Alice Munro: Julkisia salaisuuksia

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Osmo Omenamäki
Tammi 1995
327 s.
Open Secrets (1994)

Kirjastosta.


Alice Munron Julkisia salaisuuksia on novellikokoelma, jonka kahdeksan kertomusta sijoittuvat kukin vähintään osittain kanadalaiseen pikkukaupunkiin Carstairsiin. Novellit ovat erillisiä, mutta niissä on jonkin verran yhtymäkohtia toisiinsa esimerkiksi niissä esiintyvien henkilöiden kautta.

Avausnovelli Tuulentupia on kuvaus kirjastonhoitaja Louisasta, joka kohtaa kaikki elämänsä miehet hyvin erilaisissa tilanteissa ja toivoo löytävänsä onnen edes joskus. Oikea elämä kertoo Dorrie Beckistä, omalaatuisesta ja itsellisestä naisesta, joka erinäisistä syistä on päätymässä naimisiin, mutta alkaa häiden kynnyksellä vahvasti epäröidä kykyään luopua elämäntyylistään avioliiton vuoksi. Albanialaisessa neitsyessä kahden naisen elämät valintoineen, sattumineen ja tapahtumineen kietoutuvat yhteen, ja vaikkei totuutta tiedä kukaan, suurin merkitys on jossain muualla. Niminovellissa Julkisia salaisuuksia nuori tyttö katoaa patikkaretkeltä, ja syyllisyyttä, salaisuuksia ja paljastumisia pohditaan useasta näkökulmasta. Jack Randa Hotel kertoo jätetyksi tulleesta naisesta, joka lähtee seuraamaan entisen miehensä kulkemaa reittiä Kanadasta Australiaan. Keskeistä on irti päästämisen taito – osaako sitä kukaan? Paikka korvessa sijoittuu 1800-luvun uudisraivausvuosiin, ja sen päähenkilöinä ovat veljekset ja vanhemman veljen orpokodista tilattu vaimo. Korpimökillä tapahtuu onnettomuus, jonka syistä ja todellisista käänteistä on monta eri näkemystä. Vierailu avaruudesta hämmentää pikkukaupungin ihmissuhteita, jotka ovat usein peräisin kauempaa kuin voisi arvata. Kokoelman päättää Vandaalit, tarina syrjäisen talon ja sen asukkaiden kohtaamasta ilkivallasta, jonka syyt ovat rumat ja arvaamattomat.

Luulen, että tässä alkaa käydä nyt niin, että Alice Munrosta on kovaa vauhtia tulossa yksi ehdoton suosikkikirjailijani. Edelleenkään en ole lukenut häneltä paljon, mutta se vähä, jonka olen, on niin laadukasta, taitavaa ja hämmentävää, että pakkohan tässä on olla kyse jostakin vakavammasta kuin ensihuumasta. Munron novellit ovat koukuttavia, häiritseviä ja viiltävän tarkkoja. Hänen henkilöhahmonsa ovat aitoja, harvemmin täysin miellyttäviä, yleensä ihmisinä hyvin epätäydellisiä.

Novellit nostavat esiin ne elämän hetket, jolloin jokin asia peruuttamattomasti muuttuu. Kyse ei läheskään aina ole sillä hetkellä huomiota herättävästä asiasta, pikemminkin jostain, joka on hitaasti hivuttautunut kohti uutta ja muutosta. Yleensä merkityksen ymmärtää vasta paljon myöhemmin.

Kieli on kaunista ja houkuttelevaa, se on hiottua ja mietittyä, mutta ei siloteltua. Kristiina Rikman on suosikkisuomentajiani, häneen voi luottaa aina. Munro tuo pienillä terävillä huomioillaan esiin jotain sellaista, jota on saattanut usein ajatella tiedostamattaan. Tekstin kautta sen kuitenkin vasta ymmärtää, sille saa sanat.

