Kirjallisuuden äidit: Lumous

Helvi Hämäläinen: Lumous
Gummerus 1934
248 s.

Kirjastosta.


Anna on kolmen lapsen äiti ja pikkuporvarillinen kotirouva 1930-luvun Helsingissä. Kaiken pitäisi olla hyvin: puitteet ovat kunnossa, puoliso Lauri elättää perhettä ahkerasti, palveluväki hoitaa raskaat työt, kesänviettoon on rannikkohuvila... Mutta silti, kaikesta huolimatta, Anna on tyytymätön.

Anna kaipaa mennyttä ja samalla pelkää sitä. Hänellä on ollut nuorena suhde Laurin ystävään Eeroon, ja koska miesten ystävyys on vuosien aikana vain kasvanut (vaikkakaan Lauri ei menneestä tiedä), Anna joutuu säännöllisesti olemaan tekemisissä Eeron ja tämän vaimon Eerikan kanssa, joka on sekä luonnoltaan että käytökseltään täydellinen kotirouva. Tietenkin. Ja vielä mukava.

Eräänä iltana Anna kohtaa iltakävelyllään Runarin, kauppalaivan kapteenin. Tai ehkä kohtaaminen on liian hieno sana: käytännössä Runar hyökkää puskasta Annan kimppuun ja on ottamassa tältä itselleen väkisin läheisyyttä. Tilanne ratkeaa ja Runar ja Anna juttelevat – ja he juttelevat myös seuraavana iltana, ja sitä seuraavana, ja...

Runarin tapaaminen toimii viimeisenä sysäyksenä Annan itsenäisyyden kaipuulle. Avioero Laurin kanssa pannaan viereille ja Anna joutuu ajan olossa totuttelemaan ajatukseen elämästä ilman pieniä lapsiaan, nämä kun jäävät avionrikkoja-äidin käsien ulottumattomiin. Kontrastina suuren ratkaisun tekevän naisen tarinalle leikataan ajoittain välähdyksiin Eeron ja Eerikan elämästä, joka ei ehkä sekään ole niin täydellistä, kuin ulkokuori antaa olettaa. Jokaisella on taakkansa kannettavanaan ja ratkaisujensa kanssa on elettävä.

Olen vuosia sitten lukenut Säädyllisen murhenäytelmän, josta sain melkein trauman. Tähän Hämäläisen kirjaan tartuin, koska siitä oli maininta jossakin gradua varten lukemassani artikkelissa ja siihen viitattiin sen verran kiinnostavasti, että pakko oli etsiä ja lukea. (Lumous on tosin ollut kirjastopinossani jo monta kuukautta, eli aivan ehdottoman välittömästä pakosta ei ollut kyse...)

Lumous on omalla tavallaan hyvin vimmainen kirja, vaikka se etenee verkkaisesti ja haahuillen. Annan sisäinen kamppailu kattaa koko kirjan kaaren, ja sitä on mielenkiintoista seurata. Toisaalta se on myös tuskallista ja paikoin jopa tylsää. Koko aikaa en saanut pidettyä mielessäni, että kirja kuvaa omaa aikaansa ja sitä on siksi tarkasteltava hieman toisin kuin vaikka 2000-luvun avioliitto-ongelmia. Suoraan sanoen siis tylsistyin välillä, ja minun piti melkein pakottaa itseni jatkamaan. Halusin lukea kirjan loppuun, mutta erityisen vetävä se ei kyllä ole.

Henkilöt kuvataan mehevästi. Pääosassa olevan Annan kautta saa mielenkiintoisen kuvan 1930-luvun suomalaisesta naisesta, kouluttautuneesta ihmisestä, joka saa toteuttaa itseään ammatillisesti vasta avioeron jälkeen. Hintana sillä on taloudellinen epävarmuus ja täydellinen ero lapsista. Anna ei kuitenkaan pidä hintaa liian kovana, vaan tekee niin kuin haluaa.

