Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä
Kansi: Timo Numminen
Otava 2012
350 s.

Kirja saatu blogiarvonnasta.


Onni Happonen uskoo parempaan tulevaisuuteen ja solidaariseen yhteiskuntaan. Hän nousee 1920- ja -30-lukujen vaihteessa kovasti ahkeroimalla Heinäveden kunnallislautakunnan esimieheksi ja haaveissa siintää kansanedustajuus sosialidemokraattien riveissä. Kotona hänellä on vaimo Saimi ja kaksi lasta sekä paljon työtä, jota ei oikein ehdi tehdä kuntalaisten hyvinvoinnista huolehtimisen viedessä lähes kaiken ajan.

Suurtilallinen Pelkonen ei voi sietää minkään sävyisiä vasemmistolaisia, noita verikoiria ja kunniallisen talonpojan selkänahan ruoskijoita. Onni Happonen on Pelkosen vihalistan kärkipäässä, sillä moisella punikilla ei pitäisi olla mitään asiaa päättäviin tehtäviin. Kommunistien paikka on rajan takana, ei valkoisessa ja puhtaassa Suomessa. Pelkosen renkinä on Pakarinen, nuori punaorpo, jolla ei ole paljon hävittävää, eikä oikeastaan mitään muutakaan.

Vuonna 1930 tilanne alkaa kärjistyä. Lapuan liikkeen hurmiossa Heinäveden isännät kääntyvät yhteisvoimin Onni Happosta ja tämän puoluetovereita vastaan ja muilutukset alkavat raaistua. Happonen kaapataan kunnankokouksesta ja syrjäytetään vallankahvasta. Ajojahti käy yhä järjettömämmäksi ja kiihkeämmäksi. Saimi-vaimon pahat aavistukset täyttyvät vielä hirveämmin kuin hän pelkäsi.

Asko Jaakonahon Onnemme tiellä on vahva esikoiskirja ja vaikuttava lukukokemus. Se ahdistaa ja kauhistuttaa, saa puremaan hammasta ja ihmettelemään ihmisen sydämettömyyttä, järjettömyyttä ja hallitsematonta kiihkeyttä. Tarina pohjautuu tositapahtumiin, ja Onni Happosen tapaus on edelleen lopullisesti selvittämätön. Jaakonaho saa kuvaamansa ihmiset elämään, heihin on helppo uskoa.

Aihepiiri on rankka, jopa pakahduttava. Suomen historiassa on huomattavan paljon kiinnostavia ajankohtia, joista 1920-luvulla alkanut oikeistoradikalismin nousu on ehdottomasti yksi. Siitä lukeminen ja siihen tutustuminen on toisaalta myös ahdistavaa, sillä monet piirteet tuntuvat nostavan päätään uudelleen ja uudelleen. Suvaitsemattomuus, kiihkoilu ja oman asian sokea ajaminen eivät vanhene. Onnemme tiellä kuvaa tätä kaikkea onnistuneesti proosan keinoin.

Päähenkilö on kieltämättä Onni Happonen, vaikka hän jääkin etäiseksi, vain muiden silmin kuvatuksi. Kiihkeä aatteensa mies hänkin on, mutta ei yllä tässä kerrontaratkaisussa lähellekään Pelkosen ja kumppaneiden maanisuutta. Pelkonen on ällöttävä henkilöhahmo, ja paikoin lähes ylilyövän vastenmielinen. Silti uskoin häneen loppuun saakka, sillä, no, pelkosia on. Saimissa on särmää, ja vaikka hän ei saa koskaan taottua miehensä päähän omaa näkökulmaansa, mikään onneton hissukka hän ei ole. Surullinen kyllä, ja tyytymätön moneen seikkaan. Lopulta suuresti etenkin itseensä ja tekemiinsä valintoihin. Renki Pakarinen ei lopulta saa paljon kertojan tilaa, mutta on sitäkin keskeisempi ja hyvin aidon oloinen. Sääliksi toki häntäkin käy.

Onnemme tiellä on helposti lähestyttävä kirja, joka etenee joutuisasti. Etenkin viimeinen kolmannes kulkee kiihkeässä rytmissä ja saa jännittämään tulevia käänteitä, vaikka keskeisimmät niistä ovatkin etukäteen tiedossa. Kukin kolmesta kertojaäänestä vie mukanaan omiin näkemyksiinsä. Tylsistyä ei ehdi, vaikkei kyse sinänsä mistään toimintatrilleristä ole.