Suosikkinovellini tässä kokoelmassa ovat Albanialainen neitsyt, Julkisia salaisuuksia ja Vandaalit. Niissä kaikissa leikitellään totuudella ja kuvitelmilla, salaisuuksilla ja paljastuksilla sekä vaikenemisella, joka kertoo silti paljon. Kaikki Munron novellit ovat täyteläisiä kokonaisuuksia, kaikissa niissä on selkeä ranka ja elävä täyte. Tarinankertojana Alice Munro on äärimmäisen taitava.

Munro aikoo nyt 82-vuotiaana jäädä eläkkeelle. Se hänelle suotakoon, vaikka haluaisin ajatella saavani aina vain lisää luettavaa tältä taikakynäiseltä naiselta. Tosiaalta, kuten mainittua, minulla on vielä paljon hänen tuotantoaan lukematta. Luultavasti nautiskelen sen säännöstellen, jotta sitä riittää mahdollisimman pitkään. Silti haluaisin ahmia kaiken heti. Munron novellit kestävät monta lukukertaa, ja oikeastaan moni niistä lähes edellyttäisi uusintalukua, jotta ne avautuisivat vielä selvemmin. Uskonkin, että olen saanut Alice Munrosta kirjallisen ystävän loppuiäkseni.

___

Myös Sinisen linnan kirjaston Maria sekä Keltaisen kirjaston Littera ovat lukeneet Julkisia salaisuuksia. Hanna kirjoitti viime kesänä paneutuneen tekstin Munrosta järjestettyään Munro-viikonlopun, johon itsekin otin osaa.

Kotimainen kasarikirjakesä: Ukkosenjumalan poika

Arto Paasilinna: Ukkosenjumalan poika
Kansi: Timo Mänttäri
WSOY 2012 (1. painos 1984)
240 s.

Kirjastosta.


Jumalilla on ongelma: suomalaiset eivät enää usko heihin. Muinaisuskon kannattajia on enää muutama kourallinen kristinuskon ja muiden humpuukien vietyä kannatusta viime vuosisatoina. Jotain on tehtävä! Ukko ylijumala määrääkin poikansa Rutjan tekemään matkan maan päälle tehtävänään käännyttää mahdollisimman paljon suomalaisia takaisin esi-isien uskoon. Jumalhahmoisena se ei oikein onnistu, joten Rutja vaihtaa taivaasta alas astuttuaan osia siuntiolaisen antiikkikauppiaan Sampsa Ronkaisen kanssa.

Sampsalla on elämässään omat ongelmansa jo ennen Rutjan ilmaantumista. Suomalainen muinaisusko ei ole Sampsalle vierasta, sillä hänen edesmennyt isänsä tunnusti sitä, mutta noin muuten elämään on osunut kaikenlaista harmittavaa. Sampsa hallinnoi isoa maatilaa, jolla luuhaa väkeä pyörittelemässä peukaloitaan. Punavuoressa sijaitseva antiikkiliike on hänelle sekä henki- että rahareikä, sillä voittoa ei tule, myymäläapulainen aiheuttaa harmaita hiuksia ja verotiedoissakin on jotain mätää. Siinä mielessä Rutjan ilmaantuminen ja osien vaihtaminen tuo Sampsan elämään sopivasti jännitystä ja muutoksia.

Alkaa innokas suomalaisten käännyttäminen, johon virkavallalla tahi pappissäädyllä ei ole juurikaan sanottavaa. Suomalainen yhteiskunta tutisee totisesti perustuksiaan myöten, kun ukkosenjumalan poika käärii hihat ja alkaa hommiin!

Kotimainen kasarikirjakesä -haasteen innoittamana hain jälleen luettavaa kirjastosta. Nyt vuoroon pääsi Arto Paasilinna, jonka tuotannosta olen tähän mennessä lukenut vasta Jäniksen vuoden, josta kovasti pidin (ja jonka sain myös valmistujaislahjana omaankin hyllyyn, kiitos Anne!). Tämä Ukkosenjumalan poika viimeistään sen teki: minusta tuli Arto-fani!

Kirja on hauska ja tarkkakatseinen, sen lukeminen sujuu kuin tanssi, henkilöhahmot ovat sopivissa määrin karikatyyrejä ollen silti uskottavia, ajankuva on herkullisen mehevä. Aivan mainio kokonaisuus! Tarina etenee nopeasti ja muodostaa koukuttavan kaaren, ei tätä olisi malttanut kädestään laskea.

