Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä

Lady Warren: Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä
Suomentaja: Paula Hotti
Kansi: ?
Savukeidas 2012
188 s.
Alkuperäisteos: ?

Kirjastosta.


Lady Warrenin Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä on vinkeä matkakertomus 1920-luvulta. Lady pakkautuu kamppeineen moottoripyörän sivuvaunuun ja lähtee lähes 3000 kilometrin ajomatkalle Pohjois-Afrikan teille. Moottoripyörää ajaa hänen ystävänsä P.

Matkan varrella vieraillaan pienissä kylissä, isommissa kaupungeissa, aavikolla ja vuoristossa. Lady tekee tarkkoja ja teräviä havaintoja kohtaamistaan ihmisistä ja näkemistään asioista. Kaupunkien juutalaiskorttelit, satama-alueet ja aavikoiden heimoelämä tulevat lukijalle tutuksi, samoin moninaiset majoituspaikat hotelleista kotimajoitukseen ja aavikolla telttailuun.

Lady Warrenilla on sana hallussa, ja hänen seikkailuaan on kiinnostavaa seurata. Asenne matkaan on ihailtavan rento, ja vaikka vastoinkäymisiä tulee paljon, mikään ei saa ladya musertumaan. Tosin on muistettava, että teos on kirjoitettu matkan jälkeen, joten se on hiukan jälkiviisas ja nostalgisoiva.

Onneksi mukana on kartta, josta matkaa voi seurata. Algerian ja Tunisian seudut kun eivät ainakaan tälle lukijalle ole erityisen tuttuja. Kuvitus olisi ollut poikaa, mutta lady kirjoittaa filmirullien ja muiden muistojen kadonneen kotimatkalla kohti Britanniaa. Harmi.

Kirjaa oli hauska lukea, ja ladyn asenne ilahdutti alusta loppuun. Itse tuskin olisin yhtä rento, jos kulkupelini hajoaisi keskellä afrikkalaista erämaata tai jos koko päivän odottamani juna menisi nenän edestä. Mutta no, minäpä en ole menossa Afrikkaan ajamaan moottoripyörällä.

Toisaalta on myönnettävä, että jäin lopulta hieman epäilemään kirjan aitoutta. Lady Warren on täysin tuntematon henkilö, josta en saanut selville kirjan lisäksi muuta. Alkuperäisteoksestakaan en löytänyt tietoja – en tosin jaksanut kauheasti edes etsiä. Kaiketi ei pitäisi olla syytä olla uskomatta, etteikö Lady Warren olisi kuvaamaansa matkaa vuonna 1921 tehnyt, mutta epäilyähän maailmaan mahtuu. Eikä se lukukokemusta pilannut: hauska kirjahan tämä oli lukaista, vaikkei kovin mieleenpainuva olekaan.

___

Afrikan tähti: Algeria ja Tunisia. Maailmanvalloitus: Tunisia.

Aino Kontula: Opettajan selviytymisoppi

Kuvan punaviini liittyy tapaukseen.

Aino Kontula: Opettajan selviytymisoppi – Vinkkejä vanhemmille
Helsinki-kirjat 2010
229 s.

Kirjastosta.


Millainen on hyvä opettaja?
En tiedä.
On kymmeniä hyviä opettajatyyppejä. On toinen mokoma vähemmän hyviä ja myös niitä, joiden ei pitäisi olla lainkaan opettajia – joko omasta mielestään tai lähinnä oppilaitten mielestä. (s. 150)


Kun uusi työni alkoi, minulle selvisi, että sen sisältö onkin hieman muuta kuin olin luullut. Joko olin kuunnellut huonosti työhaastattelussa tai sitten väärinymmärrys oli ihan molemminpuolinen. Haasteita tuli aimo kasa lisää, samoin hämmennystä ja epäilemättä monelle sieltä sun täältä tuttu en vaan osaa -fiilis. Nopein toimenpiteeni kauhunlievittämiseen oli tietenkin marssia kirjastoon selailemaan kasvatustieteen ja erityispedagogiikan hyllyjä. Mihinpä muuhun lukutoukka ja painettuun sanaan jykevästi uskova luottaisi yhtä paljon?

Silmiini osui Aino Kontulan houkuttelevasti nimetty Opettajan selviytymisoppi – Vinkkejä vanhemmille, jonka korjasin parempaan talteen silmänräpäystä nopeammin. Kirja osoittautui helposti lähestyttäväksi ja nopealukuiseksi tapaukseksi – toisin kuin suurin osa kasvatustieteen alan kirjallisuudesta yleensä.

