Afrikan tähti: Palava perhonen

Yvonne Vera: Palava perhonen
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Kansi: Eliza Karmasalo
Kääntöpiiri 2001
176 s.
Butterfly Burning (1998)

Kirjastosta.


Phephelaphi on nuori zimbabwelainen tyttö, joka äitinsä väkivaltaisen kuoleman jälkeen rakastuu itseään selvästi vanhempaan mieheen, Fumbathaan, jolla taas on oma taakkansa kannettavanaan. Elämä slummissa ei ole ruusuista, mutta Phephelaphilla on voimakas usko tulevaisuuteen. Hän haaveilee sairaanhoitajan ammatista, itsenäisyydestä ja itse tekemistään valinnoista. Valitettavasti valinnat ovat lopulta jotain ihan muuta kuin Phephelaphi luuli. Ihonväri merkitsee. Sukupuoli merkitsee. Hierarkiat eivät murru haaveilla.

Merenhuiskeen Afrikan tähti -haaste vie minua koko ajan syvemmälle Afrikkaan. Nyt pääsin kurkistamaan Zimbabwen raskaaseen elämään 1940-luvulla. Tässä kirjassa ajalla sinänsä ei kuitenkaan ole väliä, ja vaikka ankean ympäristön painostava tunnelma on keskeinen osa tarinaa, Palava perhonen kertoo lopulta ihan muista asioista.

Tämä kirja ei ole paksu, mutta se vaatii lukijaa keskittymään. Yvonne Vera kirjoittaa kuin vimmattu, jokainen lause tuntuu mietityltä ja hiotulta. Liiankin hiotulta minun makuuni, sillä koko tarina on kuin runoutta, ja vieläpä symbolistista runoutta. Joten olin ongelmissa.

Phephelaphin elämä on raskasta, mutta se ei lannista lukijaa. Tytön vilpitön luotto tulevaisuuteen on se sävy, joka valaisee muuten synkän tarinan. Ja vaikka hän joutuu tekemään todella raskaita päätöksiä ja asioita, jotka kuvataan kylmäävän hyvin, usko siihen, että asiat voivat muuttua parempaan, säilyy lähes loppuun saakka.

Niin, paljon saattoi mennä ohi, sillä minä en jaksa lukea kirjoja niin, että joutuisin punnitsemaan joka ikisen lauseen merkityksen erikseen ja yhdessä. Se ärsytti, sillä minusta tuntui, että kirjailija vaatii lukijalta liikaa. Palava perhonen on lisäksi luokiteltu kirjastossa nuortenkirjallisuudeksi, mitä hieman ihmettelen. Kirja on oikeasti todella vaikea ja haastava, eivätkä sen käsittelemät aiheet saa juuri lainkaan pehmennystä, eivät oikeastaan ollenkaan.

Vaikkei lukukokemus ollut miellyttävä, jäin jälleen miettimään kirjan käsittelemiä aiheita. Siinä se ainakin onnistuu: muistuttaa, millaisiin tekoihin köyhyys ja syrjintä ajavat, ajasta ja paikasta riippumatta.

***

Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus: Zimbabwe

Perjantaivastauksia

Sain kahdelta ihastuttavalta kanssabloggajalta Liebster Award -tunnustuksen. Kiitos paljon, Anna ja Anki! Tällä kertaa tyydyn vain vastaamaan hauskoihin kysymyksiin.

1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

***

Annan kysymykset:

1. Suunnitteletko lomien edessä kovasti, mitä kaikkea aiot lukea lomalla?

En juurikaan. Jos olen lähdössä matkalle, mietin tietenkin, mitä kirjoja pakkaan mukaan. Mutta muuten en juuri tee lukusuunnitelmia sen enempää lomalla kuin muulloinkaan.

2. Oletko aina pitänyt lukemisesta?

Kyllä olen.

3. Kuinka vanhana ja miten opit lukemaan?

Ennen kouluun menoa, 6–7-vuotiaana. Opin lukemaan mummolassa, isäni vanhaa Aapista tavaten. Mummi oli silloin paikalla ja kehui minua suuresti.

