Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla

Kirsi-Maria Hytönen & Keijo Rantanen (toim.): Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla
Atena 2013
249 s.

Arvostelukappale.


Kultainen 1950-luku. Armi Kuusela, Helsingin olympialaiset, Coca-Cola, Kekkonen, heinäseipäät ja maitolaiturit, ikuisesti jatkuvat lapsuuden kesät, lavatanssit ja jamekset. 1950-luku on kenties yksi voimakkaimmin nostalgialla kuorrutettu vuosikymmen Suomen historiassa. Se on aikaa, jolloin kaikki oli paremmin, jolloin äidit laittoivat ruokaa ja isät toivat leivän pöytään, lapset elivät koulussa hyvässä kurissa ja tekivät ahkerasti töitä. Vai voisiko se sittenkin olla jotain muuta, hieman laajemmin tarkasteltuna?

Tähän kysymykseen on porautunut laaja joukko kotimaisia historian, kansatieteen ja folkloristiikan tutkijoita. Lopputuloksena on Kirsi-Maria Hytösen ja Keijo Rantasen toimittama moniääninen kokonaisuus, jossa tilaa saavat jälleenrakennus, sodan jälkimainingit, kaupungistuminen, maaseudun murros, kodin, perheen, työn ja yhteiskunnan muutos, poliittiset suhteet ennen kaikkea idän suuntaan sekä populaarikulttuuri, muoti ja ajan ilmiöt.

Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla tutustuttaa lukijan monikasvoiseen vuosikymmeneen, niin sanottuun pitkään 1950-lukuun, joka yltää sotien jälkeisestä ajasta 1960-luvun alkuun. Kirjan luvut tuovat esiin sekä tuttuja ilmiöitä että harvemmin puheena olevia asioita. Keskeisenä teemana on muutos ja murros sekä toisaalta nostalgian problematisointi. Onko kaikki tosiaan ollut 1950-luvulla kuin Suomi-filmistä? Mikä saa ihmiset muistamaan tuon ajan niin poikkeuksellisena verrattuna muihin ajanjaksoihin?

Kirjassa käydään läpi muun muassa suurten ikäluokkien lapsuutta ja nuoruutta ja sen aiheuttamaa "nostalgiaryöppyä" sekä koteihin liittyvää teknistä kehitystä ja toisaalta niiden uudenlaista asemaa muuttuvassa psykologisessa ajattelussa. Kodin ja kasvuympäristön piti olla käytännöllinen, riittävän tilava, siisti ja turvallinen. Käytännössä ahtaus oli etenkin saumoistaan pullistelevissa kaupungeissa väistämättä vallitseva olotila. Toinen iso teema, joka kulkee kirjan läpi, on työ. 1950-luvun elämä oli pääsääntöisesti hyvin työteliästä etenkin maaseudulla, mutta myös kaupungeissa kotityöt veivät runsaasti aikaa, sillä vesijohtoverkot, jääkaapit ja muut mukavuudet vasta tekivät tuloaan. Naiset siirtyivät työelämään yhä vahvemmin, vaikka sodanjälkeinen eetos pyrkikiin vahvistamaan kotirouva-ajattelua ja perinteisiä rooleja perheessä. Nuoret lähtivät maaseudulta suurista perheistä työn perässä kaupunkiin, sillä maaseudun auvoa ei ollut pientiloilla mahdollista jakaa kaikille.

Teos on taidolla kirjoitettu ja huolella koostettu, ja se on hyvin yleistajuinen ja helppolukuinen. Tekstejä ei ole alaviitoitettu, mutta mukana on asiaankuuluvasti lähde- ja kirjallisuusluettelo. Ratkaisu on hyvä, sillä se alentanee suuren yleisön kynnystä tarttua tällaiseen kirjaan. Kirjoittajat ovat käyttäneet laajalti arkistoaineistoa, kirjallisuutta ja muistitietoa, jolloin kokonaisuus on hallittu ja uskottava.