Kirjan nimi saa kyllä hieman moitteitani, sillä se johtaa harhaan. Vanhemmille tarkoitettujen vinkkien osuus on marginaalinen, ja ihmettelenkin, miksi käsite on nostettu kirjan nimeen saakka, alaotsikoksi tosin, mutta silti. Ensisijaisesti kyse on opettaja emeritan nuorta opettajaa puhuttelevasta ja tälle vinkkejä tarjoavasta teoksesta.

Pidin kirjan tyylistä. Se on kepeä, sujuva, sarkastinen ja hieman provosoivakin. Luvut ovat selkeästi toisistaan erotetut ja teemoitetut, rakennetta on helppo seurata ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Tilaa on jopa omille muistiinpanoille, joskaan aivan niin käsikirjamaisena en tätä teosta näe, että se olisi ollut ehdottoman välttämätön ratkaisu.

Aino Kontula on elämäntyönsä peruskoulun biologian- ja maantiedonopettajana tehnyt, eläkepäivinään kirjoittamiseen keskittyvä kasvatus- ja opetusalan asiantuntija. Omista kokemuksista ja työurasta ammentava teos on siinä mielessä lohdullinen ja arkinen, että se on hyvin rehellinen. Tosin aika ajoin riveillä ja rivien välissä pilkahteli pienimuotoista itsekorostusta, mutta sellaisiahan me opettajat taidamme kaikki loppujen lopuksi olla...

Opettajan selviytymisoppi on jaettu yhdeksään lukuun. Ne käsittelevät opettajan ammattia yhteiskunnallisena ja henkilökohtaisena ilmiönä, koululaitoksen ja opettamisen historiaa, hyvää koulua, työnhakua, oppilaita, kurinpitoa, opettajatyyppejä, koulun arkea sekä kodin ja koulun yhteistyötä. Hyvin kattava skaala siis, tehokkaassa paketissa.

Jotain tällaista luettavaa olisin kaivannut auskultoinnin aikana kaiken maailman Pestalozzien sijaan. Jotain vastaavaa: arkista, käytännönläheistä, ravistelevaa, herättelevää, ärsyttävää – aitoa. Toki yliopisto-opintoihin kuuluu teoreettisuus, mutta opetusharjoittelun tarkoitus lieni kuitenkin olla nimenomaan käytännön harjoittelua. Miksi siis sen aikana ei voitu rehellisesti puhua opetustyön arjesta?

Aino Kontula ei väitä olevansa aina oikeassa. Tämä on hyvä taito opettajan oppia, vaikka kaikki opettajat eivät sitä koskaan opi. Itse ainakin tiedän olevani pääasiassa useimmiten kaikkea muuta kuin oikeassa. Oppilailta yritän sen kuitenkin salata parhaani mukaan. Eipä niillekään kaikkea kannata myöntää...

Opettajan selviytymisopissa on provokatiivinen ja herättelevä ote. Sen lienee tarkoitus kannustaa keskustelemaan, pohtimaan ja kehittymään sekä myöntämään ikäviäkin totuuksia tosiksi. Vaikka olen vasta opettajan urani alkuvaiheessa, tunnistin kirjan sivuilta monia tuttuja asioita. Mieleen tulivat myös ne monet virheet, joita viime keväänä tein. Toisaalta virheet opettavat – ainakin tietää, mitä ei ainakaan kannata tehdä, vaikkei oikeaa tapaa tietäisi edelleenkään. Saa siis nähdä, mihin tuleva lukuvuosi vie. Luultavasti teen uusia virheitä, mutta toivottavasti kuitenkin eri asioissa.

Pätkätöiden ilo on se, että näkee monta työyhteisöä ja monta tapaa toimia. Niiden haitta on se, että aina on aloitettava alusta. Mutta toistaiseksi olen iloinen pätkäelämästä, sillä ainakaan en ehdi leipiintyä, ja aina on oltava valmis muutoksiin. Sitä paitsi en vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Se voi lopulta olla jotain ihan muuta kuin opettaja. Mutta niin kauan, kun ensisijaisesti klikkaan itseni opetusalan avoimiin työpaikkoihin, aion totella Aino Kontulan ohjeita vähintäänkin yleisluontoisella tasolla: pysyn uteliaana, en ole lähtökohtaisesti muutosvastarintainen, pidän järjen päässä ja tolkun mielessä, muistan oppilaan ensin ja ennen kaikkea olen itselleni armollinen. Sillä tavalla saatan tulla ainakin ihan kohtuullisen hyväksi opettajaksi.

Tosin ennen uutta työviikkoa nautiskelen silti chileläistä punaviiniä. Antaumuksella.