4. Kenen fiktiivisen kirjahahmon elämää toivoisit oman elämäsi muistuttavan?

Olisi hauskaa pitää omaa koulua, kuten Jo March. Tosin en päästäisi miestäni rehtoriksi vaan hoitaisin sen homman itse. Ja jättäisin turhan moralisoinnin vähemmälle.

5. Jos olisit kirjailija, minkä tyyppisiä kirjoja kirjoittaisit?

Paksuja. Tiiliskivet ja mehevät, hitaasti kasvavat tarinat ovat suosikkejani.

6. Mikä on suurin kirjoihin liittyvä unelmasi?

Se, että minulla olisi koti, jonne kaikki kirjani mahtuisivat keskeiselle paikalle siististi. Se olisi varmaan jonkinlainen taikakoti, sillä jotenkin sinne aina ilmestyisi lisää tilaa uusille kirjoille ja kirjahyllyille.

7. Jos lähtisit nyt kahden viikon mukavalle, rentouttavalle lomalle, jolla olisi runsaasti aikaa lukea, mitä kirjoja pakkaisit matkalaukkuusi?

Nappaisin varmaan tuon “pian luettavat” -pinon sellaisenaan mukaani. Lomalle haluaisin kunnon tiiliskiviä, joihin olisi hyvin aikaa keskittyä.

8. Jos voisit olla jokin tunnettu kirjailija, kuka olisit? (Myös edesmenneet kirjailijat käyvät.)

Margaret Atwood on niin kiinnostava henkilö, että olisi kyllä kiinnostavaa olla hetki hänen nahoissaan ja saada selville, mistä ne kaikki ideat kumpuavat.

9. Jos olisit kirjallisuudentutkija, mistä kirjasta tai aiheesta haluaisit kirjoittaa väitöstutkimuksen?

Hmmm, mielettömän kiinnostava kysymys! En sano John Irvingistä, vaikka se ensimmäisenä tuleekin mieleen. Ehkä jostakin synkkien sukukuvausten tematiikasta… Vaikkapa “Insesti kaunokirjallisissa sukukuvauksissa”. Missä se apuraha viipyy?!

10. Miten kirjamakusi on muuttunut vuosien varrella?

Se on laajentunut valtavasti, mikä on ehkä ihan luonnollista. Olen oppinut tuntemaan itseni lukijana aika hyvin, joten on syytä aika ajoin poiketa tutulta reitiltä ja kokeilla jotain vieraampaa. Usein olen tehnyt löytöjä ja laajentanut makuani entisestään.

11. Kyllästyttääkö kirjabloggaaminen ikinä sinua?

Ei. Aina ei ole kirjoitettavaa tai ei yksinkertaisesti huvita kirjoittaa, mutta silloin en sitten kirjoita.

***

Ankin kysymykset:

1. Millaisen kirjan kirjoittaisit, jos osaisit?

Synkän sukusaagan, jossa olisi likaisia ja irstaita salaisuuksia, epämiellyttäviä henkilöhahmoja ja jokin kiehtova, hieman mystinen miljöö.

2. Oletko niitä ihmisiä, joilla leipomukset, askartelut yms. projektit menevät kuten Strömsössä vai päinvastoin?

Hah, I wish! Aivan peukalo keskellä kämmentä en ole, sillä olen vanha partiolainen, jolta kyllä kaikenmoiset erähenkiset puuhat onnistuvat varsin näppärästi (niin halutessani). Mutta pienempi näpertely, etenkään sellainen, missä pitäisi olla malttia keskittyä ja kehittyä, ei yleensä ole ihan ominta minua. Kortteja askartelen kyllä ihan onnistuneesti.

3. Jos sinun pitäisi lahjoittaa iso summa johonkin apua tarvitsevaan kohteeseen, mihin lahjoittaisit?

Tyttöjen koulutukseen kehitysmaissa. Ehdottomasti.

