Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kansi: Ralph Del Pozzo
Otava 2010
678 s.
The Gravedigger's Daughter (2007)

Kirjakauppaostos.


Rebecca Schwart syntyy toisen maailmansodan alla New Yorkin satamassa, pakolaislaivan saastassa, saksalaisen pakolaisperheen kolmanneksi lapseksi. Schwartit ovat paenneet natsien vainoja ja asettuvat Yhdysvaltoihin monien muiden kaltaistensa tavoin. Perheen isä Jacob ei kuitenkaan kykene sopeutumaan, ja vaikka hän tekee kaikkensa, jotta sekä hän itse että koko perhe saisivat karistettua menneen elämän niskastaan, se ei onnistu. Uusi maa, uusi kieli, uusi kulttuuri – kaikki se on liikaa vihaa tihkuvalla katkeruudella höystetyssä elämässä.

Rebecca päätyy rikkonaisen lapsuuden jälkeen työskentelemään hanttihommissa ja ollessaan hotellin siivoojana hän tapaa hurmaavan Niles Tignorin, joka vie nuoren naisen sydämen ja siveyden. Epäsuhtainen pari alkaa elää avioliittoaan, ensin kiertolaisina Nilesin liikkuvan työn vuoksi, lopulta syrjäisessä maatalossa. Rebecan suurin toive, lapsi, syntyy lopulta. Hän on poika, Niley, jota Rebecca palvoo sydämestään.

Olosuhteet pakottavat Rebecan lopulta jälleen tien päälle ja lopulta vaihtamaan identiteettiä kokonaan – jälleen kerran. Kuinka sopeutua yhteiskuntaan, johon on kasvanut suhtautumaan varauksella, vierautta kokien? Kuinka kiintyä ihmisiin, jotka haluavat hyvää sen jälkeen, kun on elänyt niiden kanssa, jotka haluavat satuttaa? Rebecan tie maailmansodan jälkeisessä Amerikassa on kuopilla täytetty.

Olen hengästynyt ja hämmentynyt. Parin viikon matka Joyce Carol Oatesin voimakkaan kerronnan mukana päättyi viime yönä. Haudankaivajan tytär on ollut lukusuunnitelmissani kauan, ja etenkin hyytävän upean Sisareni, rakkaani lukemisen jälkeen se huusi päästä luettavaksi. Joyce Carol Oatesissa on vain se vika, että hän on kirjailijana yksinkertaisesti viiltävän nerokas. Ja raskas. Kauhistuttavan raskas.

Raskaus ei tule tekstistä tai tarinasta sinänsä. Oatesin kynä liitää ja leijuu, pyörii ja viekoittelee, hämää ja hidastaa. Tarina, juoni, jonka hän kokoaa, on runsas ja houkutteleva, upea. Kokonaisuus on se, joka tekee lukemisesta kaikkea muuta kuin yhdentekevää tai puhdasta viihtymistä. Oatesin käsittelemät teemat ovat suuria, satuttavia ja niin tosia, että ne tuntuvat syvällä. Siksi lukeminen on minulle raskasta.

Haudankaivajan tytär kertoo monista asioista. Se on ensinnäkin siirtolaisperheen tarina. Siirtolaisten, joiden uusi elämä ei ota sujuakseen, ja joka lopulta hajoaa tuhkaksi tuuleen. Schwartin perhe kohtaa maailman, joka ei halua tuhota heitä – miten virkistävää natsivainon jälkeen! – mutta sen jäsenet eivät silti onnistu aloittamaan uudelleen elämäänsä. Katkeruus, viha, itsetunnon tuho, sopeutumattomuus, ennakkoluulot. Kaikki nämä yhdessä ilman uskoa parempaan tulevaisuuteen ovat yksinkertaisesti liikaa.

Rebecan osalta tarina jatkuu nuoren naisen selviytymiskamppailuna yhteiskunnassa, jossa hän on altavastaajana. Hän päätyy yhteen miehen kanssa, joka on peto hymynsä takana, jonka rautainen nyrkki kurittaa ja jonka häilyvä mieli ja terävä kieli iskevät suoraan heikoimpiin kohtiin. Väkivallan kuvaukset Haudankaivajan tyttäressä ovat kuvottavan aidon tuntuisia, ja onneksi, onneksi niitä ei lopulta ole enempää.

