Kirjallisuuden äidit: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton
Tammi 2012
203 s.

Omasta hyllystä.


Aamu on käräjäoikeuden tuomari, joka lähtee uusperhekuvioistaan vieraaseen kaupunkiin hoitamaan äitiyslomansijaisuutta. Hän on päätynyt odottamatta tilanteeseen, jossa ei koskaan aiemmin uskonut voivansa olla: urasuuntautuneesta ja määrätietoisesta, yksin viihtyvästä oikeustieteilijästä on tullut äitipuoli kolmelle lapselle ja avovaimo sympaattiselle Harrille. Aamu on joutunut kohtaamaan raskaan surun, sillä hän on menettänyt syntymättömän lapsensa, Helmin, eikä osaa tai halua käsitellä menetystään. Uppoutumalla oikeusjärjestelmän rattaisiin ratkomaan mitä erilaisimpia riitatapauksia Aamu kuvittelee voivansa upota pois omasta elämästään. Ihminen ei kuitenkaan ole kone, ja Aamu joutuu kohtaamaan elämänsä raskaimman kautta.

Kiinnitin Korvaamattomaan huomiota muutamissa blogeissa aiemmin tänä vuonna, ja kun kirja tuli vastaan kirpputorilla 1,70 euron hintaan, en voinut vastustaa. Olin tietenkin löydöstäni iloinen kuten kuka tahansa kirppari-intoilija ja kirjojen rakastaja, mutta toisaalta tuntui hieman surulliselta: niin vain kevään uutuuskirjan rahallinen arvo romahtaa, kun se kannetaan ulos kirjakaupasta. Saman tien. Huokaus.

Korvaamaton on fyysiseltä olemukseltaan kevyt ja kapoinen, väljähkösti taitettu ja kahteensataan sivuun mahtuva. Se kätkee kuitenkin sisäänsä paljon enemmän kuin päältäpäin näyttää. Vanhatalolla on seesteinen, rauhallinen ja eheä tyyli kertoa tarinaa, joka ei ole helpoimmasta päästä. Kohtukuoleman kokeminen on aihe, josta saisi aikaiseksi paljon. Paljon sellaistakin, missä niin sanottu hyvä maku on enää muisto vain. Vanhatalo käsittelee aihettaan taitaen, eikä sorru melodraamaan. (Niin, mikään ei tietenkään estä käsittelemästä tätäkään aihetta ihan niin kuin mieli tekee, mutta minua lukijana sellainen ei koskettaisi.)

Toisena tarinan linjana kulkee suomalainen oikeusjärjestelmä ehkä arkisimmalla tasollaan. Vanhatalo tasapainottelee mielestäni onnistuneesti kahden vaikean aiheen välillä, sillä hän käsittelee sekä perhe-elämän syvimpiä ja mustimpia tuntoja että työelämän kiemuroita todentuntuisesti ja arkisesti muttei pätkääkään tylsästi. Aamu joutuu kohtaamaan hyvin erilaisia oikeustapauksia ja pohtimaan omaa rooliaan oikeuden jakajana ja oikeusjärjestelmän edustajana. Varmasti jokainen on joskus pyöritellyt epäuskoisena päätään lukiessaan uutisointeja vaikkapa vankeusrangaistuksista tai vahingonkorvauksista tai vertaillessaan talousrikollisten ankaria tuomioita pahoinpitelyistä tai raiskauksista määrättyihin. Korvaamaton osoittaa – ei kaikenkattavasti tai selittävästi, mutta yhden näkökulman tarjoten – ettei oikeusjärjestelmä ole täydellinen, muttei sitä ole aina myöskään arkijärkeilymme. "Mitä se ihminen kuvittelee? Eikö se ymmärrä että jos kaikella on hinta, millään ei ole arvoa?", pohtii kirjassa tuomari Kvist.

Niin. Kaikella ei voi olla hintaa, sillä jotkin asiat ovat korvaamattomia.

Kirjassa käsitellään äitiyteen kasvamista tyylikkäästi ja hellästi. Tarinallisesti olisin kaivannut ehkä vähemmän tasaista pintaa, sillä paikoin Korvaamaton tuntui hieman liian huolelliselta kokonaisuudelta. Särmää ja säröä, lisää rikkonaisuutta, niin oltaisiin lähellä loistavaa kirjaa. Nyt luulen, että hienoudestaan ja rankkuudestaan huolimatta tämä kirja unohtuu minulta ajan myötä.

Minä en ole äiti, enkä voi kuvitellakaan, miltä lapsen menettäminen tuntuu. Pauliina Vanhatalo antaa kuitenkin kirjassaan aavistuksen, kurkistuksen, kevyen kosketuksen siitä, millaisia tunteita ja ajatuksia se voi herättää. Kunnioitan häntä suuresti tämän herkkyyden vuoksi, ja luen vielä muutakin hänen kirjoittamaansa.

Korvaamattomasta ovat kirjoittaneet myös Susa, Kirsi, Hanna ja Unni.