Pala kurkussa sitä lopulta sitten on, vihan ja pelon ja kiihkon edessä. Ja toivoo, että joskus vielä osaisimme olla ja elää toisin.

___

Amma kehuu kirjan taidokasta mikrohistoriallista otetta, Jori suosittelee varauksetta, Lukuneuvojan kirja pani miettimään monia asioita, Jaana Märsynaho vaikuttui muun muassa ajankuvasta.

Joutilaisuuden ylistys

Kun on vapaa palkkatyön kahleista, ehtii tehdä kaikenlaista. Pelottavan hyvin myös huomaa, kuinka ihastuttavaa on olla lähtemättä aamuisin töihin. Voi jäädä nukkumaan. Ja kun herää, nukahtaa uudestaan, vaikka kello olisi jo tuhat.

On outo kesä. Olen ollut kesätöissä tai ympärivuotisessa työssä ainakin viimeiset 10 vuotta. Tuntuu hassulta, että tämän kesän ainoat velvollisuuteni mahtuivat kolmeen nelituntiseen työpäivään. Tuntuu myös hieman rikolliselta. Eihän ihminen voi jatkuvasti olla vapaalla. Vai voiko?

Kai sitä voi. Olen sentään saanut käytyä TE-toimistossa ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi. Sitäkin puuhaa edelsi hikinen yritys ottaa selvää siitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä ja mitä olla jo tehtynä. Kun lopulta sain mentyä työkkäriin, kaikki etukäteen tekemäni työ tuntui hetkellisesti turhalta, sillä aulassa odottivat isot kyltit, joissa kehotettiin menemään toiseen toimipisteeseen, kun kerran näillä asioilla liikuin. (Netissähän tällaista pikkuseikkaa ei mainittu laisinkaan, mitäpä sitä turhia.) Sinnikkäästi punkesin itseni infotiskille ja kiltti mieshenkilö suostui hoitamaan asiani, vaikka vieressä nököttänyt nyrpeä naishenkilö ilmoitti ykskantaan (puhuen kollegalleen, ei minulle, tietenkään), että "uudet työnhakijat hoidetaan toisaalla". Setä ei ollut moksiskaan vaan näpytteli tietoni koneelle ja kehotti olemaan yhteydessä Kelaan parin viikon päästä. (Hän ilahtui, kun kerroin uuden työsuhteen alkavan 1.8. Ehkä siksi sain palvelua, olenhan tällä kertaa helppo nakki.) Kelan kanssa asioimista en ole vielä aloittanut, ajatuksestakin tulee hengenahdistusta. Huoh.

Ja minun pitäisi kai ammattini puolesta ymmärtää tätä järjestelmää ja kyetä jopa opettamaan sen toimintaa nuorisolle. Sallinette surullisen nauruni.

Ikävien velvollisuuksien lisäksi olen vain nauttinut olemisesta ja siitä, että kotona asuu taas toinenkin ihminen. Juhannus sujui mökillä sääskien syötävänä ja superkuuta ihaillen. Sen jälkeen olen ollut talkoolaisena festareilla ja nauttinut blues-musiikista, tavannut ystäviä ja uusia tuttavuuksia, pessyt ikkunan (kyllä, jopa yhden kolmesta, ensimmäistä kertaa tässä asunnossa), luuhannut kirjastossa, törmäillyt turisteihin (Vaikka rakastan Helsinkiä, pohdin välillä, olisiko oikea paikkani kuitenkin jossain hevon kuusessa, missä ei ole muita ihmisiä, sillä en voi sietää kanssakulkijoita, jotka eivät osaa olla jättäytymättä muiden ihmisten tielle keskellä katua, oviaukoissa ja liukuportaiden päädyissä. Tuntenette tyypin.), käynyt kesäteatterissa (Ryhmiksen Robin Hoodin sydän, joka ei oikein sytyttänyt), haaveillut omasta pihasta, edes ihan pienestä, varannut matkan Tukholmaan (se on sunnuntaina), niin ja tietysti lukenut. Jonkinlaista jumia on havaittavissa, sillä vaikka sivut kääntyvät ja useampi kirja on kesken, todellinen tarinan imu puuttuu. (Koetan selvitä, vaikka hirveän rankkaahan tämä tällainen on.)