4. Mikä on oudoin tilanne, johon olet joutunut?

Useampi hämmentävä asiakaspalvelutilanne tulee väistämättä mieleen edellisistä työpaikoista. Yksi oudoimpia oli eräänä hiljaisena sunnuntaipäivänä, kun työpaikalleni pölähti todella erikoinen pariskunta harjoittamaan käännytystyötä. En enää muista, mikä kerho oli kyseessä, mutta kovasti he yrittivät saada minua mukaan “maistamaan elämän vettä”. En mennyt. 

5. Onko suhteesi syömiseen, ruokaan ja herkkuihin rento ja vapautunut vai ei?

Ooh, kyllä. Ruoka on ihmisen hyvä ystävä. Hyvä ruoka vielä parempi.

6. Mikä on lempiherkkusi?

Mansikat. Paitsi että nehän ovat ihan terveellinen herkku!

7. Onko sinulla jonkinlaista "elämänfilosofiaa" (esim. "Kaikki järjestyy lopulta")?

Haluaisin uskoa siihen, ettei kukaan joudu kantamaan suurempaa taakkaa kuin minkä jaksaa harteillaan pitää. Oikeasti en siihen usko, mutta joskus jo sen uskotteleminen itselleen piristää. Toinen keskeinen elämänfilosofinen näkemykseni on, että järjen käyttö on sallittua.

8. Mitä positiivista on tapahtunut viimeisten seitsemän päivän aikana?

Sain kivaa palautetta töissä hyvin hoidetusta projektista. Ja ostin lentoliput Prahaan!

9. Noudatatko tarkasti hyviä elämäntapoja vai oletko "rentoilija"?

Pyrin tasapainoon. Parantamisen varaa kyllä on.

10. Onko sinulla jokin pieni suuri taito (esim. viheltäminen, muffinssien tekeminen, riippuliito...)?

Lasketaanko aiemmin mainitut erätaidot näihin? Ainakin nuotio syttyy näppärästi.

11. Mihin huomiosi kiinnittyy, kun tapaat uuden ihmisen?

Ääneen ja katseeseen.

Tiedän uskovani, uskon tietäväni

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Keskustelukirjeitä.
Kansi: Leena Kilpi
Minerva 2010
296 s.

Kirjastosta.


Maailmassa tarvitaan dialogia, ei kiistelyä; ymmärtämistä, ei saarnaamista. (E.V. s. 255)

Jälleen ollaan syvällisten asioiden äärellä. Tampereen hiippakunnan emerituspiispa Juha Pihkala ja tähtitieteen professori Esko Valtaoja istuvat taas vastakkain ja jatkavat keskustelua uskosta ja tiedosta siitä, mihin se Nurkkaan ajetun Jumalan? lopussa jäi. Luin keskustelun ensimmäisen osan helmikuussa, ja halusin jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa.

Tämä jatko-osa on edeltäjänsä tapaan rauhallinen ja verkkainen dialogi. Miehet käyvät kymmenen erillistä, mutta toisiinsa linkittyvää keskustelua, joissa käsitellään ikuisuuskysymyksiä: mikä erottaa tiedon ja uskon, mistä usko muodostuu, mitä muotoja uskonnollisuus saa, mikä on moraalin alkuperä ja peruste, mikä on tämän kaiken merkitys ja tarkoitus. Juuri sellaista mukavaa pikku puuhaa ja pohdiskeltavaa iltateen oheen. Samalla eletään noin puolitoista vuotta kummankin herran elämää iloineen ja suruineen, ja vaikka mikään päiväkirjatilitys ei kyseessä olekaan, vaikuttavat yksityiselämän tapahtumat väistämättä myös keskustelun henkeen.

Uskon ja tiedon kysymykset kiehtovat minua paljon. Niihin tässä kirjassa nimenkin mukaisesti pureudutaan. Vaikka viihdyin jälleen erinomaisesti taitavien kirjoittajien mukana, jotain jäi tällä kertaa uupumaan. Ehkä luin tämän liian nopeasti edellisen osan perään, sillä jotenkin tuntui, ettei tämä tarjonnut oikein mitään uutta ja edellisestä kirjasta eroavaa. Samoja aiheita kierrellään ja kaarrellaan ja vain paikoin sanan säilät heiluvat tosissaan – niistäkin kohdista päästään (melkeinpä harmillisen) nopeasti ohi. Välillä on melkeinpä tyhjäkäyntiä.

