Teemamaana Saksa: Vii5i

Ursula Poznanski: Vii5i
Suomentaja: Anne Mäkelä
Atena 2013
426 s.
FÜNF (2012)

Kirjastosta.


Pellolta Salzburgin ulkopuolelta löytyy eräänä sumuisena aamuna naisen ruumis. Nainen on murhattu työntämällä hänet alas kalliolta. Jalkapohjiin hänelle on tatuoitu koordinaatit. Niitä seuraamalla alkaa pirullisen juonikas geokätköilyn ideaa noudattava arvoitusleikki, jossa tavanomaisten kätköjen sijaan löytyy ruumiinosia.

Juttua selvittää etsivä Beatrice Kaspary kollegoidensa kanna. Bea on vastikään omistushaluisesta miehestään eronnut kahden lapsen äiti, jolla on ilman poliisin työtäänkin traumoja jo aivan riittämiin. Nuoruuden kokemukset ja parhaan ystävän raskas menetys kalvavat Beaa, minkä lisäksi hän kokee syyllisyyttä ja riittämättömyyttä sekä äitinä että etsivänä. Geokätkötapauksen selvittelyn edetessä alkaa näyttää ahdistavan paljon siltä, että juttu liittyy jollain tapaa Beaan henkilökohtaisesti. Jännitystä ja toimintaa on luvassa tarinan viimeisiin käänteisiin saakka.

Huomasin tuossa kesän kuluessa muutamien kollegoiden lukeneen ja bloganneen tästä itävaltalaisdekkarista. Luen nykyisin verrattain vähän dekkareita tai muutakaan jännitystä, mutta tätä päätin pitää silmällä kirjastossa kaiken varalta. Nyt se sattuikin olemaan sopivasti saatavilla, ja yhtä lailla sopivasti tuli flunssa ja toimeton viikonloppu.

Oikein vetävän stoorin sainkin lukea. Geokätköilystä ammentava juonikuvio on hykerryttävä, vaikka murhaajan vihjeet seuraaville koordinaateille tuntuivatkin paikoin hieman teennäisiltä. Monia kiinnostavia ja traagisia kohtaloita ehditään tavata, ja käänteet ovat sopivan vauhdikkaita. Viihdettä oli siis luvassa ihan olan takaa.

Hieman tympääntynyt olin kyllä päähenkilöön. Beatrice Kaspary on turhan tyypillinen dekkarietsivä. Syyllisyyttä, työnarkomaanin piirteitä, huono äiti -syndroomaa, hankala parisuhde, vaikea luottaa, v-mäinen esimies, epävarmuutta ja tietenkin, voi tietenkin lähdenpä tästä ihan vaan tsekkaamaan yhden jutun, mutta enpä juuri tällä kertaa kuittaa sitä työparilleni -"vahinko". Aaaaaargh! Onneksi viimeksi mainittu ei nyt ollut niin alleviivattu. Sen sijaan Bean perhetilannetta kyllä jauhettiin ja suorastaan hierottiin vasten lukijan kasvoja. Kiitos tästä, tuli selväksi jo.

No, olen kuitenkin ihan tyytyväinen lukemaani, ja näkyyhän se siinäkin, että ahmaisin yli nelisataasivuisen kirjan aivan hujauksessa. Toisaalta tulin taas siihen tulokseen, että parhaimmat dekkariaikani ovat väistämättä ohi. En vain jaksa väistämättä(kö?) tarinankuljetukseen vaadittavia kliseitä. Ainakaan kovin montaa kertaa vuodessa.

___

Haasteet: Teemamaana Saksa ja Maailmanvalloitus (Itävalta).

Teemamaana Saksa: Kiusattu

Siegfried Lenz: Kiusattu
Suomentaja: Oili Suominen
Gummerus 2001
188 s.
Arnes Nachlaß (1999)

Kirjastosta.


Nuori mies Hans on kovan paikan edessä. Hänen on pakattava laatikoihin ottoveljensä Arnen jäämistö. Vanhemmat eivät siihen kykene, nuoremmat sisarukset eivät halua. Samalla, kun Arnen merihenkinen ja pieneen tilaan mahtuva omaisuus päätyy vähitellen laatikoihin, Hans muistelee kaikkea sitä, minkä Arne hänen perheessään muutti.