Paasilinna on taitava, todella taitava, mikä ei liene mikään yllätys. Teksti on niin sujuvaa ja lennokasta, että sitä lukee ilolla. Tässä ei ole turhaa, tässä on asiaa, vaikka pilke silmäkulmassa on selkeä ja kirkas. Hihittelin äänettömästi monille lohkaisuille ja huomioille, joita Paasilinna ujuttaa tarinankulkuun. Ihan ääneen tämä ei naurattanut, mutta ei kaiken tarvitsekaan.

Ukkosenjumalan poika käsittelee suomalaista yhteiskuntaa empaattisesti ja silti terävästi. Lavalle marssivat erittäin selkeästi tunnistettavat erilaiset ihmistyypit, huomiota annetaan niin verokarhulle, yritystoiminnalle kuin mielenterveyspalveluille ja ajankuvaa rakennetaan huolella, muttei lainkaan pakotetusti. Itse olen kirjaa vuoden nuorempi, mutta koin sen kuvaaman 1980-luvun todella aidoksi. Sellaista se varmaan olikin!

Ainoa nipotukseni kohdistuu Paasilinnan naishahmoihin. Olisin toivonut edes yhtä kaikin puolin mallikasta naista tarinaan, ja lähimmäksi pääsi verotarkastaja Suvaskorpi, joka hänkin saa lopulta hyvin perinteisen naisihmisen roolin. Mutta kenties tämäkin on sitä 1980-lukua.

Sen sijaan Ukko Ylijumalan kuusi käskyä voisin milloin tahansa ottaa omaksi huoneentaulukseni:

1. Muista pelätä Ukkosta.
2. Älä ole pienille paha.
3. Suojele elämää.
4. Kunnioita vanhoja ihmisiä.
5. Elä ihmisiksi.
6. Älä anna periksi.

Näitä sietää miettiä.

___

Nopealla haulla en löytänyt muita blogikirjoituksia Ukkosenjumalan pojasta. Haastankin juuri sinut siellä lukemaan tämän mainion kirjan mitä pikimmin!

Osallistun kirjalla Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen ja saavutan ensimmäisen tason, Jonna Tervomaan!

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä
Kansi: Timo Numminen
Otava 2012
350 s.

Kirja saatu blogiarvonnasta.


Onni Happonen uskoo parempaan tulevaisuuteen ja solidaariseen yhteiskuntaan. Hän nousee 1920- ja -30-lukujen vaihteessa kovasti ahkeroimalla Heinäveden kunnallislautakunnan esimieheksi ja haaveissa siintää kansanedustajuus sosialidemokraattien riveissä. Kotona hänellä on vaimo Saimi ja kaksi lasta sekä paljon työtä, jota ei oikein ehdi tehdä kuntalaisten hyvinvoinnista huolehtimisen viedessä lähes kaiken ajan.

Suurtilallinen Pelkonen ei voi sietää minkään sävyisiä vasemmistolaisia, noita verikoiria ja kunniallisen talonpojan selkänahan ruoskijoita. Onni Happonen on Pelkosen vihalistan kärkipäässä, sillä moisella punikilla ei pitäisi olla mitään asiaa päättäviin tehtäviin. Kommunistien paikka on rajan takana, ei valkoisessa ja puhtaassa Suomessa. Pelkosen renkinä on Pakarinen, nuori punaorpo, jolla ei ole paljon hävittävää, eikä oikeastaan mitään muutakaan.

Vuonna 1930 tilanne alkaa kärjistyä. Lapuan liikkeen hurmiossa Heinäveden isännät kääntyvät yhteisvoimin Onni Happosta ja tämän puoluetovereita vastaan ja muilutukset alkavat raaistua. Happonen kaapataan kunnankokouksesta ja syrjäytetään vallankahvasta. Ajojahti käy yhä järjettömämmäksi ja kiihkeämmäksi. Saimi-vaimon pahat aavistukset täyttyvät vielä hirveämmin kuin hän pelkäsi.