Arvostan todella paljon juuri tämän kirjan kuvaamaa keskustelutapaa, joka tuntuu välillä olevan katoava luonnonvara. Tässä keskustelijat ensinnäkin esiintyvät omilla nimillään ja kasvoillaan, omalla persoonallaan pelaten. Välillä minusta tuntuu – sitä kuuluisaa julkista keskustelua seuratessani – että oikea keskustelemisen ja keskustelukumppanin kunnioittamisen taito ovat aivan hukassa. Eri mieltä olevia isketään niin ovelasti ja kovaa kuin ikinä on mahdollista, ja jos keskustelu lähtee epämukaville alueille, aletaan huutaa, jolloin kovimpaa huutava olettaa voittavansa. Tuskallista seurattavaa poikkeuksetta.

Kuten olen aiemminkin kertonut, vetäydyn Valtaojan leiriin. En kuulu kirkkon enkä tiedä, onko Jumalaa olemassa vai ei, joten Pihkalalla ei siinä mielessä ole mitään mahdollisuuksia kanssani. Se ei tietenkään tarkoita, ettenkö kernaasti lukisi hänen perusteltuja mielipiteitään, pikemminkin lähes janosin Pihkalan puheenvuoroja. Valtaoja alkaa vähitellen olla näissä asioissa minulle kirjoittajana tuttu, mutta emerituspiispa tarjoaa vielä yllätyksiä. Ei ehkä sinänsä yllätyksiä, sillä tunnen mielestäni suhteellisen hyvin luterilaisen kirkon kontekstin, mutta sanotaanko, ettei hän ole minun näkökulmastani yhtä ennalta-arvattava kuin Valtaoja (jonka ennalta-arvattavuus ei siis kuitenkaan ole negatiivinen asia).

Tiedän uskovani, uskon tietäväni jatkaa tyylikkäästi edeltäjänsä avaamaa keskusteluketjua. Luulen, että kirjasta saa enemmän irti, jos on valmiiksi kiinnostunut sen käsittelemästä problematiikasta, mutta pelkästään yleissivistyksen vuoksi se ei ehkä ole mitenkään erityisen timanttinen. Ehkä edellinen osa on siihen parempi. Hyvin perusteltuja väitteitä ja uskomuksia ja hyvässä hengessä käytävää, kirjallisesti vakuuttavaa keskustelua on toki aina ilo seurata, ja sitä tämä kirja kyllä tarjoaa viimeisille riveille saakka.

___

Kirjan ovat lukeneet myös Jori ja Minna (vanhassa blogissaan).

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Uskonto)

Joonas Konstig: Totuus naisista

Osatotuus ainakin tästä naisesta on upouusissa korkokengissä. Sydän!

Joonas Konstig: Totuus naisista
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus 2013
348 s.

Arvostelukappale.


Tapani on naimisissa hienon naisen kanssa ja kahden tytön – nuoren naisen – isä. Hän on kaupallisella alalla menestyksekkään uran luonut, vastikään työpaikkaa muovibisnekseen vaihtanut, laadukkaita vaatteita ja säädyllistä elämää arvostava mies. Vaikka välilevynpullistuma antaa aika ajoin kipeitä viitteitä itsestään, ja vaikka nuoruus on niin kovin katoavaista, ei Tapani kuitenkaan ole unohtanut, mitä kaikkea varhaisiin elämänvaiheisiin kuuluu. Siitä huolimatta kuopuksen, lukion tokaluokkalaisen Roosan kohtaamat käänteet saavat isän ymmälleen.

Tapani on päähenkilö, mutta hänen elämänsä naiset värittävät tarinan ja saavat sen elämään. Psykologivaimo Tiina on sekä tuttu että etäinen, esikoinen Ronja tiedostava ja kuvia kumartelematon. Vain Roosa on vielä käden ulottuvilla, samassa maailmassa ja kodissa. Vielä niin lapsi ja kuitenkin jo aikuisuutta hätyyttävä, täysi-ikäisyyden kynnyksellä, kohta jo poissa.