Lumouksessa äitiys kuvataan hyvin eri tavoin. Eerika saa harteilleen "täydellisen äidin" viitan ja lopulta omien lastensa lisäksi kasvatettavakseen myös Annan ja Laurin lapset, kun Lauri ei voi heistä pitää huolta uuden perhekuvionsa vuoksi ja Annalle hän ei suostu heitä antamaan. Eerika ei silti ärsyttänyt minua, sillä Hämäläinen kuvaa hänet hellästi. Hieman enemmän omaa tahtoa hänellä kyllä olisi saanut olla. Anna taas on täydellinen individualisti ja oman onnensa tavoittelija. Tulkitsisin hänellä olevan jonkinlaisia masennuksen tai muun sairauden oireita, sillä hän pyörittelee päässään paljon sitä, miksi ei osaa kiintyä lapsiinsa ja rakastaa heitä niin kuin vaikka Eerika rakastaa omiaan. Se teki minut surulliseksi, sillä vaikka monet kirjan tapahtumat suututtivat minua, koin syvää sympatiaakin itseään etsivää naisparkaa kohtaan. Toivoin, että hän olisi ollut riittävän rohkea tekemään elämänratkaisunsa ennen avioliittoa. Niin moni kärsimys olisi sillä vältetty.

Lumous onkin lopulta suuri tarina kulisseista ja valinnoista. Tekee hyvää pohtia sitä, kuinka suuri osa ratkaisuista tehdään, koska oletetaan niiden olevan oikein siksi, että niin vain kuuluu tehdä. Vaikkei kuuluisikaan. Vaikka päätökset pitäisi tehdä itse. Siksi en pitänyt kirjan loppuratkaisusta. Se vei minusta pohjan kaikelta.

Noin yleisesti pidän porvarillisen elämäntuskan kuvauksista. Varmaan siksi halusin tämänkin kirjan lukea loppuun, vaikka se ei tosiaan erityisemmin minua vetänyt mukaansa. Outona pidin kyllä sitä, että Anna lähti Runarin matkaan, vaikka mies teki tuttavuutta niin ahdistavasti ja osoittautui muutenkin vähän oudoksi häntäheikiksi. Toisaalta en missään vaiheessa pitänyt Annaakaan aivan täysijärkisenä, joten ehkä he täydensivät toisiaan siinä asiassa.

___

Osallistun Lumouksella Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.

Kun Tolstoi saarnaa, lukija kuuntelee

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti
Suomentaja: Eero Balk
Kansi: Tommi Turunen
Basam Books 2011
144 s.
Kreitserova sonata (1891)

Omasta hyllystä.


Nimetön kertoja kohtaa alkukeväisellä junamatkalla miehen, jolla on synkkyyttä sydämellään. Hän on tappanut vaimonsa, saanut tuomionsa ja haluaa kertoa tarinansa. Vaunun muut matkustajat poistuvat yksi kerrallaan kuvioista, vain kertoja jää kuuntelemaan koko pitkän ja lohduttoman tarinan.

Vaimonsa surmannut mies ei päälle päin vaikuta tappajalta, eikä kyse olekaan hetkellisessä mielenhäiriössä tehdystä väkivallasta. Kuvio on suurempi. Mies pohtii pitkään avioliiton olemusta, ihmisen tuntemaa himoa, tunteiden vaarallisuutta, mustasukkaisuutta, leipiintymistä omaan puolisoon, yhteiskunnan rakenteita. Kertoja saa kuulla, kuinka tilanteet johtivat toisiinsa, ja kuinka oletettavasti väistämätön lopulta tapahtui.

Tolstoi on minulle tuttu toissasyksyisen Anna Kareninan verran, ei vielä enempää. Tämä kirja on joskus päätynyt hyllyyni alennusmyynnistä. Nyt oli sen aika.

Kerronta on Kreutzer-sonaatissa tiivistä. Tapahtumia ei kehyskertomuksessa juuri ole, ollaan vain junassa ja matkustetaan kohti määränpäätä. Se, mitä tarinan sisällä kerrotaan, on sen sijaan huomattavasti olennaisempaa.

En voi sanoa pitäneeni kirjaa erityisen miellyttävänä lukukokemuksena. Vaikka vaimonsa tappanut mies on yliviritetty hahmo, jonka mielipiteisiin sidotaan huomattavasti äärimmäisyyksiä, en osannut etäännyttää itseäni hänestä, vaan ärsyynnyin koko ajan lisää. Mies on rasittava kiihkoilija, joka ei näe mitään hyvää missään: hän pitää ihmisen kokemaa himoa puhtaana syntinä, avioliittoa ainoastaan himon teennäisenä laillistajana, naisia lähestulkoon paholaisina ja miehiä aivottomina viettiensä orjina. Melko yksipuolinen maailmankuva, vaikka se – myönnettäköön – varsin herkullisesti esitetäänkin.