Arnen oma perhe on menehtynyt traagisesti, ja poika muuttaa teini-iän kynnyksellä isänsä vanhan ystävän perheeseen. Vanhemmat ja vanhin veli Hans ottavat pojan hyvin vastaan, mutta nuoremmat sisarukset Wiebke ja Lars eivät niinkään. Arnessa on paljon kummallista ja persoonallista, hän on lahjakas kielissä ja koulussa yleensäkin, älykäs ja ikäänsä kypsempi. Sosiaalisesti hän ei kuitenkaan menesty nuorten julmassa pelissä. Sopeutumisyritysten ja arkisen elämässä eteenpäin selviämisen miljöönä on Hampurin telakka-alue, jossa perhe asuu. Se henkii lähtemisen, sijattomuuden ja kiertokulun kaikuja.

Olen lukenut hyvin kauniin ja hyvin surullisen kirjan. Kiusattu on mitaltaan vaatimaton, mutta sisällöltään sitäkin rikkaampi. Tarina on lähes raatelevan avoin, kaikki olennainen annetaan, eikä se ole niin ihanaa luettavaa. Arne-parka jää mieleeni pitkäksi aikaa. Viaton nuori poika, joka ei ole koskaan tehnyt kellekään mitään pahaa, saa liikaa kantaakseen. Muut, nekään, jotka tietävät painosta Arnen harteilla, eivät anna armoa. Koulumaailma on julma, eikä älykäs nuori pärjää siellä, sillä hän ei vain kuulu joukkoon.

Yksinäisyyden ja sijattomuuden tunnelma on kirjassa voimakas, vaikka isoveli Hansin näkökulma pehmentääkin sitä. Ei hio täysin pois, mutta helpottaa hieman. Sentään Hans on aina välittänyt Arnesta, tehnyt parhaansa pojan eteen, mutta joutunut lopulta nostamaan kädet ilmaan voimattomana. Arne on ristiriitainen ja aito juuri siksi, että hän on ihminen, joka joutuu kantamaan ja kestämään absurdeja taakkoja. Lenz kuvaa tarkalla katseella, millaista on olla hierarkian pohjimmainen, millaista on päätyä silmätikuksi, vaikka ei tee mitään väärin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa telakka-alueelle, joka kuiskii suuria tarinoita. Ympäristön kuvaus on äärimmäisen hieno, ja telakkaan itseensä kiteytyy paljon, sekä tapahtumia että tunnelmaa. Näin lukiessani mielessäni sumun kerääntyvän käytöstä poistettujen laivojen ylle, laitureille ja varastorakennuksiin. Meren häivähdys tuoksui nenässä.

Tässä kirjassa on paljon koskettavaa, mutta ei mitään liikaa. Suosittelen.

Afrikan tähti: Rihata

Maryse Condé: Rihata
Suomentaja: Annikki Suni
Kansi: Eero Heikkinen
Art House 1989
230 s.
Une Saison à Rihata (1981)

Kirjastosta.


Zek on leipiintynyt virkamies ja suuren perheen pää, muttei moninaisista taikakeinoista huolimatta vielä yhdenkään pojan isä. Hänen vaimonsa on Marie-Hélène, Karibialta Pariisin kautta Afrikkaan päätynyt nainen, joka kaipaa takaisin raskauksia edeltänyttä kehoaan ja henkistä vapauttaan. Zek ja Marie-Hélène asuvat perheineen Rihatassa, pääkaupungin varjossa, hieman kulahtaneissa oloissa, syrjässä maan hallinnon sykkeestä. Kun Zekin ministeriksi kohonnut veli Madu saapuu Rihataan vierailulle, monet vanhat haavat aukeavat uudelleen. Veljesten väliset kärhämät joutuvat punnituksi kiintymyksen ja perhesuhteiden kanssa. Samalla seurataan sissiliikkeen toimintaa ja pyrkimyksiä syöstä diktaattorin otteita käyttävä presidentti Tuman korruptoituneine hännystelijöineen pois vallasta.

Rihata oli täydellinen sattumalöytö kirjastosta. Tapanani on haahuilla hyllyjen välissä ja tarttua kirjoihin sattumanvaraisesti, ja niin tämäkin kirja päätyi käsiini. Ihan hyvä että päätyi, vaikka olen minä parempiakin kirjoja lukenut. Ei tämä kuitenkaan mitään ajanhukkaa ollut, ei toki.