Erityismaininnan ansaitsee runsas kuvitus. Aikalaiskuvat ovat peräisin useasta eri arkistosta ja kokoelmasta, ja ne elävöittävät kerrontaa ja kirjaa selvästi. Mainoskuvat, yksityishenkilöiden potretit ja maisemat kertovat paikoin tekstiä enemmän kuvaamastaan ajasta.

Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla tarjoaa kiinnostavan ja moniäänisen katsauksen pitkään 1950-lukuun ja ilmiöihin, jotka vaikuttavat osaltaan suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen. Se kutsuu lukemaan ja tutustumaan, muistelemaan ja pohtimaan unohtamatta historiantutkimukselle välttämätöntä laajakatseisuutta ja kriittisyyttä.

___

Edit. Olen joutunut sulkemaan tämän postauksen kommentointimahdollisuuden massiivisen roskapostihyökkäyksen vuoksi.

Tähdenlento pöytälaatikossa ja muita taivaan tarinoita

Esko Valtaoja, Lisbeth Landefort & Tuula Moilanen: Tähdenlento pöytälaatikossa ja muita taivaan tarinoita
Ursa 2013
56 s.

Arvostelukappale.


Professori Esko Valtaoja ja itävaltalaistaustainen, toisen maailmansodan aikana natseja Suomeen paennut ja tänne asettunut näyttämötaiteilija ja teatteri- ja oopperaohjaaja Lisbeth Landefort halusivat kirjoittaa yhdessä kirjan tähtitaivaan ihmeellisyydestä. Kun kuvittajaksi saatiin vielä pitkään Japanissa asunut taidegraafikko Tuula Moilanen, kokonaisuus oli valmis.

Tähdenlento pöytälaatikossa on kaunis, rauhoittava ja hyvälle mielelle lukijansa saava teos. Se koostuu Landefortin aloittamista, maallikon näkökulmasta kirjoitetuista tekstinpätkistä, joissa pohditaan avaruuden ilmiöitä, esitetään kysymyksiä ja kiedotaan mukaan pitkän elämän varrelta mukaan tarttuneita kokemuksia aina lapsuudesta Itävallan ja Italian rajalta eurooppalaisen taidepiirielämän kautta vanhuuteen. Näihin teksteihin Valtaoja vastaa tyylilleen tyypilliseen tapaan konkreettisesti, maailmaa ymmärtäen ja uutta kohti kurkottaen. Moilasen upeat, vaneripohjalle maalatut kuvat viimeistelevät tekstin.

Aiheina käsitellään aurinkoa, planeettoja, tähtitieteen kehitystä, Pääsiäissaaria, matkustamista, avaruuden aikaa, Linnunrataa, maailmankaikkeutta ja vähän kaikkea. Mukana on molempien kirjoittajien henkilökohtaisia kokemuksia ja näkemyksiä, taidetta ja tiedettä, maailman tarkastelua monesta näkökulmasta. Tunnelma on kautta linjan hyvin seesteinen.

Kirjaa haluaa sekä ahmia että säästellä. Kuvia jää huomaamattaan ihailemaan pitkäksi aikaa, etsimään niistä puun syitä ja oksanreikiä, planeettoja ja tähtiä, värejä ja yksityiskohtia. Samalla miettii lukemaansa: kuinka pieni yksi ihmiselämä on suhteessa maailmankaikkeuteen – ja kuinka merkityksellistä silti. Kirja tuo vastauksia, vaikkei kaikkea selitäkään. Pikemminkin se johdattelee kohti uusia kysymyksiä ja näkökulmia. Jos populaarinkin tähtitieteen ymmärtäminen tuntuu vaikealta, helpottavaa on tietää, ettei tähtitieteen professorikaan kykene kuvittelemaan maailmankaikkeuden pienoismallia.

Ehkä nämä asiat tosiaan ovat niin suuria, että ihmismieli voi roikkua niissä vain ihan reunalla?