Paasaaminen ei kuitenkaan jaksanut viihdyttää minua koko 144 sivua. Onneksi muitakin elementtejä tuodaan mukaan, kun mies alkaa kuroa auki oman avioliittonsa tarinaa ja surmatyöhön johtaneita tapahtumia. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että mies itse ei kykene käsittelemään omia tunteitaan, ei sen enempää suhdetta vaimoonsa kuin vieraan muusikon herättämää mustasukkaisuutta. Kirjan alkupuolella mies siis tuomitsee lähestulkoon kaiken, ja lopuksi lukijalle selviää, että kyse on pääasiassa jälkiviisaudesta, kun mies on havahtunut omaan vajaavaisuuteensa, jota ei voi itsessään hyväksyä.

Kreutzer-sonaatti jättää kitkerän maun suuhun. Vaikka se käsittelee kiinnostavaa aihepiiriä, paljastaa oman aikansa murroskohtia ja vaikka tunnelma on tiivis, saarnan puolelle lipuva osuus oli minulle liikaa. Itsensä provosoiminen on aika ajoin ihan hauskaakin, mutta tästä lukukokemuksesta ei loppujen lopuksi jäänyt minulle kovin paljon käteen. Toisaalta ehkä nyt tekee taas mieli lukea lisää 1800-luvun kirjoja, joiden kuvaama maailma ja yhteiskunnallinen tilanne on monin tavoin erittäin mielenkiintoinen.

___

Lue myös Marissan kiinnostava näkökulma Kreutzer-sonaattiin.

Osallistun kirjalla haasteisiin 1800-luvun kirjat ja Venäjää valloittamaan. Lisäksi ruksaan ensimmäisen kirjan TBR90+10-listaltani tälle vuodelle.

11 asiaa... ja LOMA!

Sain Jenniltä tämän hauskan 11-asian haasteen/tunnustuksen. Kiitos, toveri J!

Hommahan menee näin:

Kerro 11 asiaa itsestäsi.

Vastaa haastajaan esittämiin 11 kysymykseen.

Keksi 11 uutta kysymystä, jotka esität uusille haastetuille.

Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.

Ilmoita heille, että heidät on haastettu.

1. Olen erakkoluonne. Viihdyn kyllä (hyvässä) seurassa erinomaisen hyvin, mutta aina jossain vaiheessa alan kovasti kaivata kotiin. Toisaalta kotona en normaalisti ole kuitenkaan yksin, vaan siellä on myös mies. Tänä keväänä on toisin, kun hän on poissa. Yksin oleminen ei kuitenkaan juuri koskaan ahdista minua. Viihdyn yksin.

2. En voi käsittää, kuinka joku voi maksaa laukusta nelinumeroisen summan eurorahaa. Ei, en kykene siihen. Miksi?! Miksi??? (Minä olen maksanut laukusta korkeimmillaan kolmenumeroisen summan, kahdesti. Ensimmäisellä kerralla ostin rinkan ja toisella repun, jota käytän vähintään joka toinen päivä.) (Jep, olen äärimmäisen hyvä ihminen, tiedän.)

3. Olen mielestäni aika hyvä ihmistuntija ja osaan lukea sosiaalisia tilanteita. Toisaalta saatan ajattelemattomuuksissani möläytellä typeryyksiä, enkä joka tilanteessa osaa olla tarpeeksi hienotunteinen. Yritän kehittää itseäni tässä asiassa paljon, etten turhaan aiheuttaisi pahaa mieltä. Hyvin harvoin tarkoitukseni on loukata.

4. En tiedä, haluanko lapsia. Toisaalta ehdottomasti, toisaalta en. Eniten epäilen omaa kykyäni olla vastuuntuntoinen ja johdonmukainen kasvattaja. No, asia ei ole nyt ajankohtainen, vaikka kai kaikki kolmeakymppiä lähestyvät ihmiset sitä jossain määrin, joltakin kantilta, pohdiskelevat.

5. Sen sijaan tiedän ehdottomasti, että haluaisin toisen kissan. Mutta järki sanoo ei (vaikka vietimmekin V:n viimeisen Suomen illan katselemalla löytöeläintalojen kissakuvia.)