Itse asiassa Rihata oli lopulta varsin helpostilähestyttävä ja paikoin se onnistui tempaamaan minut mukaansa, ennen kuin taas etäännyin tarinasta. Se sijoittuu kuvitteelliseen Afrikan maahan, jossa on selviä viitteitä ainakin Kongosta ja Ruandasta, epäilemättä useista muistakin olemassaolevista maista. Maa on Ranskan entinen siirtomaavaltio, jonka asukkaat rimpuilevat kovalla vauhdilla irti menneisyydestä ja latistavasta nykyisyydestä, kohti todellista itsenäisyyttä ja demokratiaa. Kirjan keskeisimmät henkilöt ovat kaikki olleet ulkomailla opiskelemassa, ja Marie-Hélène on alunperin kotoisin aivan muualta, Karibialta. Rihata keskittyy kuvaamaan ristiriitoja, jotka syntyvät maassa, joka ei vielä ole sinut itsensä kanssa. Samoin se sukeltaa henkilökohtaiseen elämänpiiriin ja ihmissuhteisiin, vaikka taustalla sykkii koko ajan vahva yhteiskunnallinen ote.

Kirja on varsin kevyt, vaikka sen aihepiiri on vakava ja merkityksiä täynnä. Condé päästää paikoin elämänilon valloilleen, osoittaa tekstillään, että myös vaikeuksista voidaan nauttia. Ennen kaikkea kirjailija näyttää, kuinka monet kasvot Afrikalla on: paljon useammat, kuin mihin länsimainen media jää niin helposti kiinni. Vaikka kirja on yli 30 vuotta vanha, se tuntuu hyvin tuoreelta ja ajankohtaiselta edelleen.

Maryse Condé on itse kotisin Guadeloupesta Karibialta, mutta on asunut ja työskennellyt myös Guineassa, Ghanassa ja Senegalissa. Vaikken suoranaisesti ihastunut Rihataan, se sai minut kiinnostumaan Condésta ja hänen muusta tuotannostaan. Kirja itsessään jäi hieman etäiseksi, enkä oikein päässyt tarinan imuun mukaan, vaikka kaikkeni yritin. Henkilöitä on paljon ja intensiivisempi lukeminen olisi tehnyt kirjalle enemmän oikeutta.

Mikäli kiinnostus kirjaan herää, suosittelen jättämään suomennoksen takakannen lukematta. Se nimittäin spoilaa surutta tarinan keskeisen käänteen, jonka tietäminen etukäteen saattoi olla yksi syy, miksi en päässyt tarinan vietäväksi niin hyvin, kuin olisi ollut mahdollista.

___

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen. Lisäksi ruksaan sillä Maailmanvalloituksesta Guadeloupen, joka on Ranskan merentakainen departementti Karibialla.

Jussi Katajala: Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita

Jussi Katajala: Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita
Kansi: Jarno Kantelinen / Minttu Carole
Osuuskumma 2013
259 s.

Arvostelukappale.


Jussi Katajalan tuore novellikokoelma Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita sisältää 12 spekulatiivisesta fiktiosta vaikutteita ammentavaa novellia. Novellit sijoittuvat ajallisesti pisimmillään ajanlaskun alkua edeltäviin vuosisatoihin, kulkevat antiikin Välimeren kautta viikinkiaikaan, keskiajalle, 1900-luvulle ja lopulta nykyaikaan. Jokaisessa novellissa on jonkin asteisia spefin aineksia, osassa vahvemmin kuin toisissa.

Kokoelman aloittaa tiivistunnelmainen Taivaalta pudonnut, vain neljän sivun mittainen mutta sitäkin terävämpi kertomus, jota voi pitää hyvillä mielin erittäin vaihtoehtoisena historiantulkintana. Novelli ehtii lyhyestä mitastaan huolimatta koukuttaa ja antaa hyvät eväät seuraaville.

Nereidien laulu, Katarsis ja Fineuksen valinta sijoittuvat antiikin aikaan. Ne ovat varsin perinteisiä seikkailunovelleja, joissa on vaikutteita vanhoista kreikkalaisista taruista. Kaikissa kolmessa mitataan sankarin moraalia, rohkeutta ja nokkeluutta. Jotkut selviävät, toiset eivät. Nämä tarinat hieman sekoittuivat mielessäni kokoelmaa lukiessani, mutta etenkin Fineuksen valinta oli käänteiltään mukavan vauhdikas.