Samalla kun voi nauttia pitkästä vapaasta, se aiheuttaa myös vähän häsellystä. Kun aikaa on paljon, se katoaa nopeammin, olen huomannut. Paljon on suunniteltuna (ei tosin minuutilleen, en edes osaisi), ja päällimmäinen ajatus ei ole se, kuinka mahtavaa on ehtiä niin paljon, vaan se, että kohtahan tämä loppuu. Huokaus. No, voiko muuta edellyttää, kun tämä on niin uutta. Ehkä jo ensi kesänä olen hieman pidemmällä tässä kehitysprosessissa. Toivon.

Nyt työnnän ajankäyttöajatukset kauas takaraivoon, laitan aurinkolasit silmille ja lähden saunomaan ystävien mökille. Viini on jo kylmässä ja hymy korvissa. Onhan tämä nimittäin aikamoista elämää, jos nyt totta puhutaan. Ihan parasta.

Olemisen sietämätön keveys

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Suomentaja: Kirsti Siraste
Kansi: Urpo Huhtanen
WSOY 2008 (1. painos 1985)
390 s.
Nesnesitelná lehkost byti (1983)

Oma ostos.


Prahan kevät 1968 koskettaa kaikkialla Keski-Euroopassa. Neljään ihmiseen se vaikuttaa huomattavan paljon. On prahalainen kirurgi, naistenmies Tomás, joka rakastuu tarjoilijan työtä henkensä pitimiksi tekevään valokuvaajaan Terezaan. On Tomásin rakastajatar Sabina, taiteilija, jota ei kukaan tai mikään voi pitää vankina, ja joka vaihtaa Tomásin Geneveen muutettuaan tiedemies Franziin.

Tarina etenee päähenkilöidensä taustoja ja tekemisiä kartoittaen kommunistisen vallan alla räpiköivässä Tšekkoslovakiassa ja muualla Euroopassa. Vaikka kyse on pohjimmiltaan rakkaustarinasta, mukana on politiikkaa, totalitaarisen hallinnon absurdiutta ja pohdintaa elämän olemuksesta. Mitä on olemassaolo ja oleminen, mitä niiden keveys tai paino?

Olemisen sietämätön keveys on kuuluisa kirja, jolla on monille sen lukeneille suuri merkitys. Voin hyvin ymmärtää, miksi. Tarina on surullinen ja kaunis, lohdullinen ja ankara. Henkilöissä on paljon heikkouksia, he ovat menneisyytensä ja nykyisyytensä vankeja ja uhreja, mutteivät liian heikkoja ollakseen kiinnostavia ja pannakseen maailmalle vastaan.

Naistenkaataja Tomás ei saanut sydäntäni sykkimään, pikemminkin mies hieman säälitti. Vahva libido on toki usein ihmiselle voimavara, mutta pahimmillaan Tomás ei illalla muista, kenen kanssa on aamulla maannut. Toisaalta ymmärrän, miksi miehen kierrokset käyvät tarinan edetessä yhä kovemmalla vauhdilla, sillä työnsä poliittisen kähminnän vuoksi menettävä rautainen ammattilainen yrittänee vähemmästäkin täyttää elämään tulevaa aukkoa jollain muulla. Surulliseksi kuitenkin tulin.

Tereza taas on vaikean menneisyyden vuoksi herkkä ja haavoittuva, muttei kuitenkaan säry. Hänessä on piikkinsä, ja vähitellen paljastuu se olemisen taito, joka saa sekä mieheensä että elämäänsä pettyneen naisen jaksamaan päivästä toiseen. Tereza ei ole viaton, vaikka monen epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuukin.

Sabina ja Franz jäävät pääparin varjoon, vaikka Sabinassa on särmää vaikka muille jakaa. Olisin lukenut mielelläni hänestä vaikka kokonaisen kirjan, sillä Terezaan ja Tomásiinkin verrattuna Sabina on huomattavan paljon kiinnostavampi ja jollain tavoin monipuolisempi hahmo, vaikkei saakaan kaikkea ansaitsemaansa huomiota. Franz ei herättänyt minussa juuri mitään ajatuksia.