Tähdenlento pöytälaatikossa ja muita taivaan tarinoita on hurmaava kirja. Voisin kuvitella sen sopivan yhteiseksi iltalukemiseksi ei-ihan-perheen-pienimmille, avuksi tiedonnälkään kaiken ikäisille avaruussankareille ja toisaalta rauhoittumiskeinoksi kelle tahansa, jota avaruus mietityttää. Itse palaan tähän teokseen vielä monen monta kertaa. Maailmankaikkeudesta ei ihmettely lopu.

Juha Siltala: Nuoriso – Mainettaan parempi?

Juha Siltala: Nuoriso – Mainettaan parempi?
WSOY 2013
543 s.

Kirja saatu arvostelukappaleena toista mediaa varten.


Suomen historian professori Juha Siltala on tarttunut aina ajankohtaiseen ja mielipiteitä ja moraalista paheksuntaa sukupolvesta toiseen herättävään aiheeseen: nuorisoon ja nuoruuteen. Nuoriso – Mainettaan parempi? on melkoinen opus, yli 500 sivun mittainen, perusteellinen ja laaja-alainen kirja, joka sopii niin teini-ikäisten vanhempien kuin nuorten kanssa töitä tekevien – tai vaikkapa kenen tahansa joskus nuoruuttaan eläneen – käteen ja luettavaksi.

Kirja on otteeltaan sekä historiatieteellinen että yhteiskunnallisesti kantaaottava. Historian osalta Siltala paneutuu vahvaan osaamisalueeseensa psykohistoriaan, mutta painopiste tässä kirjassa on ilman muuta välittömässä lähihistoriassa ja nykyajassa ennen kaikkea länsimaissa ja pääosin Suomessa. Siltala kritisoi voimakkaasti vallalla olevaa hyperkapitalismia, ihmisen arvon tiivistämistä rahaan, kiirettä ja itsekeskeisyyttä, toisista ihmisistä piittaamattomuutta, julmuutta ja välittömän hyödyn tavoittelua.

Kirja on jaettu yhdeksään päälukuun, joiden teemoina ovat (lama)lapsuuden olemus, merkitys ja seuraukset, lapsen mielen ja mielikuvituksen sosiaalinen kehitys, kasvatustapojen muutos, nuorten suhde työhön ja työelämään, nuorten selviytymisfantasiat (etenkin fantasiakirjallisuus ja manga), nuorisokulttuurin pehmeys ja kovuus sekä poikien asema nykyajassa. Aihepiirien laajuus saattaa pelottaa, mutta Siltala osaa rajata aiheensa. Toisaalta paikoin kierretään samantyyppisten puuropatojen äärellä, jolloin tulee väistämättä tunne siitä, että aiheet toistuvat.

Nuoriso – Mainettaan parempi? on kunnianhimoinen teos, eikä se kompastu omiin jalkoihinsa. Kirjan sisältö on ymmärrettävissä ilman akateemista koulutusta, joskin paikoin livahdetaan ammentamaan psykologiasta, lääketieteestä ja psykohistoriasta käsittein, jotka ylittävät tavallisen kaduntallaajan arkijärjen korkealta ja kovaa. Onneksi tyyli ei ole kirjassa vallitseva.

Huomattavasti enemmän Siltala käyttää lähteenään yhteiskunnallista tutkimusta ja keskustelua esimerkiksi lehtiartikkeleiden, tilastojen, barometrien, nettisivujen ja mielipidekirjoitusten kautta. Kokonaisuus muodostuu monien äänien yhteisestä kaiusta, joka vakuuttaa ja vaikuttaa. Kirjan väitteisiin on helppo uskoa, sillä ne perustellaan vahvasti ja monipuolisesti avoimilla korteilla.

