä. Se on monipuolinen, moni-ilmeinen, useilla aisteilla koettava kokonaisuus, samaan aikaan raaka, äärettömän jylhä ja kaunis. Sepúlveda osaa yksinkertaisin keinoin rakentaa lukijan eteen panoraaman, joka näyttää mykistävän maailman maailman laidalla ja saa ymmärtämään, miten anteeksiantamaton rikos on tuhota mitään osaa siitä.

____

Osallistun kirjalla ¡Hola! español -haasteeseen.

Pariisilainen kevät

Mukavaa perjantaita et bonsoir!

Kävi sillä tavoin, että ostimme eilen ystäväni kanssa piiiiitkään asiaa suunniteltuamme lentoliput Pariisiin. Lähdemme sinne kesäkuun ensimmäisellä viikolla juhlistamaan opettajattarien kesäloman alkua. Olen käynyt Pariisissa kahdesti, vuosina 2001 ja 2005. Onkin jo aika päivittää baskeri!

Innostuin kahden kuukauden päässä häämöttävästä matkasta sen verran, että päätin haastaa itseni virittäytymään pariisilaistunnelmiin jo reilusti ajoissa – kuinkapa muuten kuin lukemalla. Joten tästä päivästä käynnistyy Suketuksen pariisilainen kevät.

Tämähän tarkoittaa sitä, että aion ennen Pariisiin lähtöä lukea mahdollisimman paljon tuohon suloiseen kaupunkiin sijoittuvaa kirjallisuutta. Tämän päivän kirjastoreissulla matkaan tarttui jo kuvan pino. En suunnitellut teemaa etukäteen, ja lähinnä haalin mukaan muutaman helposti tyrkyllä olevan "Pariisi"-hakusanalla löytyneen teoksen.

Pinossa on siis seuraavaa:

Anita Brookner: Päivät Pariisissa
Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
Heidi Liehu: Rakkaus Pariisissa
Hélène Grémillon: Uskottuni
Natasa Dragnic: Kanssasi aina
Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee


Nyt pyytäisinkin palvelusta blogini lukijoilta: ehdottakaa lisää Pariisi-teemaista luettavaa! Lähinnä kaunokirjallisuutta, mutta miksei muutakin. Aikakaudella tai kirjailijan kotimaalla ei ole väliä, kunhan kirjan tarina sijoittuu pääasiassa Pariisiin. Saa olla syvällistä tai höyhenenkevyttä, vain paikka ratkaisee. Lisäksi voi kommentoida pinoon jo päätyneitä kirjoja. Lukemisen arvoista vai saman tien palautettavaa?

Enkä tietenkään pane pahakseni, jos joku haluaa liittyä seuraani Pariisin kevääseen!

Chouette!

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja
Suomentaja: Juhani Lindholm
Kansi: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2014
314 s.
Brief Interviews with Hideous Men (2007)

Arvostelukappale.


David Foster Wallacen nimeen törmäsin ensimmäistä kertaa Jonathan Franzenin esseekokoelmassa Yksin ja kaukana. Wallace on Suomessa suhteellisen tuntematon, mutta kotimaassaan Yhdysvalloissa varsin tunnettu ja arvostettu kirjailija. Suomennettuja teoksia on kaksi: vuonna 2012 suomennettu esseeteos Hauskaa, mutta ei koskaan enää sekä tämä tuore lyhytproosakokoelma Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja. Wallace teki itsemurhan vuonna 2008. Hän oli Jonathan Franzenin läheinen ystävä.

Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja on monin tavoin haastava mutta yhtä lailla palkitseva lukukokemus. Wallace venyttää taiturimaisesti proosan rajoja, hyppelehtii lajityypistä toiseen, rakentaa jännitteitä ja kokonaisuuksia ja panee lukijan koville. Kieli on taidokasta (ja suomennos, toki!), se härnää ja leikittelee, mutta on paikoin hyvin suoraviivaista ja konstailematonta.

Aihepiirit liikkuvat miehissä, naisissa, ihmissuhteissa, seksuaalisuudessa, perheissä, epäonnen hetkissä, noloissa ja ahdistavissa tilanteissa sekä mielen syövereissä. Ote on kriittinen, katse kaikennäkevä – ja kaikkeen puuttuva. Wallacen henkilöt eivät ole miellyttäviä, he ovat rikkinäisiä, epätäydellisiä, omaa etuaan tavoittelevia, itsekkäitä, onnettomia ja sairaita.