Olemisen sietämätön keveys on yllättävän nopea- ja helppolukuinen teos, vaikka sisältääkin painavaa asiaa. Luvut ovat lyhyitä, leikkaukset nopeita ja tarina kiertää kehällään kiehtovasti yhä uudelleen samojen aiheiden ja tapahtumien läpi. Tunnelmaltaan se on melankolinen, muttei toivoton. Kommunistinen totalitarismi osoittaa tarinassa järjettömyytensä hienovaraisin keinoin, yksilötasosta ammentaen. Päällimmäinen ajatukseni kirjasta on, kuinka hienosti se käsittelee ihmisen olemista ja elämistä sekä yksinäisenä yksilönä että osana vahingossa tai vapaaehtoisesti syntyneitä yhteisöjä. Onko yksilöllä lopulta merkitystä maailmassa vai ei, se lienee jokaisen itse päätettävä.

___

Muualla kirjoitettua: Mari A., Sanna, Morre, Anni, Riina.

Ruksaan kirjan lukemisen myötä yhdet kohdat TBR-listaltani sekä Maailmanvalloituksesta. Lisäksi osallistun Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Kansi: Markko Taina
Tammi 2012
569 s.

Lainakirja.


Varsinaissuomalaisen Teinperin kivikartanon tytär Margareeta Stark raiskataan metsässä ja alkunsa saa tulitukkainen tytär Eira. Margareetan puoliso Klaus Aura ei tunnusta lasta omakseen, vaikka mahtava appi, Teinperin valtias Ulf Stark sitä vaatii. Margareetan kuoltua synnytykseen Eira jää kasvamaan ilman vanhempien turvaa, mutta isoisä pitää hänestä huolta niin paljon kuin voi, ja piika Katri ottaa hänet helmojensa huomaan. Ulf Starkin uusi puoliso Ursula lahjoittaa miehelleen kaivatun pojan, perijän, Rikhardin, josta tulee Eiran kasvinkumppani. Ja jonka kanssa tarina on vasta alussa.

Neidoksi vartuttuaan Eira päätyy asumaan Hämeeseen, Ilvesten suvun vaikutuspiiriin Lauttian kartanoon. Eiralla on näkijän ja parantajan kykyjä, mikä saa Lauttian emännän rouva Talvikin vakuuttuneeksi siitä, että tytön isä on Ilves ja tyttö samaa sukulinjaa kuin hän. Toisin kuin Teinperissä, Lauttiassa Eiran taitoja ei katsota kieroon, vaan niitä vahvistetaan ja tuetaan. Samalla Hämeen mailla kuohuu, kun piispan miekka pyrkii raivaamaan kristinuskon tieltä kaikki jäänteet hämäläisten muinaisuskosta. Luvassa on taistelua, juonittelua, vihaa ja ahneutta, valintoja ja päätöksiä, rakkautta ja ripaus seksiä!

Tartuin Kristiina Vuoren historialliseen rakkausromaaniin Näkijän tyttäreen, koska en uskaltanut kieltäytyäkään. Anoppi oli hankkinut kirjan viime talvena ja tykännyt siitä kovasti, ja kun se sitten eräällä vierailukäynnillä tyrkättiin käteen, en voinut muuta kuin tuoda kirjan kotiin ja heittää muiden vuoroaan odottavien opusten pinoon. Olkoon siellä. Kesä on kuitenkin ilmeisesti pehmentänyt aivoni, sillä kaipasin hetkelliseen lukujumiin jotain kevyttä ja vetävää. Päätin antaa Näkijän tyttärelle mahdollisuuden.

Ja sanottavahan se on, että joskus jopa anoppia kannattaa kuunnella.

Aivan mainiota viihdettähän tämä kirja on! Tarina on vauhtiin päästyään vetävä ja vaiherikas, kiinnostavia henkilöitä lappaa esiin nopeammin kuin heistä ehditään hankkiutua eroon, keskiaikainen Häme on eloisa ja uskottava, toimintaa riittää, romantiikka ei mene yltiömakeaksi, vaan tarinaan on helppo uskoa.