Asko Jaakonahon Onnemme tiellä on vahva esikoiskirja ja vaikuttava lukukokemus. Se ahdistaa ja kauhistuttaa, saa puremaan hammasta ja ihmettelemään ihmisen sydämettömyyttä, järjettömyyttä ja hallitsematonta kiihkeyttä. Tarina pohjautuu tositapahtumiin, ja Onni Happosen tapaus on edelleen lopullisesti selvittämätön. Jaakonaho saa kuvaamansa ihmiset elämään, heihin on helppo uskoa.

Aihepiiri on rankka, jopa pakahduttava. Suomen historiassa on huomattavan paljon kiinnostavia ajankohtia, joista 1920-luvulla alkanut oikeistoradikalismin nousu on ehdottomasti yksi. Siitä lukeminen ja siihen tutustuminen on toisaalta myös ahdistavaa, sillä monet piirteet tuntuvat nostavan päätään uudelleen ja uudelleen. Suvaitsemattomuus, kiihkoilu ja oman asian sokea ajaminen eivät vanhene. Onnemme tiellä kuvaa tätä kaikkea onnistuneesti proosan keinoin.

Päähenkilö on kieltämättä Onni Happonen, vaikka hän jääkin etäiseksi, vain muiden silmin kuvatuksi. Kiihkeä aatteensa mies hänkin on, mutta ei yllä tässä kerrontaratkaisussa lähellekään Pelkosen ja kumppaneiden maanisuutta. Pelkonen on ällöttävä henkilöhahmo, ja paikoin lähes ylilyövän vastenmielinen. Silti uskoin häneen loppuun saakka, sillä, no, pelkosia on. Saimissa on särmää, ja vaikka hän ei saa koskaan taottua miehensä päähän omaa näkökulmaansa, mikään onneton hissukka hän ei ole. Surullinen kyllä, ja tyytymätön moneen seikkaan. Lopulta suuresti etenkin itseensä ja tekemiinsä valintoihin. Renki Pakarinen ei lopulta saa paljon kertojan tilaa, mutta on sitäkin keskeisempi ja hyvin aidon oloinen. Sääliksi toki häntäkin käy.

Onnemme tiellä on helposti lähestyttävä kirja, joka etenee joutuisasti. Etenkin viimeinen kolmannes kulkee kiihkeässä rytmissä ja saa jännittämään tulevia käänteitä, vaikka keskeisimmät niistä ovatkin etukäteen tiedossa. Kukin kolmesta kertojaäänestä vie mukanaan omiin näkemyksiinsä. Tylsistyä ei ehdi, vaikkei kyse sinänsä mistään toimintatrilleristä ole.

Pala kurkussa sitä lopulta sitten on, vihan ja pelon ja kiihkon edessä. Ja toivoo, että joskus vielä osaisimme olla ja elää toisin.

___

Amma kehuu kirjan taidokasta mikrohistoriallista otetta, Jori suosittelee varauksetta, Lukuneuvojan kirja pani miettimään monia asioita, Jaana Märsynaho vaikuttui muun muassa ajankuvasta.

Joutilaisuuden ylistys

Kun on vapaa palkkatyön kahleista, ehtii tehdä kaikenlaista. Pelottavan hyvin myös huomaa, kuinka ihastuttavaa on olla lähtemättä aamuisin töihin. Voi jäädä nukkumaan. Ja kun herää, nukahtaa uudestaan, vaikka kello olisi jo tuhat.

On outo kesä. Olen ollut kesätöissä tai ympärivuotisessa työssä ainakin viimeiset 10 vuotta. Tuntuu hassulta, että tämän kesän ainoat velvollisuuteni mahtuivat kolmeen nelituntiseen työpäivään. Tuntuu myös hieman rikolliselta. Eihän ihminen voi jatkuvasti olla vapaalla. Vai voiko?