Nimisarja Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja on nimensä mukainen. Siinä erilaiset tyypit, tässä tapauksessa miehet, kertovat suhteistaan naisiin, eikä lukeminen ole aina yhtään miellyttävää. Wallace rakentaa jännitteen taitavasti, saa lukijan uskomaan omiin ennakkoluuloihinsa ja sitten kääntääkin kaiken ympäri niin, että varomaton olettaja katsookin yllättäen itseään peiliin hämmentyneenä ja hämättynä. Wallace kuvaa vastaansanomattoman taitavasti erilaisia tunnetiloja, ja vaikka dialogeista on jätetty haastattelijan osuudet pois, keskustelumuoto toimii vahvasti ja äänensävyt kuulee päässään.

Vaikutuin nimisarjan ohella erityisesti kahdesta tarinasta. Aikuisten maailma on kuvaus epävarmuudesta, avioliitosta, oletuksista ja virheistä. Epävarman nuoren aviovaimon mielenliikkeet tulevat liki, saavat säälimään ja hieman inhoamaankin ihmistä, joka ei ota asioita omiin käsiinsä. Toinen hyvin vahva kertomus on nimeltään Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta. Se käsittelee vanhemmuuden kiellettyjä tunteita ja koko iän kestänyttä anteeksiantamatonta katkeruutta.

David Foster Wallace ei todellakaan pyri miellyttämään lukijaa. Näitä tekstejä pitää haluta lukea, sillä muuten ne vain iskevät kasvoille ja tempoilevat vastaan, tuntuvat epämiellyttäviltä ja vaikeasti lähestyttäviltä.

Kokoelman kantava teema lienee varjopuolien ja vaiettujen, inhottavien asioiden esiin tuominen. Ne eivät katoa minnekään, vaikka niistä ei puhuisi. Kuten eivät katoa vastenmieliset tyypitkään. Ja kuka lopulta määrittää, mikä on salonkikelpoista ja mikä ei? Ja millä oikeudella?

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2014
269 s.

Divariostos.


Niityn metsätila on pitkään kuulunut samalle suvulle. Sodan jälkeen tamperelainen kauppiaantytär Elsi muuttaa sinne vaimoksi Einolle. Kaksi tytärtä, Asta ja Arja, ovat syntyneet kaupungissa. Maalla perheeseen syntyy vielä kolmas lapsi, pieni poika Heikki. Elsi ei vain löydä äitiyden ja perheen onnea sisältään, ei vaikka kuinka kaivaa. Hän ei viihdy maalla, ei perheenäidin ja -emännän roolissa, ei lastensa ympäröimänä ja miehensä huolenpidon kohteena. Mustat pilvet kerääntyvät mieleen ja kielen päälle.

2000-luvulla Niityn tilaa ylläpitää ja pyörittää perheen esikoistytär Asta. Hänellä on yksinvaltijan elkeet ja suuri viha muuta sukua kohtaan. Paitsi ainoaa poikaansa Roopea, josta Asta toivoo työnsä jatkajaa. Harmi, että poika on asettunut Helsinkiin, ei ole jaksanut juurikaan opiskella, vaan työskentelee tarjoilijana – ja nyt vielä raahaa mukaansa Niittyyn tuoreen tyttöystävän, Teresan.

Arjan tyttäret, Roopen serkut Riikka ja Hanna elävät hekin kaupunkielämää pääkaupunkiseudulla. Riikka on runoilija, Hanna koululaisen äiti ja nousujohteisella uralla. Naisilla on patoumia sekä toisiaan, äitiään että lapsuuttaan kohtaan. On paljon sanomatonta, asioita, joista ei voida puhua. On niitä, jotka on itse aiheutettu ja niitä, joiden tausta on kauempana. Tyytymättömyys, tunnekylmyys ja kolhut kulkevat tässä suvussa äidiltä tyttärelle.


Olin alkuvuodesta WSOY:n Lukeva sydän voi hyvin -kirjaillassa, jossa Laura Lähteenmäki kertoi hieman kirjastaan. Haastattelussa nostettiin esiin, kuinka viiltävästi Ikkunat yöhön kuvaa synnytyksenjälkeistä masennusta, ilmiötä, jolle ei aina ole ollut edes nimeä tai jota ei ehkä ole edes tunnettu. Aihepiiri kiinnostaa minua kovasti, joskaan en voi aivan yhtyä olettamukseen, etteikö sitä olisi tunnettu jo ennen modernia maailmaa ja "nykyaikaa". Asioille vain on tapana antaa eri aikoina eri nimiä, ja se, ettei jollain ole nimeä, ei totisesti tarkoita, etteikö sitä olisi olemassa.