6. Olen pääasiassa luonteeltani laiska ja ryhtymisrajoitteinen, mutta joskus hämmentävän energinen ja aikaansaava. Hassua, miten jotkut, ihan helpotkin asiat, ovat välillä mahdottomia tehdä. Lähteminen. Tekeminen. Meneminen. Aloittaminen on kaikkein vaikeinta, mutta sen jälkeen loppuun saattaminen ei yleensä ole vaiva eikä mikään.

7. Rakastan nukkumista. Kärsin pari vuotta sitten unettomuudesta, ja siitä selviydyttyäni arvostan hyviä unenlahjoja hyvin korkealle. Oli hirveää, kun uni ei tullut, ja vaikka olisi joskus tullutkin, se loppui aamuyöllä parhaaseen ja tärkeimpään aikaan. Nykyisin saatan nukahtaa sekunneissa, en tosin aina. Valitettavasti myös kuorsaan. Kuulemma.

8. Inhoan siivoamista. Ja sen kyllä huomaa.

9. En ole koskaan matkustanut Euroopan ja Yhdysvaltojen ulkopuolella. Haluaisin kyllä, mutta ei ole tullut lähdettyä. Ainakaan vielä.

10. Aion tänä keväänä tehdä (ainakin) kaksi reissua, jotka molemmat edustavat suosikkimatkailumuotoani: kaupunkilomia. Mikään ei ole ihanampaa, kuin suunnata nenä suurkaupunkiin ja antaa sen viedä, haahuilla pitkin katuja, nauttia ruoista ja juomista… 

11. Minulla on mainio kummityttö, joka täytti juuri 11 vuotta. Olen eronnut kirkosta, joten en päädy enää kenenkään muun kummiksi kristillisten tapojen mukaisesti, mutta ehkä joskus vielä jonkun mussukan siviilikummiksi tai jonkinlaiseksi lähiaikuiseksi. Kuka tietää.

  

Sitten Jennin kysymykset:

1. Mitä lempivalokuvastasi löytyy?

Minä parin kuukauden ikäisenä vaaleanpunaisessa potkupuvussa isin mahan päällä nukkuen. Isi lukee kuvassa kirjaa. Siinä on onnea.

2. Mikä on kummallisinta, mitä olet tehnyt?

Edellisessä työpaikassani autoin kerran asiakkaana ollutta entistä kumparelaskijaa saamaan nyrjähtäneen olkapäänsä takaisin paikoilleen. Tilanne oli outo ja pelottava ja ylitti reilusti kaikki sopivuuden rajat. Mutta siitä selvittiin ja asiakas oli kiitollinen. 

3. Syvä vai matala lautanen?

Syvästä voi syödä mitä vaan.  

4. Mikä naurattaa?

Huonot ja mauttomat vitsit. Tilannekomiikka.  

5. Urheilu - uhka vai mahdollisuus?

Mahdollisuus, joskin välillä hammasta purren. Eilen kävin tosin testaamassa ensimmäistä kertaa kahvakuulatreeniä, ja sehän oli piru vie hauskaa!

6. Housut vai hame?

Housut. Hyvät farkut.

7. Sasi & Tennilä - kumman kaa?

Usch. Tennilä.

8. Risikko & Räsänen - kumman kaa?

Uteliaisuudesta Räsänen.  

9. Mitä otat piknikille mukaan?

Aurinkolasit ja poksahtavan pullon. Ja juustoa! Juustoa on ihmisen elämässä oltava!

10. Mikä kaduttaa?

Eräs pispalalainen puutalo.

11. Mitä teet illalla?

Tänä iltana vai? Väkerään vuohenjuustosalaattia, juon pari olutta ja luen kirjaa.

Olen laiskalla tuulella (huomaa kohta 6!), enkä lähetä tätä tällä kertaa eteenpäin. Monessa blogissa näytetään jo vastanneen muutenkin. 

___

Ah, hiihtoloma on alkanut tälläkin kasvatusalan henkilöllä. Koulussa oli tänään aika levoton tunnelma, ja kyllä sieltä itse kukakin lähti lomia kohti varsin helpottuneen oloisena. Minä lähdin melkein leijuen, sillä iltapäivän palaverissa sain kuulla kehuja toiminnastani ja sehän lämmittää hieman stressaantuneen virkanaisen mieltä. Kiireisiä aikoja elämme, se on tullut huomattua, mutta nyt on aika levätä. Ja hyvillä mielin lomalle jäinkin, sillä työt eivät karkaa minnekään, mutteivät myöskään syö elävältä. Viikon päästä jatketaan siitä, mihin tänään jäätiin. 