___

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot – Yhteiskunta.

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia
WSOY 2002 (1. painos 1983)
82 s.

Kirjastosta.


Olen häikäistynyt.

Tutustuin Leena Krohniin viime vuodenvaihteessa, jolloin luin Lukudiplomia varten Tainaronin. Jo silloin ymmärsin olevani mennyttä naista, Leena Krohnin talutusnuoraan väistämättä päätynyt ja siellä pysyvä. Hieman myöhemmin luin Krohnin uusimman teoksen, upean Hotel Sapiensin, johon rakastuin – mikäli mahdollista – vieläkin syvemmin kuin Tainaroniin (ja jota muuten äänestin Hesarin 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -äänestyksessäkin).

Nyt oli kolmannen Krohnin aika.

Ja sama tunnetila jatkuu.

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia on ohuen ohut kirja, kaiketi eräänlainen novellikokoelma. Kaikki pienet tarinat, miniatyyrit tai muotokuvat, liittyvät kuitenkin tavallaan toisiinsa. Keskeisin yhteinen tekijä on Donna Quijote, hahmo, joka elää ja kulkee kaupungissa ja kohtaa toisia. Kaltaisiaan ja toisenlaisia.

Miljöö on vahvasti kaupunkimainen, ja tarkemmin varsin helsinkiläinen, vaikkei sitä suoraan sanota, eikä sen ole pakko sitä olla. Ollaan meren äärellä, kallioilla, kaduilla, asfalttiviidakossa, raitiovaunun jyskeessä, pienissä asunnoissa ja mielentiloissa.

Kirja pureutuu syvälle. Se kertoo meistä ihmisistä ja siitä, mitä me voimme olla sekä yksin että yhdessä. Kuinka eroamme toisistamme, ja mikä tekee meistä saman. Mikä on yhteistä, mikä erottaa. Krohnin tarjoama kuultokuva on monitulkintainen, eikä mitään saa valmiina.

Yleensä närkästyn, jos luen liian haastavaa kirjallisuutta. En pidä siitä, että kirjailija tekee kaikkensa osoittaakseen säkenöivän älykkyytensä ja jyrätäkseen lukijansa. Tähän ei Krohn ryhdy.

En voi väittää ymmärtäväni kaikkea, mitä hän kirjoittaa. Toisaalta uskon, ettei niin ole tarkoituskaan. Krohn jättää paljon auki, rivien ja kappaleiden väliin. Hänen tekstinsä on kiireetöntä, kaikenlaista pakotusta vailla. Tämä rauhallisuus tuo mukanaan halun jäädä tulkitsemaan ja pohtimaan – ja paikoin vain jatkaa matkaa.

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia nostaa esiin erilaisia tapoja olla ihminen. Olla osa joukkoa, olla yksilö. Tämä outo ja kaunis kirja jättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Ja juuri siksi se on niin kiehtova, houkutteleva ja äärimmäisen taitava teos.

___

Tessa ihailee taitoa kertoa paljon pienessä tilassa. Satu löysi kirjasta paljon kehystettäväksi sopivia ajatuksia.

Osallistun kirjalla Kotimainen Kasarikirjakesä -haasteeseen (jota aion suorittaa elokuun loppuun saakka).

Kohti ääretöntä (tai ainakin uutta lukuvuotta)

Laulu ja leikki tilaukseen tiistai-, torstai- ja perjantai-iltapäiviin minullekin!

Pyörällä on, pää nimittäin.

Tänään se alkoi. Uusi työ, uusi tehtävä, uusi työpaikka. Kyllä jännitti, voin sanoa. Onneksi satuin ensimmäisenä istahtamaan toisen uuden viereen, joten vertaistuki löytyi saman tien. Paljon on nyt tietoa, päivämääriä, nimiä ja käytäntöjä kuultu, luettu ja koetettu jo painaa mieleen. Huomattavasti enemmän niitä meni ohi korvien. Mutta onhan tässä tätä. Aikaa.

Ensimmäiset ajatukset uusista kollegoista ovat hyvät. Työparikseni saan napakan oloisen ihmisen, siitä olen iloinen. Olemme tosin molemmat ihan yhtä epäpäteviä ja kokemattomia hoitamiimme tehtäviin, mutta mikäs siinä. Samassa veneessä ainakin ollaan. Siitä on ollut hyötyä ennenkin, miksei nyt.