Ikkunat yöhön on monella tapaa vaikuttava ja vakuuttava kirja. Nostan siitä esiin muutamia erityisen keskeisinä pitämiäni asioita.


Sopeutumattomuus

Kaukaisimman tarinalinjan päähenkilö Elsi ei millään meinaa sopeutua elämän hänelle tarjoamiin raameihin. Hän on nuorena naisena tulevaisuuteen ilolla katsova optimisti, kauppiasperheen tytär ja varsin välkky. Sattumat ja "ajan olot" ajavat hänet kuitenkin nuoreksi perheenäidiksi, mikä osoittautuu suureksi virheeksi.

Samaan tapaan Elsin tytär Asta tempoilee rooleja ja kehyksiä vastaan. Hän on varsin maskuliininen, omista asioistaan huolen pitävä, kiintymystä välttelevä nainen, joka ei kaipaa ketään tai mitään, paitsi poikaansa silloin tällöin. Roope taas ei sopeudu äitinsä odotuksiin, mutta ei toisaalta piittaa siitä: ilmeisesti suvun miehet eivät ole saman "kirouksen" alaisia kuin naiset. Toisaalta Hannan poika Niklas on haastava lapsi, joka ei tunnu sopeutuvan koululaisen elämään kuten äiti toivoisi.

Kaikkien henkilöiden ongelmaksi nousee kyvyttömyys pyytää apua. Ei tartte auttaa voisi olla tämän suvun tunnuslause.


Vanhat kaunat

Jokaisella suvulla ja perheellä lienee omanlaisensa salaisuudet ja puhumattomat asiat. Niityn tilalla ne vain tuntuvat saavan vahvistusta, mitä kauemmin aikaa vääryyksistä tai sellaisiksi koetuista kuluu. Etenkin kaksi myöhäisempää sukupolvea patoavat sisäänsä niin paljon mustuutta, ettei lukija voi lopulta kuin kohauttaa hartioitaan ja todeta olevansa onnekas, kun ei ole samassa asemassa.

Etenkin Astan kautta kuvataan pahaa oloa, katkeruutta ja vihaa, jonka muiden tekemiset ja tekemättä jättämiset, ylipäänsä olemassaolo aiheuttavat, mutta myös Riikassa on samaa kaunaa. Hän tosin kääntää vihan sisäänpäin, korkeintaan kirjoittaa runon, jonka tuhoaa yhdellä hiiren klikkauksella, kun taas Asta panee tukkeihin vauhtia, tekee jälleen motillisen halkoja ja tuijottaa pihapiirin kutsumattomia vieraita verhojen raosta. Toisaalta hiljaisuuskin voi käydä vaaralliseksi, eikä se, ettei mitään sanota, totisesti kerro, että se olisi unohdettu tai annettu anteeksi.


Muut ihmiset uhkana

Ikkunat yöhön kuvaa ihmisiä, joilla on vaikeuksia löytää omaa paikkaansa yhteisössä. Joko he yksiselitteisesti karttavat muita, tuntevat olevansa väärässä seurassa, itseään paremmassa tai huonommassa tai eivät osaa ottaa vastaan kiintymystä ja hellyyttä, välittämistä ja hyviä tarkoituksia. Väärinymmärrykset seuraavat toisiaan ja moni kirjan henkilöistä koteloituu syvälle omiin, pääosin kuviteltuihin oletuksiinsa siitä, kuinka muut heihin suhtautuvat – ja kuinka he suhtautuvat muihin.

Paikoin kirjan kuvaus satuttaa. Etenkin nuori äiti Elsi on masennuksensa kanssa yksin – muttei kuitenkaan ole, sillä hänellä on ymmärtäväinen ja hyvä aviomies, parhaansa tekevä anoppi ja välittävä sisko. Eikä kukaan heistä voi silti auttaa tai pelastaa Elsiä tämän hivuttautuen etenevältä yksinäisyydeltä ja olemisen mahdottomuudelta.


Ikkunat yöhön on lukemisen arvoinen kirja. Se värisyttää ja surettaa, ahdistaakin. Mutta se on taitavaa, korkealuokkaista kotimaista kirjallisuutta, jota ei parane ohittaa olankohautuksella. Tässä kirjassa on paljon luettavaa, suoraan tekstissä ja sen takana.

____

Kirjasta on kirjoitettu myös Kirjainten virrassa, Lukuisassa, Sinisen linnan kirjastossa, Järjellä ja tunteella -blogissa, Kirjavassa kammarissa, Ilselässä, Kulttuuri kukoistaa -blogissa, Kirjasähkökäyrässä, Annelin lukuvinkeissä sekä Kiiltomadossa.