Lisäksi kirja kertoo äidinrakkaudesta, lahjakkuudesta, luottamuksen rakentamisesta ja ihmiselämän kokonaisuudesta. On myös onnea, rakkautta, kiintymystä ja menestystä. Puhdasta synkkyyttä voi ihmisen elämässä olla – mutta onneksi vain hetkittäin. Jokin toinen polku voi aina viedä sieltä pois.

Joyce Carol Oates ei päästä lukijaa helpolla. Hän ei tarjoile kaikkea valmiina, eikä hän pyydä anteeksi sitä, mitä kirjoittaa. Se on joko otettava tai jätettävä, jossittelemaan on turha jäädä. Ihailen tämän naisen vahvaa ääntä, kantaaottavuutta ja kunnianhimoa. Vaatii pokkaa huutaa vielä silloin, kun muut käskevät olemaan hiljaa.

Kolmen luetun teoksen perusteella – tämän, Sisareni, rakkaani ja Kosto: rakkaustarinan – myönnän: tämä nainen on nero. Hän tietää, mitä tekee – ja hän tekee sen.

___

Haudankaivajan tytärtä on luettu paljon. Suosittelen tekemään saman. Muutamia muiden ajatuksia mainitakseni: Jaana häikäistyi, Katja ei voinut tämän jälkeen hetkeen lukea mitään muuta, Leena löysi Suuren Kertojan.

Kirja edistää TBR-listaani jälleen yhdellä ruksilla.

Kigalin (veriset) sunnuntait

Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kansi: ?
Like 2003
223 s.
Un dimanche à la piscine à Kigali (2000)

Kirjastosta.


Kanadalainen toimittaja Bernard Valcourt on päätynyt monien vaiheiden jälkeen Ruandaan perustamaan tv-kanavaa. Hän on osa Kigalin länsimaisten asukkaiden yhteisöä, joka pääasiassa kuluttaa aikaansa hotelli Mille-Collinesin uima-altaalla. Siellä ovat sulassa sovussa diplomaatit, avustusjärjestöjen työntekijät, toimittajat ja prostituoidut.

Kun Bernard tapaa nuoren hutunaisen Gentillen, se on menoa. Monin tavoin epäsuhtainen pari rakastuu, ja samalla kun heidän suhteensa kasvaa ja kehittyy, yhteiskunta heidän ympärillään kuohuu ja valmistautuu veriseen ja käsittämättömään konfliktiin hutu- ja tutsiväestön kesken. Bernard ja Gentille elävät sekä yhdessä että omien yhteisöjensä osana: jossain välimaastossa, kiihkoilua välttäen ja ihmetellen. Moni kuitenkin aistii vaaran ja eri tavoin sekoittuneet yhteisöt alkavat muodostaa sisälleen rajoja – varmuuden vuoksi.

Kigalin sunnuntait on jälleen osoitus kirjasta, jonka pituus ei päätä huimaa, mutta raskaus ahdistaa ja hidastaa lukemista. Tarina alkaa varsin viattomasti uima-altaan ympäriltä, ja vaikka prostituutio ja räjähdysmäisesti leviävä HIV ovat osa sitä alusta alkaen, kirjailija pääsee yllättämään. Juuri kun uskoo, ettei pahempaa voi enää tulla, sitä tulee.

Kirja ei ole mikään mässäilyteos, vaikka siinä on peittelemätöntä väkivaltaa. Pikemminkin se on melankolinen ja surumielinen ja pyrkii nostamaan verhon lukijan silmien edestä. Se tarjoilee inhimillisen kriisin ja ihmisyyden vähittäisen kuoleman varsin eleettömästi, vastuun lukijalle itselleen jättäen. Ruandan kansanmurha hivuttautuu lukijan tajuntaan kuin huomaamatta, ja leppoisat päivät uima-altaalla ja Kigalin kaduilla muuttuvat kuin varkain väkivaltaisiksi raiskauksiksi, järjettömäksi verilöylyksi ja kadunkulmiin kootuiksi ruumiskasoiksi.