Viikinkien matkaan päästiin kahdessa seuraavassa novellissa. Nekin olivat turhan samanlaisia keskenään, vaikka sinänsä oivallisia novelleja ovatkin. Koston musta laiva ja Kultanaamioinen jumala tuovat lukijan viikinkien maailmaan, merten herrojen laivoihin, taisteiluihin ja kaupankäyntiin. Jälleen punnitaan uskollisuus ja syyllisyys.

Wilhelmus Lyypekkiläisen kuolema nousee kokoelman novelleista yhdeksi suosikikseni. Siinä kievarinpitäjä kohtaa munkinasuun pukeutuneen kuoleman ja tekee tiliä elämästään. Tunnelma ei ole pelottava, vaan pikemminkin silmäkulmassa näkyy pilkettä. Melkein maistoin paksun oluen ja herkullisen viinin suussani novellia lukiessani.

Niminovelli Leonardon rasia vie lukijan Leonardo da Vincin ja ottomaanien mukaan. Se käsittelee sodankäynnin ja strategian taitoa kiehtovalla tavalla. Noitanaisen älä anna elää on kirjemuodossa oleva novelli, josta myös pidin erityisen paljon. Noitavainoja ja noituuden pelkoa käsitellään taitavasti ja lukijan uteliaisuutta kutkutellen.

Lemminkäisen kuolema ja Äänetön saari ovat 1900-luvun sotiin ja sodan herättämiin tunteisiin vahvasti nivoutuvia novelleja. Lemminkäisen kuolemassa käsitellään Suomen sisällissotaa ja sodassa tehtyjä virheitä viihdyttävillä kauhuelementeillä lisättynä. Äänetön saari sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Tyynelle valtamerelle, ja on kokoelman paras. Yhdysvaltalainen lentäjä tekee pakkolaskun pienelle tuliperäiselle saarelle ja kohtaa sekä itsessään että ympäristössään asioita, joita ei koskaan olisi halunnut tavata.

Kokoelman päättää kahdessa ajassa kulkeva Asturias (Leyenda), josta en erityisemmin syttynyt. Siirtymissä ja kahden ajan limittämisessä oli makuuni liikaa yritystä.

Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita on samaan aikaan tasainen ja poukkoileva. Kirjailija ammentaa reilusti historian kuvastosta ja tapahtumista ja sekoittaa samalla joukkoon omiaan – mainiota. Novelleissa olisi kuitenkin hiomisen varaa. Hieman liikaa selitetään ja alleviivataan, avoimempiakin ratkaisuja voisi mielestäni tehdä ja jättää lukijan pääteltäväksi osa tapahtumista, syistä ja seurauksista. Tosiaalta seikkailuhenkisiin novelleihin sopii suoraviivaisuus ja kikkailemattomuus, sillä tapahtumat merkitsevät sellaisenaan paljon, eivät vain symbolisella tasolla.

Katajalan kokoelma on miellyttävää luettavaa, mutta aivan yhteen menoon en sitä nauttisi. Sen sijaan novelli silloin, toinen tällöin lienee hyvä vauhti tehdä tuttavuutta vaihtoehtoisten historian tapahtumien, myyteistä ammentavien menneisyyden hetkien sekä kiehtovien ja mielikuvitusta kutkuttavien yksityiskohtien ja anekdoottien kanssa.

___

Raija on myös tutustunut Leonardon rasiaan ja pitänyt lukemastaan.

Alimmalla portaalla ja hyvää tekemässä lukemalla

Syyskuu, suosikkikuukauteni. Vielä on valoisaa, mutta ilma on jo viileä. Aamut ovat parhaimmillaan kirkkaita ja kirpeitä, juuri minun makuuni. Takki ja huivi pääsevät käyttöön. Ehkä jo baskerikin.

Uutta työtä on jatkunut kolme viikkoa. Ensimmäinen palkkapäiväkin ehti jo tulla. Jonkinlainen rutiini on alkamaisillaan. Pidän jo tunteja, vaikken vieläkään täysillä määrillä. Yhdellä tunnillani on vain yksi oppilas, ja se tuntuu luksukselta, joskin myös haastavalta. Minua katsellaan vielä alta kulmien, vastaukset ovat monesti ynähdyksiä. Mutta vähitellen, vähitellen... Perjantain tunnilla tuli jo kokonaisia (ja hyviä!) kysymyksiä.