Kai sitä voi. Olen sentään saanut käytyä TE-toimistossa ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi. Sitäkin puuhaa edelsi hikinen yritys ottaa selvää siitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä ja mitä olla jo tehtynä. Kun lopulta sain mentyä työkkäriin, kaikki etukäteen tekemäni työ tuntui hetkellisesti turhalta, sillä aulassa odottivat isot kyltit, joissa kehotettiin menemään toiseen toimipisteeseen, kun kerran näillä asioilla liikuin. (Netissähän tällaista pikkuseikkaa ei mainittu laisinkaan, mitäpä sitä turhia.) Sinnikkäästi punkesin itseni infotiskille ja kiltti mieshenkilö suostui hoitamaan asiani, vaikka vieressä nököttänyt nyrpeä naishenkilö ilmoitti ykskantaan (puhuen kollegalleen, ei minulle, tietenkään), että "uudet työnhakijat hoidetaan toisaalla". Setä ei ollut moksiskaan vaan näpytteli tietoni koneelle ja kehotti olemaan yhteydessä Kelaan parin viikon päästä. (Hän ilahtui, kun kerroin uuden työsuhteen alkavan 1.8. Ehkä siksi sain palvelua, olenhan tällä kertaa helppo nakki.) Kelan kanssa asioimista en ole vielä aloittanut, ajatuksestakin tulee hengenahdistusta. Huoh.

Ja minun pitäisi kai ammattini puolesta ymmärtää tätä järjestelmää ja kyetä jopa opettamaan sen toimintaa nuorisolle. Sallinette surullisen nauruni.

Ikävien velvollisuuksien lisäksi olen vain nauttinut olemisesta ja siitä, että kotona asuu taas toinenkin ihminen. Juhannus sujui mökillä sääskien syötävänä ja superkuuta ihaillen. Sen jälkeen olen ollut talkoolaisena festareilla ja nauttinut blues-musiikista, tavannut ystäviä ja uusia tuttavuuksia, pessyt ikkunan (kyllä, jopa yhden kolmesta, ensimmäistä kertaa tässä asunnossa), luuhannut kirjastossa, törmäillyt turisteihin (Vaikka rakastan Helsinkiä, pohdin välillä, olisiko oikea paikkani kuitenkin jossain hevon kuusessa, missä ei ole muita ihmisiä, sillä en voi sietää kanssakulkijoita, jotka eivät osaa olla jättäytymättä muiden ihmisten tielle keskellä katua, oviaukoissa ja liukuportaiden päädyissä. Tuntenette tyypin.), käynyt kesäteatterissa (Ryhmiksen Robin Hoodin sydän, joka ei oikein sytyttänyt), haaveillut omasta pihasta, edes ihan pienestä, varannut matkan Tukholmaan (se on sunnuntaina), niin ja tietysti lukenut. Jonkinlaista jumia on havaittavissa, sillä vaikka sivut kääntyvät ja useampi kirja on kesken, todellinen tarinan imu puuttuu. (Koetan selvitä, vaikka hirveän rankkaahan tämä tällainen on.)

Samalla kun voi nauttia pitkästä vapaasta, se aiheuttaa myös vähän häsellystä. Kun aikaa on paljon, se katoaa nopeammin, olen huomannut. Paljon on suunniteltuna (ei tosin minuutilleen, en edes osaisi), ja päällimmäinen ajatus ei ole se, kuinka mahtavaa on ehtiä niin paljon, vaan se, että kohtahan tämä loppuu. Huokaus. No, voiko muuta edellyttää, kun tämä on niin uutta. Ehkä jo ensi kesänä olen hieman pidemmällä tässä kehitysprosessissa. Toivon.

Nyt työnnän ajankäyttöajatukset kauas takaraivoon, laitan aurinkolasit silmille ja lähden saunomaan ystävien mökille. Viini on jo kylmässä ja hymy korvissa. Onhan tämä nimittäin aikamoista elämää, jos nyt totta puhutaan. Ihan parasta.

Olemisen sietämätön keveys

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Suomentaja: Kirsti Siraste
Kansi: Urpo Huhtanen
WSOY 2008 (1. painos 1985)
390 s.
Nesnesitelná lehkost byti (1983)

Oma ostos.