Samalla kun hätä kasvaa ja paniikki kuristaa kurkkua, Bernardin ja Gentillen rakkaustarina versoo ja kasvaa. He elävät suhteensa eräänlaisella pikakelauksella, sillä rakastuminen on nopeaa ja siitä edetään vauhdilla eteenpäin. Molemmat tietävät kuolevaisuutensa ja ajan rajallisuuden, mutta se ei vähennä tunteen paloa vaan pikemminkin vahvistaa sitä. Paikoin pidin rakkaustarinan osuutta hivenen epäuskottavana, mutta jälkeenpäin, kokonaisuutta tarkastellessani totesin sen olleen hyvä juuri niin. Rakkauden, inhimillisyyden ja arkisuuden kontrasti järjettömään väkivaltaan on selkeä ja puhutteleva monella tapaa. Kaikki ihmisyys ei koskaan katoa, edes pahimmissa kriiseissä.

Kigalin sunnuntait on ahdistava mutta silmiä avaava lukukokemus. Se kertoo kauhuista, joista on vasta vähän aikaa, ja jotka jatkuvat liian monessa paikassa edelleen. Hyvää mieltä tästä kirjasta on turha hakea, mutta ajattelemisen aiheita se tarjoaa senkin edestä.

___

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen (Ruanda).

Aino Kallas: Marokon lumoissa

Aino Kallas: Marokon lumoissa
Otava 1931
173 s.

Kirjastosta.


Aino Kallaksen (1878–1956) Marokon lumoissa on matkakirja, mielikuvakirja ja haavekirja. Siinä Kallas tarjoaa lukijalle pieniä kirjeitä Marokosta, ja niissä kirjeissä on laajalti Marokkoa.

Kirja on julkaistu vuonna 1931, joten Kallaksen matkat sijoittuvat 1920–30-lukujen vaihteeseen. Hän ihmettelee avoimesti islamilaista yhteiskuntaa, kauniita, historiaa pullollaan olevia rakennuksia, äänekkäitä toreja, pieniä sivukujia. Kallas on siitä onnekas matkaaja, että hänellä on etuoikeus päästä myös paikallisten ihmisten koteihin, sinne, joka on paikalliselle naiselle linnoitus, vankila ja turvapaikka yhtaikaa. Lalla Mulatin henkeäsalpaavan runsaat pidot jäävät Kallaksen mieleen pitkäksi aikaa.

Edes Marokossa elämä ei kuitenkaan ole täydellistä. Orjuus on paperilla lopetettu jo muutama vuosikymmen sitten, mutta käytännössä Kallaksen kohtaamissa perheissä käytetään edelleen orjatyövoimaa taloudenhoidossa, ja kaikki tietävät, mistä orjia voi hankkia nyt, niin kuin vuosisatoja aiemminkin.

Kulmia saa kohotella myös kuvaukselle Marrakechin juutalaiskaupunginosasta, mellahista, jota Kallas pitää Danten Löyhkien Helvetin maanpäällisenä vastineena. Sujuvasti esitetyt näkemykset rodun erikoistunnuksista, verisekoituksesta ynnä muusta muistuttavat osuvasti ajasta, jolloin Kallas on matkaansa tehnyt ja kirjaansa kirjoittanut. Sama näkyy kirjassa kautta linjan: ihmeellinen on eksoottisten rotujen elämä, jota pohjoiseurooppalainen tarkastelee kuin mikroskoopissa olevaa vierasta elämänmuotoa. Hieman huvittuneena, hieman kauhuissaan, aina uteliaana.

Marokon lumoissa on tunnelmaltaan nimensä mukainen. Vaikka paljon outoa ja ihmeellistä kohdataan, päällimmäiseksi tunteeksi jää lumoutuminen. En tiedä, kuinka aitoina kokemuksina alunperinkin julkaistuksi tarkoitettuja matkakertomuksia voi koskaan pitää, mutta toisaalta on kiinnostavaa pohtia, miksi mikäkin asia on kirjaan tuotu ja mistä käsittelytavat kumpuavat. Rikasta ajankuvaahan tämä on, mutta ehkä lopulta ennen kaikkea kirjoittajastaan kertovaa ajankuvaa kuin niinkään marokkolaista 1930-lukua.