Oppilaat ovat toistaiseksi vielä nimiä papereissa, mutta huomenna heilläkin alkaa koulu. Jännää nähdä, minkälaisia sankareita siellä on. Nyt, kun olen itse vielä niin kokematon, ennakko-oletuksia on aika vähän. Tänään kuulemani alustuskin lupailisi, että hieman helpommalla ehkä pääsen kuin edellisessä työpaikassa. Mutta ainahan ne teinit voivat yllättää, ja asiat ja tilanteet muuttuvat, tietenkin. Ja teen sitä paitsi eri työtä nyt kuin keväällä – täytyy miettiä vielä sitäkin ja jopa sisäistää se.

Tuntuu hassulta olla taas kiinni työn ja leivän syrjässä. Kesä oli pitkä, ja vapaani pidempi kuin kertaakaan vuosikausiin. Nyt se on ohi, vaikken sitä ehkä ihan vielä tajuakaan. Teki se kyllä hyvää, ehdottomasti. Mutta nyt alkaa sitten ensimmäinen kokonainen lukuvuosi opettajana. Jännää! Tämä se kai on sitten se aikuisuus.

Ainakin intoa riittää, vaikka kaikki on vielä yhtenä suurena kaaoksena mielessäni. Laukussa on pino uusia juttuja, työtiloissa paljon tutustuttavaa materiaalia, sähköposti aktivoimatta, opettajainhuoneesta oma paikka löytymättä. Mutta tässä sitä mennään taas, pää edellä hyiseen veteen. Enkä edes malttaisi odottaa!

Kjell Westö: Rennot suosikit

Kjell Westö: Rennot suosikit – Kertomuksia 1989–2004
Suomentajat: Jaana Koistinen & Katriina Savolainen
Otava 2010 (1. painos 2004)
349 s.

Kirjakauppaostos.


Kjell Westön Rennot suosikit sisältää 11 novellia sekä alustavan ja kokoelman lopettavan kommentin. Novellit, tai kertomukset, on kirjoitettu vuosien 1989–2004 aikana ja ne vaihtelevat mitaltaan muutamista sivuista lähes 100-sivuiseen. Kaikilla kertomuksilla on yhteys Helsinkiin ja suomenruotsalaisuuteen.

Kjell Westö on kotimaisista mieskirjailijoista minulle rakkain ja paras. (Naiskirjailijoista sanoin ennen Vivi-Ann Sjögrenin olevan suosikkini, mutta nykyisin titteli on siirtynyt itseoikeutetusti Leena Krohnille. Siv. huom.) En ole kuitenkaan vielä lukenut läpi koko hänen tuotantoaan, vaikka olen sitä antaumuksella hyllyyni kerännyt. Pian ilmestyy herran uusin teos, Kangastus 38 (Otava), jota odotan kuin mielipuoli.

Mutta sitä ennen oli aika lukea tämä novellikokoelma.

Westö on mielestäni kertojana vahvimmillaan, kun hän rakentaa pitkää tarinan kaarta ja antaa henkilöidensä kehittyä ja kasvaa. Siksi novellien lukeminen vaati asennoitumista, tarkkasilmäisyyttä ja rauhoittumista – sen muistamista, että nyt ei ole kyse laajasta kokonaisuudesta, vaan lyhyemmästä proosasta.

Luin novelleista neljä ensimmäistä lukumaratonin aikana. Elsie-täti (1989) on kertomus kesästä, jolloin nuoren pojan maailma ja käsitys elämästä muuttuu. Novellissa boheemi Elsie-täti saapuu jälleen sekoittamaan sukuhuvilan rauhaisaa kesäelämää ja asettaa kuviot uusiksi. Hienointa tarinassa on pojan kasvu ja asioiden näkeminen uudella tavalla. Kesähuvilaelämässäkään ei mitään vikaa ole.

Kabana (1989) on tarina nuoresta miehestä, joka kapinoi bättre folk -taustaansa vastaan ja pestautuu mutterivaraston työmieheksi. Hän joutuu väistämättä kohtaamaan yhteiskunnan eri tasot ja niiden ristiriitaisuuden, suorastaan väkivaltaisen kovaa. Novelli pohtii identiteettiä ja nuoruutta ja kuvaa sitä hetkeä, kun asioita ymmärtää uudella tavalla.

Pätkästy kitarasoolo (1989) jäi ehkä kaikkein tympeimmäksi lukukokemukseksi. Elttaantunut kitaristi päätyy säälistä vierailevaksi tähdeksi nousussa olevan bändin levylle, mutta joutuu huomaamaan, ettei enää ole sellainen kuin ennen ja etteivät kuviot ole lainkaan niin pyyteettömät kuin voisi luulla. Aihealue ei minua kiinnosta, joten se saattoi vaikuttaa lukemisen takkuiluun.