Viikko kevätlesken elämää on kohta takana, ja nopeastihan tämä aika kuluu, kun on mielekästä puuhaa. Tänään panin vähän vettä myllyyn ja ostaa napsautin lentoliput Wieniin maaliskuun lopulle! Tunne oli hassu, sillä napsutellessani luottokortin numeroa menemään tuntui melkein siltä, kuin olisin tehnyt jotain vähän kiellettyä. Olen nimittäin haaveillut Wienistä noin vuodesta 1999 alkaen tai jostain niiltä main, ja nyt lopultakin sinne pääsen. Haaveiden toteutuminen on aina vähän kutkuttavaa ja outoakin. En oikein tiedä, miksi en ole matkustanut sinne aiemmin. Ehkä ihannekuvani kyseisestä kaupungista on kolkuttanut mielessä niin vahvana, etten vain ole uskaltanut. Mitä jos se ei ole ollenkaan sellainen paikka kuin olen kuvitellut? Jää nähtäväksi. Mutta sitä ennen on vielä monta viikkoa töitä. Ja aikaa virittäytyä tunnelmaan vaikkapa John Irvingin suosiollisella avustuksella.

Olotila on siis varsin mainio, joskin luulen, että tajuan loman alkaneen vasta sunnuntai-iltana, kun huomaan, ettei tarvitsekaan valmistautua seuraavaan työviikkoon. Erikoisia suunnitelmia ei ole, ei huvita höösätä turhia. Jotain helppoa ja mukavaa, sillähän se kuluu. Ainakin aion lukea. Paljon. Ah!

Lukudiplomi V: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Kansi: Rasmus Snabb
Otava 2007
270 s.

Omasta hyllystä.


Mikko Virtanen on erikoinen mies. Hän saattaa päälle päin näyttää tavalliselta insinööriltä, mutta ulkokuori pettää. Oikeasti Virtanen on väärään kehoon, väärään identiteettiin ja ennen kaikkea väärään maahan syntynyt kansallisuustransu. Hän haluaa olla, ja häen kuuluisi olla ruotsalainen.

Virtanen tarttuu toimeen, jota on tavallaan valmistellut koko ikänsä ja päättää tulla ruotsalaiseksi. Hän ei tosin ole asunut Ruotsissa päivääkään, mistä syystä Ruotsin maahanmuuttoviranomaiset eivät lämpene ajatukselle kansallisuuden vaihtamisesta noin vain. On siis otettava ronskimmat keinot käyttöön.

Virtanen alkaa soluttautua ruotsalaisen yhteiskunnan jäseneksi yhä mielikuvituksellisemmin keinoin. Hän on suorastaan ilmiömäinen ruotsalaisuuden ja ruotsalaisten tarkkailija, eikä metamorfoosi lopulta ole niin vaikea kuin voisi luulla. Mikko Virtasesta tulee kuin varkain – joskin vaivannäköä se vaatii – Mikael Andersson, melkein aito ruotsalainen perheenisä ja sosiaalidemokraattisen kansankodin tukipilari. Tosin ruotsalaisesta hyvinvoinnista on lopulta maksettava, minkä päähenkilömme joutuu väistämättä huomaamaan...

Olen aina pitänyt Miika Nousiaista jotenkin erityisen hurmaavana henkilönä, hauskana ja nokkelana, sopivasti itseironisena. Hän on tuntunut kirjailijana hyvin tutulta, ihan kuin vanhalta tutulta, vaikken ole koskaan aiemmin hänen kirjojaan lukenut. Nyt tuli korkattua, sillä Vadelmavenepakolaisen pokkariversio päätyi hyllyymme viime kesänä jostain alelaarista ja siellähän se mukavasti huuteli tarttumaan itseensä hieman raskaampien lukukokemusten jälkeen.

Viihdyin oudon Mikko Virtasen matkassa varsin hyvin. Tarina etenee päähenkilön päiväkirjamerkintöinä, joiden kieli on nasevaa ja sujuvasti kulkevaa. Teksti on sekoitus vinksahtaneen miehen ajatuksen virtaa, todellisia tapahtumia ja teräviä huomioita. Nousiainen tietää mitä tekee.