Ehkä minäkin vielä joskus matkustan Marokkoon, ja teen huomioitani Aino Kallaksen jalanjäljissä. Ja paljastan jotain 2000-luvun ajankuvasta. Ken tietää.

___

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus (Marokko).

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Kuvan laadukas pakkausviini maistuisi varmaan Irmallekin.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Kansi: Jenni Saari
Teos 2013
302 s.

Kirjastosta.


"Niin että kumpi vaihtoehto on parempi?" Irma kysyi. Hän ei halunnut mennä vanhainkotiin tai dementiaosastolle, eikä Suomi voinut olla maa, jossa 92-vuotiaat rintamalotat heitettiin kadulle kerjäämään.
"Varokaa vain, saatatte löytää minut puistotien Alepan edestä, siinä minä laulan lottapuvussa sen komean romanialaisen haitaristin vieressä Aukusti-laulua tyhjä kahvimuki jalkojen juuressa." (s. 287)

Ehtoolehto on helsinkiläinen Vanhusten Hoiva ja Rakkaus Säätiön ylläpitämä palvelutalo, jossa asukkailla on viihtyisät asunnot, aikaa kortinpeluuseen sekä erilaista viriketoimintaa, kuten keppijumppaa ja muistipelejä. Samalla se on laitos, jossa suljetulle dementiaosastolle joutumista pelätään enemmän kuin mitään muuta ja paikka, jossa jokainen toimenpide lampunvaihdosta tarkastuskäyntiin laskutetaan hinnaston perusteella – pyysi sitä tai ei.

Siiri Kettunen on 94-vuotias, virkeä naisihminen, entinen konekirjoittaja ja kolmen lapsen äiti. Hänen paras ystävänsä Ehtoolehdossa on Irma, ikänsä perheelleen omistautunut äiti ja isoäiti, jolta kullanmurut ovat vaan sattuneet myymään töölöläisasunnon alta. Aikaa tulee vietettyä myös entisen suurlähettilään, Lierihatturouvan ja entisen äidinkielenopettajan Anna-Liisan kanssa. Päivät muistuttavat toisiaan, mitä nyt välillä tulee käytyä hautajaisissa ja raitiovaunuajelulla, toisinaan juotua punaviiniä pohjanmaan kautta.

Ehtoolehdossa alkaa kuitenkin tapahtua kummia. Eräs miesasiakas joutuu seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, kaikkien rakastama kokkipoika Tero kuolee oudosti ja ihan hyvin pärjääviä asukkaita aletaan toimittaa suljetulle dementiapuolelle kuin liukuhihnalla. Siiri ja Irma päättävät ottaa asioista selvää, ja huomaavatkin pian joutuneensa despoottisen osastonhoitajan Virpi Hiukkasen mustalle listalle. Naiset eivät ole kuitenkaan mitään eilisen teeren tyttöjä, ja kun apuun saapuu nahkaliivinen enkeli Mika, moni synkkä salaisuus alkaa paljastua.

Ihastuin Minna Lindgrenin Sivistyksen turhaan painolastiin tässä taannoin, joten ei ollut epäilystäkään, ettenkö lukisi myös tätä hänen ensimmäistä romaaniaan. Palvelutalomiljöö ja yhdeksänkymppiset päähenkilöt kiehtoivat, ja kun minulle alkoi selvitä, että romaanissa on humoristisen poljennon ohella terävästi kriittinen pohjavire, innostuin entisestään.

Kirja lunasti odotukseni. Sen huumori osoittautui sillä tavoin kepeämmäksi kuin luulin, että ääneen en tällä kertaa pyrskähdellyt kuin pari kertaa. Mustaakin mustempaa se paikoin kyllä on, mikä sopii useimmiten mielentilaani, niin nytkin. Kriittisyys ei ole liian osoittelevaa, vaikkei sitä toki tarvitse mitenkään erityisemmin myöskään kaivaa esiin: jo pelkkä palvelutaloarjen kuvaaminen riittää näyttämään, millaista on elää vanhan ihmisen elämää nykypäivän Suomessa. Samalla esiin nousevat julkishallinnon, byrokratian, ketjutuksen, kilpailutuksen ja yksityistämisen nurjat puolet. Ja yksinäisyys: kuinka jokainen päivää tuntuu samalta, kuinka aamulla herätessä on väistämättä pettynyt, ettei vieläkään ole kuollut pois. Ja kun kukaan ei ehdi käymään.