Merkitty (1989) sekoittelee kiinnostavasti eri kirjallisuudenlajeja ja leikittelee reportaasin, haastattelun ja perinteikkäämmän proosan yhdistelmällä. Novellin teemana on pohtia journalistin etiikkaa ja se kuvaa sitä hidasta romahdusta, johon toimittaja joutuu kohdatessaan oman moraalinsa rajat.

Kolmio (1989) kertoo ystävysten välisestä kolmiodraamasta, jolla on arvaamattomat seuraukset. Aihepiiri lie varsin tavanomainen, mutta novellin tunnelma on vaikuttava: melankolinen, väistämättömästi muuttuva, sortuva. Tällaisessa kerronnassa Westö on lyömätön. Vaikka henkilöt eivät herätä kiintymystä, heidän kanssaan haluaa elää viimeiseen pisteeseen saakka.

Iiro ja poika (1992) on kuvaus epävarmasta isyydestä ja ikuisesti jatkuvan nuoruuden illuusion saamista säröistä. Iiro on matalalentoa vetänyt nuori mies, jolla on poika toisessa kaupungissa. Kun poika tulee isänsä luo kesänviettoon, isyydestä vieraantunut mies joutuu kovan paikan eteen. En pitänyt Iirosta, ja mieleni teki vähän ravistella häntä kohtaamaan elämänsä valinnat aikuisten tapaan, mutta toisaalta kai tällaisia tossukoitakin on yritettävä ymmärtää.

Melba, Mallinen ja minä (1992) on se lähes satasivuinen, jo pienoisromaanin tapainen novelli, joka jätti pysyvimmän jäljen. Tämä johtuu epäilemättä siitä, että edelleen pidän eniten pitkästä proosasta ja etenkin Westön pitkästä proosasta. Toisaalta Westö itse toteaa saatesanoissaan, että "jokaisella kertomuksella on oma pituutensa ja oma kielensä", eikä pitkää novellia tule venyttää pienoisromaaniksi, jos se ei ole kertomuksen hengen mukaista. Melba, Mallinen ja minä on lapsuus- ja nuoruuskuvaus, kertomus helsinkiläisestä elämästä ja kerrostalon pihan kuninkuudesta, kiusaamisesta, väkivallasta ja ystävyydestä. Se on paras tämän kokoelman kertomuksista.

Ackermanin kertomus (1992/2003) käsittelee luottamusta, sen rikkomista ja voimattomuutta, joka syntyy, kun seuraa vierestä toisen ihmisen alamäkeä. Myös syyllisyys on keskeinen teema, jota novelli herättelee pohtimaan.

Erotuomari (1997/2004) kertoo keski-ikäistyneen miehen nuoruuden muistelusta ja oikeiden ja väärien valintojen tekemisen vaikeudesta ja moni-ilmeisyydestä: onko yksi teko aina välttämättä parempi tai oikeampi kuin toinen? Samalla pohditaan urheilumaailmaa ja etenkin junnu-urheilua.

Rennot suosikit (2004) oli minulle mieluisa. Siinä suuri uusioperhe elää arkeaan huippuineen ja aallonpohjineen perheen teini-ikäisen pojan silmien kautta kuvattuna. Tarina ja sen henkilöt ovat kiinnostavia ja kerrontatapa tuore ja uskottava.

Kokoelman lopettaa novelli nimeltään 1968 (kirjan mukaan vuodelta 1968, painovirhe, oikeaa vuotta en saanut selville), surumielinen ja samalla toiveikas pieni kertomus ajasta ja ajan muutoksesta sekä perheen kivuista. Kaunis lopetus hyvälle kokoelmalle.

Huomaan, etteivät kaikki novellit ole jääneet kovin vahvasti mieleeni. Yritin olla ahmimatta, yritin maistella hitaasti kutakin vuorollaan, mutta eihän siitä aina mitään tullut. Olen malttamaton lukija, etenkin hyvän kirjallisuuden äärellä, joten luulen, että näistäkin olisi voinut saada enemmän irti rauhallisemmin luettuna.

Vaikka novellikokoelman lukukokemus oli mieluisa, pidän silti edelleen enemmän Westön pitkästä proosasta. Tässä kokoelmassa on kuitenkin nähtävissä paljon mieluisaa: epätäydellisyydessään uskottavat henkilöt, lapsuuden ja nuoruuden herkkä kuvaus, identiteetin rakentamisen haaste, melankolinen muttei koskaan toivoton tunnelma ja ennen kaikkea upea, täyteläinen, elävä ja hengittävä Helsinki-kuvaus. Kiitos siitä, herra Westö. Jatkakaa.