Osallistun tällä lukukokemuksella Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset 2000-luvulla).

Nostalgiatrippi ja paluu teinivuosiin

Tuija Lehtinen: Missä olet, Sara?
Otava 2009
250 s.

Kirjastosta.


Punkkarityttö Saran edesottamuksia ei kukaan hänen tielleen osunut voi unohtaa. Kun Saran 15-kesäinen siskopuoli Pinja joutuu jälleen kerran verratuksi aikaa sitten hatkat ottaneeseen isosiskoonsa, hän päättää etsiä Saran käsiinsä. Pinjan muistot teräväkielisestä ja pistäväkatseisesta siskopuolesta ovat hatarat, mutta koska Sara on jättänyt jälkensä kaikkialle, missä on kulkenut, hänet tunteneita ihmisiä löytyy siltä täältä ja heiltä Pinja kerää tiedonmurusensa. Samaan aikaan hän viettää suhteellisen huoletonta kesälomaa parhaan ystävänsä Nessan kanssa ja kuin huomaamattaan tutustuu paremmin myös Nessan ärsyttävän söpöön isoveljeen Nicoon.

Kirsi kirjoitti aiemmin kiinnostavan tekstin Tuija Lehtisestä, jonka ansiosta huomasin Sara-sarjan saaneen päätösosan jo kolme vuotta sitten. No, kieltämättä en seuraa nuortenkirjaskeneä enää samoin kuin kymmenen vuotta sitten, mutta näemmä syytä olisi. Olenkin pohdiskellut, että alan tietoisesti lukea jatkossa enemmän etenkin kotimaisia nuortenkirjoja, niin kovaa laatua ne pitkälti ovat. (Plus haluan tietää, mitä teinit lukevat, tai ainakin sen, mitä heille luettavaksi kirjoitetaan.)

Noin 12-vuotiaasta alkaen luin Tuija Lehtisen nuortenkirjoja ahmien. Muistaakseni aloitin Mirkka ja riparikesä -kirjasta (1987), ja vaikka siinä olikin aika voimakkaat kasarifibat, tykästyin kovasti. Siitä se sitten lähti. On luettu Mirkat, Laurat, Kundi kesätukkaiset, Siskokullat, Minun veljeni Jonit, R.I.P.:it ja Asvalttisoturit, sekä monet, monet muut. Lähtemättömimmän jäljen on kuitenkin jättänyt ketään kumartamaton Sara, joka tavataan ensimmäisen kerran juuri Asvalttisoturissa. (Loistava kirja sekin, muuten.)

sara@crazymail.com (1998), Nottingham kesällä kello 6 (1999) ja Sara ja levottomat jalat (2001). Siinä nuoruuteni rakkaimmat kirjat. (Anu Jaantilan Sannan jenkkivuosi -setti on ehkä vielä rakkaampi, mutta siitä lisää joskus toiste.) Etenkin kaksi ensimmäistä osaa olen lukenut monet, monet kerrat, viimeisen ehkä kahdesti. Nyt sain siis tietää, miten Lehtinen Saran tarinan päättää.

Ja hyvinhän hän sen päättää, tietenkin.

Pinja on kirjan keskushenkilönä ja kertojana oivallinen: sopivan näpäkkä ja terävä likka, selvästi sukua siskolleen, mutta häneen verrattuna syvällä pumpulissa kasvanut. Minulle tuli lukiessa olo, että Pinja on ehjän perheen ja tavallisen nuoruuden versio Sarasta, että Lehtinen on halunnut itsekin kuvitella, miten Saralle olisi voinut käydä, jos kaikki olisi mennyt toisin. Silti Pinja on ihan oma henkilönsä, noheva hahmo nuortenkirjaan ja Saraa helpommin lähestyttävä, samaistuttavampi. Sara on ehdottoman hieno romaanihenkilö, mutta lukijallekin vaikea pala niellä arvaamattomuutensa ja piikikkyytensä vuoksi. Pinja on erilainen.

Saran kohtaamat (ja jyräämät) vanhat tutut ponnahtavat esiin kuka mitenkin, ja heidän kuvaamisensa Pinjan silmien läpi on hupaisaa. On Saran karkotuskaupungin henkilöpaletti: Kyösti ja Oilimaija, Inkeri, Hellevi ja Pelle, jotka kaikki muistavat, keheen ovat joskus törmänneet. Mona Lisasta on tullut julkaiseva runoilija, joskin koulukiusaamisen jäljet ja Saran pompottelu ovat edelleen pinnassa. Rauskista on tullut oopperalaulaja, Noelista sirkustähti. Myös Iso-Britannian tutuista, Markista ja Simonesta kuullaan. Diana-kissa on yhtä "rakastettava" kuin aina ennenkin. Tavataanpa nopeasti jopa Sid, kaiken pahan alku ja juuri. Lehtinen on kumminkin antanut hahmojensa kasvaa ja muuttua, onhan aikaakin kulunut. Mikään ratkaisu ei minun silmääni tuntunut falskilta.