Roosan sotkeutuminen ehkä väärään seuraan, ihastuminen väärään poikaan ja raivokas ja samalla niin epävarma oman identiteetin ja sosiaalisen paikan etsiminen laittavat koko Koskikarin perheen pakan sekaisin. Yhtä totuutta ei Tapanilla ole, edes omasta lihasta ja verestään.

Tässäpä täyteläinen ja lukijaa hemmotteleva romaani. Joonas Konstigin uutuus Totuus naisista on todella hyvä kirja. Sen tarina on kiinnostava, ankara ja mukanaan kuljettava, sen kaunis ja hiottu kieli hyväilee muttei lääpi, se saa ajattelemaan, se on paikoin niin aito, että raivostuttaa. Konstig on vanginnut kirjansa sivuille niin aidon teinimaailman sekä dialogin että tapahtumien osalta, että en voi kuin kiittää. Vaikka rakastankin teinejä syvästi (tuskin muuten voisin viettää heidän kanssaan työpäiväni), raivostuttavia ne kyllä osaavat olla. Ja siinähän ovat – niin sen kai kuuluukin olla. Mutta aikoihin, jos koskaan, en ole lukenut yhtä elävää kuvausta teinimaailmasta. (Joskin, kuten muutama muukin kirjan lukenut, olisin silti pitänyt Roosaa ystävineen pikemminkin yläkoululaisina kuin lukiolaisina. Ne pienet erot!)

Tapani itsessään on mielenkiintoinen päähenkilö. Siinä missä hänen tyttärensä etsivät itseään kuten heidän ikäistensä kuuluukin, myös Tapani huomaa, etteivät elämän palikat olekaan niin kauniissa muodostelmassa kuin hän luuli. On sairautta, epävarmuutta, parisuhteen solmuja. On ymmärrys siitä, että vain hetken kaikki on tässä – ei kauempaa.

Koskikarien perhe-elämä on kuvattu arkisuudessaan houkuttelevasti. Elämä ja sen puitteet Espoon hyvämaineisella seudulla voi näyttää hämäävän kiiltävältä, muttei kuitenkaan ole sitä. Toisaalta tarinan säröä ei ole tehty tavanomaiseen tyyliin, vaan tarinassa uhka tulee ulkoa, ei perheen sisältä, vaikkei kaikki ole täydellistä sielläkään. Totuus naisista on voimakkaasti kiinni tässä ajassa Facebookeineen, muoti-ilmiöineen ja tapahtumineen, ja se on sitä aidosti.

Mikä se totuus naisista sitten on?

Kuka sen tietää. Tietävätkö itsekään.

___

Totuutta naisista ovat etsineet (ja löytämästään pitäneet) myös Amma (joka löysi paljon samaistuttavaa, usealla tasolla), Minna (jonka totuus on myös osin kengissä), Maria (joka vaikuttui asioista ja henkilöistä piirtyvästä kaksoisvalotuksesta), Annika K. (josta oli kiinnostavaa olla lopultakin vanhempien ja lasten kasvutarinassa sillä vastapuolella), Leena Lumi (joka kiittelee todellisen makuista perhe-elämää), Erja (joka turhautui yksityiskohtiin ja pettyi tarinan loppuratkaisuun), Arja (joka pitää Totuutta naisista sittenkin enemmän totuutena miehistä ja isistä) ja Karoliina (joka nautti vaikuttavasta ja siististä keskiluokkaisesta ahdistuksesta).

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio – Kertomuksia seksistä ja väkivallasta

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio – Kertomuksia seksistä ja väkivallasta
Kansi: Matti Berg
Siltala 2011
396 s.

Oma ostos.