Kirja ottaa kantaa yhtäältä yhteiskunnan tasolla oleviin yleisiin ilmiöihin kuten työelämän muutokseen, perhesuhteiden epävarmuuteen, koulumaailman ongelmiin ja taloudellisiin suhdanteisiin. Aiheet ovat suuria, eikä niihin ole selkeitä vastauksia tai ratkaisumalleja. Toisaalta laskeudutaan yksilön tasolle: kouluarkeen, nuorisokulttuurin monikasvoisuuteen, sosiaaliseen mediaan, mielipidemittauksiin, ystävyyssuhteisiin ja perhe-elämään. Kokonaisuus toimii, kun osat täydentävät toisiaan.

Koska työskentelen päivittäin nuorison kanssa, Juha Siltalan uusin hengentuote kiinnosti kovasti. Tartuin siihen lopulta innokkaasti, mutta kirjan tuhtius oli hyydyttää jopa kiinnostuneen (ja uskallan väittää, jopa melko valveutuneen) lukijan. Siltala tykittää menemään, pakottaa lukijan ajattelemaan ja iskee eteen faktaa, jolle on turha väittää vastaan. Ymmärrän kirjaan nostettujen teemojen valinnan, mutta paikoin ähky uhkasi. Jotain olisi ehkä voitu jättää pois tai hioa tiiviimmäksi. Lisäksi jäin kovasti kaipaamaan kuvatekstejä kirjan kuvitukseen.

Teoreettisimmat kohdat hypin silmäillen yli, sillä en ollut lukiessani mielentilassa, jossa jaksaisin aivokemioiden toimintaa tai psykohistorian syvempiä vesiä. Toinen kohta, jossa jouduin ohittamaan useamman sivun, tuli vastaan luvussa "Nuorten selviytymisfantasioita", jossa Siltala tekee yksityiskohtaisen ruumiinavauksen muun muassa Harry Potter -sarjalle ja Nälkäpeli-trilogialle. Jälkimmäisestä olen lukenut vain ensimmäisen osan, enkä halunnut saada eteeni juonitiivistelmää lukemattomista osista. Kiinnostavaa joka tapauksessa, että nuorten kulttuuri on otettu mukaan kirjaan myös näiltä osin. Nettikulttuurin, sosiaalisen median ja emo-poikien käsittely saa myös osakseen tyytyväisen nyökkäykseni. Opin paljon uutta.

Toivon, ettei kirjan tuhti olemus karkota mahdollisia lukijoita. Siihen kannattaa ilman muuta tutustua edes pintapuolisesti ja osittain, jos aihepiiri millään tapaa koskettaa. Itse tunsin saavani kirjan lukemisesta uusia työkaluja töihin ja uusia näkökulmia arkisiin kohtaamisiin, vaikka minkään sortin käsikirjasta ei kyse olekaan. Maailman pahuus ei tämän kirjan kirjoittamisella tai lukemisella parane, ja nuoret joutuvat kohtaamaan ja elämään liikaa vääryyttä, mutta toisaalta silmät aukeavat jälleen pari milliä. Kun ongelmia ja epäkohtia ei piiloteta tai silotella, muutos on mahdollinen.

Parasta Nuorisossa on toiveikas pohjavire: nykynuoret ovat kaikista ongelmista ja aikuisten moralisoinnista huolimatta pääosin terveitä, fiksuja ja hyvinvoivia ihmisiä, joille tulevaisuus on avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Ja siihen on helppo uskoa myös töissä, joka päivä, sitten lopulta kuitenkin.

Pilkettä

Syksy on pimentynyt talveksi aivan huomaamatta. Päivät juoksevat vauhdilla, maanantain jälkeen on usein jo perjantai. Iltaisin jaksaa juuri ja juuri pyörittää koneellisen pyykkiä ja tiskiä, Hesarit pinoutuvat lukematta lehtikoriin (okei, keittiönpöydälle), suosikkiblogeihin tulee tekstiä, jota en jaksa käydä lukemassa. Kirjoja on kesken, mutta ne etenevät verkkaisesti, sivun sieltä, toisen täältä. Toisinaan työmatkoilla, harvemmin pidempään yhtä soittoa etenkään iltaisin kotona. Kaipaan lukemista, mutta rauhoittuminen ja keskittyminen vaatii nyt liikaa – aivot surraavat ylikierroksilla.