Omakohtaiset kokemukseni vanhustenhuollosta ovat omaisen näkökulmasta. Kohta neljä vuotta sitten kuollut mummini ei koskaan ehtinyt saada palvelutalopaikkaa, vaikka olisi todellakin sellaisen tarvinnut. Hän viettikin viimeiset elinkuukautensa sairaalassa, täyteentupatulla kroonikko-osastolla kuunnellen kaikki yöt Karjalan kannaksen kauhuja uudelleen elävän naapuripotilaan huutoa. Ironiaa tai ei, mummille tarjottiin lopulta palvelutalopaikkaa – puoli vuotta kuolemansa jälkeen.

Toinen mummini on nyt vuoden päivät asunut palvelutalossa, jonka en halua uskoa olevan aivan Ehtoolehdon kaltainen. Ilmeisesti hän viihtyy suhteellisen hyvin, vaikka omasta kodista pois muuttaminen oli raskas asia. Vaihtoehtoja ei vain ollut. Harmi tietysti, että kaikki mummin kolme lasta ja me lapsenlapset asumme monen sadan kilometrin päässä. Näemme siis liian harvoin, ja mummin asioiden hoitaminen vaatii paljon etätyötä. Mutta haluan uskoa, että parhaamme teemme, kuitenkin.

Kuolema Ehtoolehdossa sai minut ajattelemaan. Minua ahdistaa ajatus siitä, että vanhuksia kohdellaan kuin lapsia, että ihmiseltä viedään hänen persoonallisuutensa ja viisautensa, että viimeisinä vuosinaan ei saisi enää olla oma itsensä. Toki monet sairaudet vaikuttavat persoonaan ja olemiseen, ja kai ihminen hieman höperöityy vanhemmiten joka tapauksessa, mutta että periaatteessa tervettä ihmistä aletaan kohdella kuin hän ei ymmärtäisi tai kestäisi mitään, saa ihoni kananlihalle. Haluan uskoa siihen, että monet (suurin osa!) vanhustenhuollon henkilökunnasta tekevät työtään ammattitaidolla ja sydämellä, mutta valitettavasti poikkeuksiakin on. Kuten kaikkialla.

Romaanina Kuolema Ehtoolehdossa on painavasta asiastaan huolimatta helppolukuinen, sujuva ja viihdyttävä. Sen henkilöt ovat ihastuttavia ja raivostuttavia, sen juoni etenee mallikelpoisesti, se tuntuu aidolta, vaikka kärjistetty onkin. Miinuksen annan siitä, että varsinainen arvoitus ei lopulta ratkea ihan selkeästi (tai sitten en vain ollut skarppina?), vaan jää turhan avoimeksi. Muuten kirjan loppu on valoisa ja jättää hyvän mielen.

Ikääntyvän Suomen pitäisi vähitellen ihan vakavissaan havahtua tilanteeseen, jossa monin tavoin jo ollaan. Ihmiset elävät terveempinä ja pidempään, ihmisiä ei voida säilöä laitoksiin vuosikausiksi, yhteisöllisyys ja yhdessä asuminen voisi antaa paljon mahdollisuuksia. Yksilö on paljon enemmän kuin aiheuttamansa yhteiskunnallisten kulujen summa, ja niin sen on oltava jatkossakin. Ihmisarvoaan ei menetä kukaan, vaikkei enää mitään tuota. Ikinä.

___

Kuolema Ehtoolehdossa on ollut suosittua luettavaa kirjablogeissa, hakukone auttaa kyllä.

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit
Ulkoasu: Anne Lehtinen
Goranus & Texthouse 2013
219 s.

Arvostelukappale.


Aigi on perheensä traagisesti nuorena menettänyt lentonoitien suvun viimeinen vesa, vetreä saamelaispoika. Hän on kasvanut Saivomaailmassa tarunhohtoisten ja hyvinvoivien gufihtarien luona, mutta joutunut vartuttuaan palaamaan takaisin Eläväisten maailmaan, jossa elelee rauhallista elämää Njaiti-poronsa kanssa.