Itse kun olen erittäin kiinnostunut kansanperinteestä, kirjasta oli hauskaa bongailla tuttuja juttuja ja niitä uusia oppejakin. (Synnytyskulttuuria tutkineena ja toivottavasti aiheen parissa joskus jatkavana olisin toki mieluusti lukenut siitä enemmän, mutta ehkei se nyt ollut tämän kirjan aihepiirin kannalta relevanttia, joten olkoon.) Kirjassa on jonkin verran sanastoa, joka saattaa häiritä aihetta tuntematonta lukijaa, mutta kirjan lopussa on sanalista sitä helpottamaan.

Toki on todettava, ettei Näkijän tytär aivan ongelmatonta tarinankerronnan tykitystä ole, vaikka mainio lukukokemus olikin. Tarina on turhan pitkä, sillä suvantovaiheita on makuuni liikaa. Luen kyllä mielelläni elävää kuvausta arkipäivän askareista, mutta tällaisten viihdekirjojen osalta haluan ensisijaisesti toimintaa. Karsintaa olisi siis voitu jossain määrin tehdä, sillä itse haukottelin jossain puolivälin jälkeen turhan monta kertaa. Onneksi loppuosan rytinä maksaa vaivan.

Päähenkilö Eira on kiinnostava tapaus, mutta jossain määrin raivostuttava ja mielestäni paikoin hieman epäuskottava. Ottaen huomioon, että kyse on vanhan parantajasuvun vesasta, joka saa vielä huolellista opetusta ja perehdytystä aiheeseen ja on muutenkin monessa suhteessa hyvin etuoikeutetussa asemassa taustansa huomioon ottaen, hän on kummallisen uppiniskainen ja vehtaileva, paikoin melkein pissis. Eirasta on haluttu kirjoittaa poikkeuksellinen neito, mikä on ilman muuta hyvä, mutta hieman ärsyynnyin siitä, että hänen tuiskahteleva luontonsa ja kiukuttelunsa rinnastettiin paikoin viisauteen (ts. naiselle "poikkeukselliseen" älykkyyteen, jota muutaman kirjan miehen suulla pohditaan), mitä se ei todellakaan ole. Onhan kyse toki itsenäisestä (ja itsepäisestä!) naisesta, mutta vastahankaan oleminen ei kirjan kontekstissa silti riittänyt vakuuttamaan minua Eiran säkenöivästä älystä, vaan jotain muutakin olisi pitänyt olla. Olisi vaan välillä ottanut sen kapustan kiltisti käteensä ja mennyt itseensä, niin olisin voinut olla toista mieltä.

No, näistä pienistä ininöistä huolimatta viihdyin Eiran ja muiden kirjan henkilöiden parissa yli 500 sivua varsin ongelmattomasti. Maagiset elementit, kuten Eiran näkyunet, paransivat tarinan potkua ja elävöittivät muinaisuskon maailmankuvaa hienosti. Kristinuskon ja pakanuuden yhteentörmäys on ylipäänsä tolkuttoman kiinnostava aihepiiri Suomen(kin) historiassa, ja siihen Näkijän tytär tuo rehevän näkökulman. Kirjan rakkaustarinat toivat omaa maustettaan, ja vaikka olisin toivonut lopun olevan toisenlainen, pidän kirjailijan ratkaisua raikkaana.

Tiivistettynä siis: mainiota viihdettä vaikkapa kesälomapäiviin, olkaapa hyvät ja nauttikaa oman maun mukaan!

___

Muiden mietteitä Näkijän tyttärestä löytyy netistä reilusti. Muun muassa Kirjanainen, Salla, Kirsi, Morre, Norkku, Raija, Booksy ja Helmi-Maaria Pisara ovat kirjoittaneet kirjasta.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Kansi/ulkoasu: Toni Knuutila/Riikka Majanen
Sammakko 2012
231 s.

Kirjastosta.


Huvila meren rannalla. Lapsuus ja lapsuuden loppu. Sisaruussuhteet. Vanhempien paljastuminen ihmisiksi. Perheyritys. Väljähtänyt parisuhde. Taikajuoma. Päätös ja valinta.