Töissä riittää tekemistä, ei tarvitse tylsistyä. Vaihdoin pestiä lennosta kolme ja puoli viikkoa sitten erityisopesta opoksi, ja tässä roolissa olen joululomaan saakka. Oli hassua saada itselleen sijainen – ihan kuin olisin joku vakavasti otettava työntekijä! Vaikeampaa oli päästää irti hommista ja hypätä tekemään toista työtä. Eniten tuli ikävä oppilaita, vaikka näen suurinta osaa edelleen joka päivä. Joulun jälkeen palannen takaisin ruotuun. On ollut mukavaa pitää ohjauskeskusteluita ja opotunteja, yhdellä vierailukäynnilläkin ehdimme jo käydä. Nuorissa on intoa ja nyt on se vaihe, jossa yhteishaun läheisyys alkaa konkretisoitua monelle. Hui, ihan kohta se onkin!

Sen verran ehdin arjesta irottautua, että kävin itsenäisyyspäivän tuottaman pitkän viikonlopun kunniaksi kolmen päivän matkalla Kööpenhaminassa. Reissun peruuntuminen oli tosin varsin lähellä Bodil-myrskyn riepotellessa Tanskanmaata olan takaa. Pääsimme kuitenkin matkaan, ja vaikka menomatkalla meinasi ykä lentää lentokoneen laskeutuessa (otti meinaan mahasta se pomputus), kokonaisuutena saimme nauttia varsin kauniista talvisäästä.

Aurinko paistoi Merenneidollekin.

Keskityimme lähinnä käppäilemään ympäriinsä, juomaan Tuborgia, ihastelemaan komeita tanskalaismiehiä (ne ovat komeita, härregyyd!) sekä syömään smørrebrødejä. Tivolin jouluvalaistus tsekattiin (vaikka 95 kruunun pääsymaksu onkin mielestäni ryöstöä) ja muutama uusi paita lähti kotiin matkalaukussa. Oivallinen viikonloppu. (Tarkempaan matkaraporttiin en tällä kertaa taivu, mutta jos joku haluaa vinkkejä Kööpenhaminaan, seison edelleen kaksi vuotta sitten kirjoittamani matkakertomuksen takana.)

Nyt olisi vielä kymmenen työpäivää (sisältäen joulukirkkopäivän ynnä joulujuhlapäivän) ennen lomaa jäljellä. Unettomia öitä seuraa luultavasti ainakin arviointien vuoksi, sillä lupasin sijaiselleni osallistua hänen kanssaan oppilaideni/hänen oppilaidensa arviointiin. Tuntuisi aika epäoikeudenmukaiselta sekä häntä että oppilaita kohtaan, jos en sitä tekisi. Mutta oikeasti, numeroita. Todistukseen. Hyi!

Ja onhan tässä buukattuna jokunen ohjauskeskustelu, valinnaisaineiden suunnittelua, kaksi oppilashuoltoryhmän kokousta, oppimissuunnitelmien kommentointia ja sitä sun tätä. Että ei tämä elämä tylsää ole, ei.

Sitä lukuaikaa tosin kaipaan kipeästi juuri nyt. Jonossa on pyydettyjä arvostelukappaleita ja oman hyllyn kirjoja. Kirjaston kirjat palautin yhdessä rytäkässä takaisin sinne, mistä olen ne hakenutkin: totesin, että on aika puhdistaa nurkat ja palata autuaaseen tyhjyyteen ilman lainojen uusintakierrettä ja pölyä kerääviä veronmaksajien rahoilla kustannettuja kirjapinoja. Olo on samaan aikaan tyhjä ja helpottunut. Ja outo, sillä ei tällaista tilannetta ole aiemmin tullut kohdalle. Yleensä on aina ollut lainoja, maasta ja kaupungista riippumatta. (Sarjassamme kirja- ja kirjastoaddiktin tunnustukset.)