Aigin arki saa nopean käänteen, kun hänet kutsutaan auttamaan tärkeässä tehtävässä: kevään ensimmäisen auringonsäteen nappaamisessa. Siitä kilpailevat joka vuosi hyvät ja pahat voimat, ja jos paha on nopeampi, kesä ei ehkä tule ollenkaan. Alkaa jännittävä kilpajuoksu Ulda-tunturin huipulle, jossa Aigilla on vastassaan ilkeämielinen jätti Stallu. Tarvitaan nopeutta, älyä ja ongelmanratkaisutaitoja.

Toiseen, hieman monimutkaisempaan seikkailuun Aigi päätyy, kun hän saa odottamattoman vieraan Saivomaailmasta. Gufihtarien kylänvanhin Huuva tulee pyytämään Aigilta suurta palvelusta ja apua, sillä noita on kaapannut hänen tyttärensä Ristenin ja piilottanut tämän pelottavan Jänkäjärven pohjassa olevaan luolastoon. Aigin neuvokkuutta tarvitaan jälleen, eikä hän voi kieltäytyä auttamasta: onhan Risten kaiken lisäksi hänen nuoruudenrakkautensa. Matka Jänkäjärven syövereihin on vaarallinen ja ongelmatilanteita täynnä, mutta noitien sukua oleva Aigi ei jää sormi suussa pohdiskelemaan, vaan toimii. Edes kalojen kuninkaat, verenhimoiset skaimmadakset, eivät päihitä Aigia.

Aigi-saagan aloitusosa Jänkäjärven syöverit tarjoaa seikkailua ja kansanperinnettä, mytologiaa ja jännittäviä hahmoja. Kirjan alussa esitellään tarinoiden hahmot ja näiden merkitys, lopusta löytyy sanasto niille, joille saamelainen ja pohjoinen kulttuuri yleensä on vieraampaa. Lisäksi mukana on upeita kuvia keskeisistä hahmoista.

Kirjaa lukee innolla ja saamelainen elämäntapa ja mytologia herättää uteliaisuutta ja kiinnostusta. Itse tarina ei kuitenkaan ole niin monipuolinen ja jouheva, kuin mihin olisi aineksia. Kirjassa on kaksi seikkailua, joista ensimmäinen, valonsäteen metsästyksestä kertova kilpajuoksu, pysyy vielä hyvin jännitteisenä, vaikka onkin tematiikaltaan ja toteutukseltaan varsin perinteinen. Sen sijaan toinen tarina, jossa Aigi pelastaa Ristenin Jänkäjärvestä, on vähän venytetyn tuntuinen. Siinä on turhan monta nostatusyritystä ja uutta käännettä, ja ilmeisesti loppuhuipennukseksi tarkoitettu pahan noidan kohtaaminen tuntuu enää pakolliselta loppulässähdykseltä. Toisaalta se toki jättää monta ovea avoimeksi seuraavia seikkailuja ajatellen, joita ilmeisesti on jossain vaiheessa tulossa.

Aihealue ja miljöö ovat onnistuneita ja ammentavat piirteitään kiehtovasti saamelaissaagoista. Tunnelma ei sen sijaan pääse nousemaan huippuunsa, vaan jää pikemminkin hieman latteaksi. Kerronnassa on jonkin verran turhaa selittelyä ja alleviivaamista, ja erilaisia saamelaiskulttuurin ilmiöitä selitetään turhan holhoavasti. Paikoin kirjailija ei tunnu luottavan lukijan päättelykykyyn, vaan esimerkiksi Aigin ajatuksia ja tekemisiä selitetään auki aivan liikaa.

Kirja on naputuksestani huolimatta vetävä ja hyvää mieltä tuova. Varsinaista jännitystä se ei tarjoa, mutta toimii oivallisena kurkistuksena pohjoiseen elämäntapaan ja mytologiaan sekä antaa mahdollisuuden pohdiskella klassisia teemoja hyvästä ja pahasta, rohkeudesta ja avunannosta.