Oppilaani ovat sympaattisia, eikä aikaa kulu työrauhan järjestelemiseen tai riehumisen taltuttamiseen, sillä enimmillään paikalla on yhtä aikaa viisi oppilasta. Sen sijaan olen joutunut hyvin syvälle itseeni pohtimaan, kuinka oikeasti opetan asioita, jotka ovat minullekin vaikeita, saati sitten niille nuorille, jotka tarvitsevat osa-aikaisesti erityisopetusta. Ihan alkuun olin valmis iskemään hanskat tiskiin ja toteamaan, etten osaa, enkä tiennyt, mihin lähdin. Vieläkään en tiedä, osaanko, mutta nyt ainakin tiedän, että yritän. Ja sen on riitettävä. Piste.

Hieman on vielä ulkopuolinen olo uudessa työyhteisössä, mutta se lienee luonnollista. Työparini on napakka ja mukava, ja meillä synkkaa hyvin. Hän on myös uusi. Se auttaa pitkälle. Väistämättä kuitenkin tulee mieleen, voisiko itse tehdä jotain toisin, että saisi lämpimämmän vastaanoton ja vähemmän alta kulmien katselua. Luultavasti en voisi, sillä olen jo kyllästymiseen saakka saanut kuulla, kuinka rautaisia ammattilaisia edeltäjämme olivat. En epäile sitä, mutta pohdin, miksi asiasta on tehty niin suuri haloo. Ihmiset ovat nyt muuttuneet, ja meidän uusien on kelvattava. Taitaa olla iso pala joillekin tajuta, ettei koulussakaan voi olettaa kaiken pysyvän aina ennallaan. Tai etenkään koulussa.

Mutta kyllä täältä vielä kavutaan eteenpäin. Vähitellen, askelma kerrallaan. Pyrin keskittymään ydintehtävääni ja unohdan muun, tai ainakin yritän. Minun tehtäväni on auttaa oppilaita oppimaan asioita, jotka ovat heille vaikeita. Sosiaaliset suhteet kollegojen kanssa ja hierarkiakuviot opehuoneessa ovat ihan toinen juttu.

Tällä hetkellä akuuttia olisi tankata 8- ja 9-luokan ruotsia. Helan går! Minulla nimittäin aloittaa kaksi ruotsin ryhmää ensi viikolla. Tai itse asiassa vielä akuutimpaa olisi yrittää parantua tästä ärhäkästä flunssasta, joka kolkutti olalle torstai-iltana ja on siitä eteenpäin lähinnä pahentunut. Mur.

Mutta flunssasta iloisempiin asioihin. Nimittäin kirja-asioihin.

Kirjabloggaajat tempaisevat jälleen! Ensi perjantaina 6.9. alkaa kirjabloggaajien Lukutaitokampanja. Kampanja toteutetaan yhdessä Suomen Pakolaisavun kanssa ja se kestää viikon ajan perjantaihin 13.9. saakka. Bloggaajat haastavat lukijansa lahjoittamaan yhden euron per viikon aikana luettu kirja Suomen Pakolaisavun järjestämään lukutaito-opetukseen pakolaisille ja paluumuuttajille Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa. Kaikki viikon aikana kerätyt lahjoitukset menevät lyhentämättömänä tähän työhön. Suomen Pakolaisapu on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton järjestö, joka auttaa pakolaisia ja paluumuuttajia pääasiassa koulutuksen avulla.

Info- ja lahjoitussivulle pääset tästä. Suomen Pakolaisavun nettisivut ovat täällä.

Eli omalta osaltani pointti on seuraava:

6.–13.9. välisenä aikana luen kirjoja kuten yleensäkin. Kirjoitan jokaisesta luetusta kirjasta tänne blogiini mahdollisimman nopealla tahdilla. Ja haastan kaikki blogini lukijat lahjoittamaan kampanjaan euron jokaista viikon aikana lukemaani kirjaa kohti. Aloitan ensi perjantaina ja julkaisen koontipostauksen 14.9. Sen perusteella voi sitten tehdä lahjoituspäätöksensä. Tavoitteeni on lukea viisi kirjaa kampanjaviikon aikana. Saas kattoo, kuinka käy!

Lisää tietoa muista mukana olevista blogeista sekä kampanjasta yleensä seuraa myöhemmin. Beware!