Ehkä sitä lukuaikaa voisi olla vaikka juuri nyt. Edes hetki ennen kuin nukahdan autuaasti kuorsaten asentoon, josta herään jälleen huomenna uuteen kellonsoittoon ja työpäivään.

Alice Munro: Valkoinen tunkio

Alice Munro: Valkoinen tunkio
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Adam Korpak
Tammi 1987
327 s.
The Progress of Love (1986)

Kirppariostos.


Olemme jatkaneet nooran kanssa Alice Munron tuotannon lukemista, ja tällä kertaa lukuvuoroon pääsi vuonna 1986 julkaistu ja vuotta myöhemmin suomennettu novellikokoelma Valkoinen tunkio.

Kokoelmassa on 11 vahvatunnelmaista novellia, joissa liikutaan pitkälti naisnäkökulman kautta ihmissuhteissa, perheissä ja elämän käännekohdissa, kuten Munrolla tapana on. Miljöönä on 1900-luvun Kanada, maaseutu ja pikkukaupungit, joitakin loikkauksia tehdään myös muihin ympäristöihin. Kaaret ovat laajoja, kerronta tiheää ja kuulasta. Jokaista tarinaa lukee henkensä hädässä, koko ajan lisää ahmien.

Erityisen paljon pidin novelleista Jäkälää, Orange Streetin luistinradan kuu, Jesse ja Meribeth, Rukouspiiri ja Valkoinen tunkio. Jäkälää ja Valkoinen tunkio kertovat avioliitosta ja sen taipuvista kaarteista, hyvästä ja pahasta, ihmissuhteesta, joka on jo mennyt, mutta josta on vielä rippeitä jäljellä. Näennäisen keskiluokkaista, sivulauseiden kautta säröilevää, lopulta jotain aivan muuta.

Orange Streetin luistinradan kuu on nuoruudenkuvaus, joka paljastaa useamman kerroksen tuoden esiin raadollisiakin muistoja. Samalla se kertoo kokonaisesta, kypsästä elämästä, ympyrästä, joka on sulkeutunut, mutta johon jää aina aukkoja.

Jesse ja Meribeth vie tyttöjen väliseen ystävyyteen, se sitoo sisäänsä pienoiskoossa kokonaisen ihmissuhteen sekä sosiaalisen käyttäytymisen ja olemisen koodiston. Rukouspiirissä taas on kyse äidistä ja tyttärestä sekä pikkukaupunkia kohtaavasta surusta, jonka jokainen käsittelee tavallaan.

Mitä enemmän luen Munroa, sitä syvemmin ihailen häntä. Naisessa on jotain taianomaista, jotain niin intensiivisen lumoavaa, että hänen novelliensa äärellä hiljenee kunnioituksesta. Ne etenevät kevyesti paljastaen vähä vähältä enemmän ja jättäen lukijan lopulta tyyneksi ja tyytyväiseksi. Tunnelma kasvaa ja kehittyy, henkilöistä paljastuu uusia puolia, lukijaa ei aliarvioida. Kuitenkaan minkäänlaista ylimääräistä kikkailua ei ole. Munro on suoran kerronnan mestari.

Ei tämäkään ole liian täydellinen. Liika täydellisyys ei toimi. Muutama novelleista ei sytytä, innosta tai herätä erityisempiä tuntemuksia. Esimerkiksi Miles City, Montana on sinänsä oivallinen tarina sukupolvien erosta, lapsuuden ja aikuisuuden välisestä railosta ja juurista irti räpistelystä, mutta sen käänne on (Munrolle) harvinaisen ennalta-arvattava ja siten hieman latistava. Mutta siitä huolimatta Valkoinen tunkio on täyteläinen, kiehtova ja kaikkensa antava.