Omaksi ongelmakseni muodostui se, että olin valmistautunut lukemaan hupaisaa huumoria, mutta päädyinkin seuraamaan valmiiksi sairaan mielen sairastumista entisestään. Vadelmavenepakolaisen pohjavire on minun tulkintani mukaan lopulta aika synkkä ja surullinen, vaikka pinta on kevyttä ja jouhevaa. Paikoin Virtasen Ruotsi-hulluus pikemminkin ahdisti syvästi kuin nauratti, vaikka ymmärtääkseni kirjan tarkoitus on olla hauska eikä surullinen.

Toki meillä kullakin on omanlaisemme huumorintaju, eikä kaikki naurata kaikkia – ei tarvitsekaan. Ja ilman muuta Vadelmavenepakolainen heittää teräviä ja osuvia piikkejä useampaan suuntaan, se oli lukiessa selvää. Taustatyötä on tehty paljon, ja ruotsalaisuus tuli kaikista (mainioista) ylilyönneistään huolimatta (vai juuri siksi?) kuvatuksi varsin aidon tuntuisesti. Minusta vaan hieman tuntui, että vitsistä katkesi terä jossain vaiheessa, ja yhä tragikoomisemmaksi käyvä farssi alkoi jossain määrin toistaa itseään ennen tarinan loppuhuipennusta. Päähenkilön vaikeudet veivät huomioni tarinan muilta tasoilta, mikä harmitti minua jälkeenpäin, sillä luultavasti osa terävistä havainnoista meni minulta ohi, kun keskityin päähenkilön pahenevaan mielentilaan.

Lopputuomioni siis on, että kirja oli mukava välipala, mutta ei sen enempää. Tosin aion kyllä lukea Nousiaiselta vielä muutakin, ainakin kehutun Metsäjätin. Eli traumaa ei tullut, vaikka en hurmioon päässytkään.


Lukudiplomi-haaste, suoritus V
Matkalla

Tehtävä 3. Mitä esineitä päähenkilö ottaisi matkalle mukaansa? Perustele viisi.

Abban Greatest Hits -albumi. Mikko Virtanen elää ja hengittää tämän musiikin tahtiin – ilman sitä matkalle lähteminen olisi pelkästään tyhmää.

Tuubi Kallen mätitahnaa. Tämä on yhdistelmä aitoa ruotsalaisuutta ja sydän- ja verisuonitautien riskiä. Joskus on elettävä reunalla.

Muistiinpanovälineet. Koskaan kun ei tiedä, milloin saattaa joutua neuvottelemaan mistä tahansa asiasta missä tahansa seurassa. Jollain on hyvä olla muistiinpanovälineet aina valmiina.

Kuningasperheen kuva (jossa on mielellään vain ns. alkuperäisjäsenet). Kyllä kunnon ruotsalaisella on aina kuninkaallinen perhe jollain tapaa mielessään, vähintään suojelevana talismaanina.

Ruotsin passi. Kauniimpaa esinettä ei maailmassa olekaan.

___

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteen lisäksi Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Hyvitys (Afrikan tähti -haaste)

Boualem Sansal: Hyvitys
Suomentaja: Aura Sevón
Into Kustannus 2012
220 s.
Le village de l'Allemand ou Le journal des frères Schriller (2008)

Kirjastosta.


Malrich on vihainen nuori mies, algerialistaustainen maahanmuuttaja Pariisissa, joka tuntee vetoa kiihkoilevaan islamistiseen yhteisöön. Hänen isoveljensä Rachel on siirtolaisena kuin suoraan oppikirjasta ja juhlapuheista: sopeutuva, sivistynyt, menestyvä – täydellisen integroitunut. Veljesten elämä muuttuu, kun heidän algerialaisessa pikkukylässä elävät vanhempansa tapetaan järjettömässä verilöylyssä. Rachel alkaa selvittää vanhempiensa, ennen kaikkea isänsä, menneisyyttä pala palalta ja totuuden paljastuessa päätyy lähipiirinsä yllätykseksi masennukseen ja itsemurhaan.