Kyynelten kallio on Taivassalon pitäjässä sijaitseva paikka, jossa Suomen ensimmäiset nimeltä tiedetyt homoseksuaalit, pappilanrengit Heikki Pekanpoika ja Heikki Mikonpoika teloitettiin vuonna 1665 sodomiittisesta synnistä syytettyinä. Muun muassa heidän tarinaansa historiantutkija Teemu Keskisarja avaa teoksessaan Kyynelten kallio – Tarinoita seksistä ja väkivallasta.

Kirjassa on seitsemän päälukua, jotka käsittelevät erilaisia seksuaali- ja väkivaltarikoksia 1600–1700-luvuilta. Puhutaan siis nyky-Suomen alueesta, tuolloin Ruotsin valtakunnan itäosasta. Lähteinään Keskisarja on käyttänyt pääasiassa oikeusistuinten tuottamaa materiaalia, joka kertoo nimenomaan niistä hetkistä, kun asetetut normit on ylitetty niin, että on paljastuttu.

Mielikuvitusta on menneisyyden suomalaisilla tosiaan riittänyt. Vaikka Kyynelten kallio on toki eräänlainen kuriositeettien kokoelma, omilla tavoillaan hairahtuneiden yksilöiden elämäntarinoiden koonti, se kertoo paljon kuvaamastaan ajasta ja todellisuudesta, jossa Suomen alueella elettiin. Kirjan sivuilla päästään muun muassa seuraamaan 1700-luvun alun sukupuolineutraalia avioliittoa siinä missä varsin härskejä muotoja saavaa naapurusten kolmiodraamaa.

Eläimiinsekaantuminen oli Ruotsin valtakunnassa itäosiensa perukoita myöten hyvin tavallista, joskin kuolemanrangaistuksen uhkaamaa. Harvaan eivät todellakaan jää ne tapaukset, joissa rengit ja isännät ovat sortuneet tähän syntiin. Kun tapaukset tulivat ilmi, oli tapana tappaa myös uhriksi joutunut eläin, oli se sitten yksi lauman lampaista tai talolle ehdottoman tärkeä hevonen. Valtiovalta pyrki estämään eläimiinsekaantumisen esimerkiksi kieltämällä miespuoliset paimenet. Korpimailla käskyt olivat tietenkin pelkkää sanahelinää, kun työt oli tehtävä niille resursseilla, jotka käytössä olivat.

Kirjan sivuilla lentää veri, on mustasukkaisuusdraamoja, kaksinnaimista, sukurutsaa monessa polvessa ja erilaisia hyväksikäyttötapauksia. Kirkon asettamat normit elämälle olivat tiukat ja ne pohjautuivat yksiselitteisesti Raamattuun. Käskyistä ja säännöistä huolimatta mikään ei ollut mahdotonta. Yksi aihepiiri jäi erityisen paljon mietityttämään, nimittäin lasten hyväksikäyttö. Aihe ei nouse Keskisarjan tutkimuksessa esiin, sillä siitä ei löydy juuri lainkaan lähdemainintoja. Se saa tutkijan pohtimaan, voiko olla niin, että pedofilia on vasta modernin maailman ilmiö. Tämä saa lukijan ymmälleen ja puistelemaan epäuskoisena päätään: tuskinpa vain. Keskisarjakin heittää palloa eteenpän toteamalla, että aiheessa riittää vielä paljon tutkittavaa.

Aihepiirien provosoivuudesta huolimatta Kyynelten kallio on erittäin lukijaystävällinen ja asiallinen kirja. Se on yleistajuinen ja hyvin tarinallinen, ja se on sitä tarkoituksella. Yleensähän jokainen teinisukupolvi luulee keksivänsä seksin ensimmäisenä, ja luultavasti nykyihmiset luulevat samaan tapaan keksineensä monet seksin ja väkivallan piirteet. Ehkä on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että ihminen on aina ollut kekseliäs, hätä on keksinyt keinot ja vietit ohjaavat meitäkin, vaikka luomakunnan kruunuina itseämme pidämmekin.

Ehdottoman suositeltava teos kurkistelunhaluisille ja uteliaille, miksei kelle tahansa muullekin. Voittaa nyky-Seiskat ja Hymyt mennen tullen!

___

Anki piti kirjasta myös.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Historia).