Prahan kevät 1968 koskettaa kaikkialla Keski-Euroopassa. Neljään ihmiseen se vaikuttaa huomattavan paljon. On prahalainen kirurgi, naistenmies Tomás, joka rakastuu tarjoilijan työtä henkensä pitimiksi tekevään valokuvaajaan Terezaan. On Tomásin rakastajatar Sabina, taiteilija, jota ei kukaan tai mikään voi pitää vankina, ja joka vaihtaa Tomásin Geneveen muutettuaan tiedemies Franziin.

Tarina etenee päähenkilöidensä taustoja ja tekemisiä kartoittaen kommunistisen vallan alla räpiköivässä Tšekkoslovakiassa ja muualla Euroopassa. Vaikka kyse on pohjimmiltaan rakkaustarinasta, mukana on politiikkaa, totalitaarisen hallinnon absurdiutta ja pohdintaa elämän olemuksesta. Mitä on olemassaolo ja oleminen, mitä niiden keveys tai paino?

Olemisen sietämätön keveys on kuuluisa kirja, jolla on monille sen lukeneille suuri merkitys. Voin hyvin ymmärtää, miksi. Tarina on surullinen ja kaunis, lohdullinen ja ankara. Henkilöissä on paljon heikkouksia, he ovat menneisyytensä ja nykyisyytensä vankeja ja uhreja, mutteivät liian heikkoja ollakseen kiinnostavia ja pannakseen maailmalle vastaan.

Naistenkaataja Tomás ei saanut sydäntäni sykkimään, pikemminkin mies hieman säälitti. Vahva libido on toki usein ihmiselle voimavara, mutta pahimmillaan Tomás ei illalla muista, kenen kanssa on aamulla maannut. Toisaalta ymmärrän, miksi miehen kierrokset käyvät tarinan edetessä yhä kovemmalla vauhdilla, sillä työnsä poliittisen kähminnän vuoksi menettävä rautainen ammattilainen yrittänee vähemmästäkin täyttää elämään tulevaa aukkoa jollain muulla. Surulliseksi kuitenkin tulin.

Tereza taas on vaikean menneisyyden vuoksi herkkä ja haavoittuva, muttei kuitenkaan säry. Hänessä on piikkinsä, ja vähitellen paljastuu se olemisen taito, joka saa sekä mieheensä että elämäänsä pettyneen naisen jaksamaan päivästä toiseen. Tereza ei ole viaton, vaikka monen epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuukin.

Sabina ja Franz jäävät pääparin varjoon, vaikka Sabinassa on särmää vaikka muille jakaa. Olisin lukenut mielelläni hänestä vaikka kokonaisen kirjan, sillä Terezaan ja Tomásiinkin verrattuna Sabina on huomattavan paljon kiinnostavampi ja jollain tavoin monipuolisempi hahmo, vaikkei saakaan kaikkea ansaitsemaansa huomiota. Franz ei herättänyt minussa juuri mitään ajatuksia.

Olemisen sietämätön keveys on yllättävän nopea- ja helppolukuinen teos, vaikka sisältääkin painavaa asiaa. Luvut ovat lyhyitä, leikkaukset nopeita ja tarina kiertää kehällään kiehtovasti yhä uudelleen samojen aiheiden ja tapahtumien läpi. Tunnelmaltaan se on melankolinen, muttei toivoton. Kommunistinen totalitarismi osoittaa tarinassa järjettömyytensä hienovaraisin keinoin, yksilötasosta ammentaen. Päällimmäinen ajatukseni kirjasta on, kuinka hienosti se käsittelee ihmisen olemista ja elämistä sekä yksinäisenä yksilönä että osana vahingossa tai vapaaehtoisesti syntyneitä yhteisöjä. Onko yksilöllä lopulta merkitystä maailmassa vai ei, se lienee jokaisen itse päätettävä.

___

Muualla kirjoitettua: Mari A., Sanna, Morre, Anni, Riina.

Ruksaan kirjan lukemisen myötä yhdet kohdat TBR-listaltani sekä Maailmanvalloituksesta. Lisäksi osallistun Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.