Hyvitys koostuu päiväkirjaotteista, sekä Malrichin äänestä, kun hän selvittää, miksi veli tappoi itsensä että Rachelin yhä kaoottisemmiksi käyvistä päiväkirjamerkinnöistä, jotka Malrich saa tämän kuoleman jälkeen käsiinsä. Veljesten puheenvuorot on painettu erilaisilla fonteilla selvemmän eron tekemiseksi.

Tartuin kirjaan sattumalta, sillä se oli kirjaston hyllyssä houkuttelevasti esillä, ja kun huomasin sen olevan algerialaisen miehen kynästä, päätin testata. Takakansi lisäsi houkutusta, ei vähiten siksi, että sen mukaan Hyvitys on kielletty Algeriassa, koska se käsittelee maan veristä sotaa ja vertaa islamismia holokaustiin.

Vertaapa todellakin. Odotin saavani tarinan, jossa siirtolaisuuden eri puolet paljastavat jotain olennaista niin lähtömaasta kuin uudesta kotimaasta. Ajattelin, että luvassa on väkivaltaa ja nuorten miesten epätoivoa. Toivoin, että lukukokemus olisi rankka mutta antoisa.

Vähän kylmäksi jäin, myönnettävä se on. En päässyt kummankaan veljeksen kanssa sinuiksi, mikä ymmärrettävästi hankaloittaa tarinaan uppoutumista, kun minäkerronta on sen keskeinen osa. Rachel jäi täysin sumuverhon taakse, Malrichin vihaisuuteen ja henkiseen murrokseen pääsin edes hieman käsiksi.  Rachelin selvitystyö saksalaistaustaisen isänsä menneisyydestä on kuvattu varsin raastavasti, mutta ei se silti minua erityisemmin liikuttanut. Kiinnostavampana pidin sitä, kuinka Malrich muuttuu kiihkoilevaa islamia ihannoivasta nuorukaisesta kriittiseksi ajattelijaksi ja onnistuu juurruttamaan kriittisyyttä myös kaveripiiriinsä.

Hyvityksen teemat ovat moninaiset. Yhtäältä se paneutuu holokaustin painolastiin ja sukupolvet ylittävään syyllisyyteen sekä menneisyyden taakan aiheuttamiin moraalisiin dilemmoihin. Mistä ihminen on lopulta vastuussa? Vain omista teoistaanko? Toisaalta kyse on yksilötasosta, ihmisen suhteesta omaan identiteettiinsä ja juuriinsa, kaikkeen siihen, mitä jokainen meistä kantaa omalla tavallaan mukanaan. Nyky-Algeria jää väistämättä jalkoihin, kun pääpaino on toisen maailmansodan kauhuissa ja hipaisten myös Länsi-Euroopan siirtolaislähiöissä. Veljesten vanhempien väkivaltainen kuolema ja kummankin myöhempi vierailu vanhempien haudalla kotimaassa on ohimenevä hetki, josta lukija ei saa otetta.

Ollakseen raskaasta aiheesta huolimatta miellyttävä ja hyvä lukukokemus Hyvitys on aivan liian paasaava. Aiheita kierrellään ja kaarrellaan, niihin palataan uudelleen ja uudelleen, eteenpäin ei tunnuta pääsevän. Juonenkäänteet jäävät mitäänsanomattomiksi, mutta ehkei tämän kirjan ole edes ollut tarkoitus olla erityisen tarinavetoinen, vaan pikemminkin aiheen painavuus on nostettu kaiken muun edelle. Onneksi kirjaa ei ole venytetty tämän pidemmäksi, sillä jo näissä reilussa parissa sadassa sivussa riitti tahkoamista.

En kuitenkaan tyrmää teosta. Se on kirjoitettu syystä, eivätkä sen käsittelemät aiheet valitettavasti vanhene. Erityisen upeasta ja mieleenpainuvasta kirjasta ei kuitenkaan ole kyse. Mutta ymmärrän sen paikan puheenvuorona ja kannanottona, ennen kaikkea sananvapauden puolesta. Maailmassa, jossa edelleen kielletään kirjoja, on kirjoitettava entistä vimmaisemmin, enemmän ja rajummin. Siksi nostan hattuani Boualem Sansalille ja muille hänen kaltaisilleen ja toivon, etteivät he hiljene koskaan.

___

Kirjasähkökäyrä-blogissa on myös luettu Hyvitys.

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus (Algeria)