Sofia ja Roosa Wiksten ovat huonekaluyrityksen tulevia perijöitä, kaksi varsin erilaista siskosta. Heidän lapsuutensa kesiin kuului merenrantahuvila, purjeveneillä saapuvien yhteistyökumppaneiden kestitseminen ja naapurihuvilan "tädit", taiteilijapari Gudrun ja Fredriksson taikajuomineen, maljapuheineen ja kesäjuhlineen. Aikuiseksi kasvaneina Sofia ja Roosa joutuvat käymään läpi sekä lapsuutta ja sen totuuksia että aikuisuuteen kuuluvaa, tahtomattomasti niskaan putoavaa vastuuta. Hieman raotetaan myös Wiksten Oy:n perustajan, Sofian ja Roosan isoisän, menneisyyttä.

Olin viime huhtikuussa Nuoren Voiman Liiton järjestämällä Prosak-klubilla muutaman ystäväni kanssa katsomassa ja kuuntelemassa Veronica Pimenoffia ja Jarmo Ihalaista. Kummankaan tuotanto ei ollut tuttua, mutta harvemmin sanon kirjallisille tapahtumille ei, etenkään jos niiden yhteydessä voi nauttia muutaman oluen. Ihalaisen kirjan Perheestä ja alastomana juoksemisesta olin kyllä bongannut parista kirjablogista (Kirjavasta kammarista, Luetuista, lukemattomista ja Booking it some more -blogista nyt ainakin), mutta mitenkään erityisesti se ei ollut herättänyt kiinnostustani. Prosakissa kirja alkoi kuitenkin herätellä, ja viimeistään kirjailijan ääneen lukema pätkä sävähdytti. Kirja päätyi TBR-suunnitelmiini. (Prosak-klubin tallenteen voi halutessaan katsoa täällä.)

Sävähdys oli aiheellinen, todellakin. Tässäpä erinomainen kirja nimittäin! Ihalaisen kynä on sopivan kevyt ja kiusoitteleva, se houkuttelee kääntämään aina vain uuden sivun ja pureskelemaan lukemaansa, rypistämään otsaa ja hymähtelemään. Merenrantamiljöö on sanalla sanoen ihastuttava, vaikkei tunnelma huviloilla aina ole niin hyvä. Tai ehkä juuri siksi.

Perheestä ja alastomana juoksemisesta kulkee useassa ajassa, samojen ihmisten asioita pyöritellen. Se kuvaa melankolisesti sitä, kun lapsuus vaihtuu nuoruuteen ja sitä, kuinka jossain vaiheessa on hyväksyttävä se, että on aikuinen nyt ja lopun ikäänsä. Samalla pöyhitään perhesalaisuuksia ja huonoja päätöksiä, tehdään valintoja, jotka on joko pakko hyväksyä tai joita katuu, mutta jotka on tehtävä. Sofia ja Roosa ovat kiinnostavia hahmoja, sillä he onnistuvat kääntämään kuviota ympäri näkökulman muuttuessa. Alkuun pidin Roosaa epämiellyttävänä, kun asiaa Sofian silmin katsotaan, mutta kun Roosa pääsee itse ääneen, ikäviä fiiliksiä irtoaakin Sofiasta. Kumpikaan ei todellakaan ole täydellinen siskona, tyttärenä tai kumppanina.

Naapurin taiteilijat, Gudrun ja Fredriksson ja Gudrunin pohdiskelu siitä, lähteäkö vai jäädä, on kaikkein paras osa tarinaa. Naiset ovat aitoja, sympaattisia ja ärsyttäviä. Juuri sellaisia aikuisia, jollainen jokaisella lapsella pitäisi lähellään olla. Jos minulta joskus kysytään, keiden kirjallisten henkilöiden kanssa haluaisin tavata oikeassa maailmassa, vastaus on nyt selvä.

Tässä kirjassa on paljon ja silti se pysyy hyvin kasassa, se on huolellisesti koottu paketti. Lukeminen oli ilo, ja tästä kirjasta saa todellakin nauttia. Lopun kuviot ehkä lyövät hieman yli, mutta toisaalta olin lukenut koko kirjan yhtä hengästyneenä, joten pieni sykkeen kohotus ei tuntunut enää missään.

Lue tämä. Tämä on hyvä.