Missä olet, Sara? ei kuitenkaan ole pelkkää vanhojen kaivelua, vaan oma tarinansa. Aika on muuttunut, ja sen näkee. Pinjalla on oma nuoren naisen elämänsä: bestiksen kanssa hengailua, vanhempien pienimuotoista ravistelua, ihastumista. Samalla, kun Pinja etsii Saraa, hän tulee löytäneeksi paljon muutakin, eikä vähiten itsestään.

Tietenkään tämän kirjan käänteet eivät aivan vedä vertoja Saraan keskittyville tarinoille: niin värikästä ja kulmikasta persoonaa on vaikeaa korvata. Eikä se liene tarkoituskaan. Onhan Pinja toki silopintaisempi, mutta hän ei ole lainkaan tylsä ja nössö, vaan omanlaisensa. Joitakin osuvia luonteenpiirteiden ja asenteiden samanlaisuuksia Lehtinen on häneen kirjoittanut, mielestäni erittäin onnistuneesti, osoittelematta.

Niin, kuten mainittua, en ole enää nuortenkirjojen asiantuntija. Uskallan silti sanoa, että Missä olet, Sara? on aivan erinomainen nuortenkirja. Se on ehjä kokonaisuus, sopivan terävä ja menevä, muttei sorru jeesusteluun tai turhaan selittelyyn (johon Lehtinen ei mielestäni sorru muutenkaan). Se kertoo hyvän tarinan ja antaa ajattelemisen aihetta.

Ja kyllä, kirja sai minut vähäsen kyynelehtimään lopussa. Nostalgiasta, lukemisen ilosta, tärkeän lukukokemuksen mieleen palauttamisesta, syvästä mutta hyvältä tuntuvasta haikeudesta. Hei, olen lukuitkupilli ja ihan vähän ylpeä siitä!    

Minulla oli vuosia pitkä rivi Lehtisen kirjoja hyllyssäni, mutta jokunen vuosi sitten päätin lahjoittaa ne äitini koulun kirjastolle, jotta uudetkin teinit saisivat mahdollisuuden lukuharrastuksen heräämiseen. En ole katunut, että annoin kirjani pois. Jos yksikin nuori lukija on lainaamansa kirjan luettuaan innostunut lukemisesta enemmän, tavoitteeni on toteutunut.

Tuija Lehtiselle haluan sanoa: kiitos. Syytän ja kiitän häntä siitä, että minusta tuli lukutoukka – se on tasan, vain ja ainoastaan hänen erinomaisen mahtavien nuortenkirjojensa ansiota. Ettäs tiedätte.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Nuortenkirjallisuus. (Ehdottomasti suurimpia tämän lukuhaasteen aarteita minulle!) 

Kuusisataa

Nyt on sillä tavalla, että tämä on 600. blogikirjoitukseni. Hupsista.

Perustin blogini tammikuussa 2006 ihan vain huvikseni. Pitkään tämä oli säännöllisen epäsäännöllinen päiväkirja, jolla ei ollut sen kummempaa tarkoitusta. Kunhan kirjoittelin. Asuin tuolloin Porvoossa ja opiskelin (tai "opiskelin") paikallisessa ammattiopistossa, kun en muutakaan ollut jo yhden välivuoden jälkeen keksinyt. Noihin aikoihin olin tosin jo päättänyt hakea Tampereen yliopistoon lukemaan historiaa, ja koko kevät kului ahkerasti Rantarosvojen saaristossa kahlaten. Luin, näin ja pääsin – syksyllä 2006 alkoi opiskelu, joka jatkuu sinnikkäästi edelleen...

Olen ehtinyt näiden blogivuosien aikana asua kolmessa kaupungissa ja viidessä asunnossa, kolmen eri ihmisen ja yhden kissan kanssa. Työtä olen tehnyt laskujeni mukaan seitsemälle työnantajalle neljässä eri kaupungissa. Opintopisteitä on kertynyt, mieli on avartunut, aikuisuus on tullut. Olen auskultoinut historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi, kirjoittanut gradua ja löytänyt jotakuinkin suunnan sille, mitä haluan isona tehdä. Olen menettänyt mummin, mutta saanut ja pitänyt uusia ja vanhoja ystäviä ja muita ihmisiä elämääni. V on ja pysyy. Monet näistä asioista ovat tallessa täällä blogissa. 

Viime vuoden alussa innostuin kirjoittamaan kirjoihin liittyviä tekstejä, sillä luin läpi tiiliskiviromaaneja yleisen kirjallisuustieteen tenttiä varten, eikä huvittanut tehdä niistä mitään tavanomaisia muistiinpanoja. Sille tiellenihän sitten olen jäänyt, epäilemättä pysyvästi. Enää ei tosin tarvitse lukea tenttikirjoja eikä kirjoittaa niistä, mikä on pelkästään positiivinen asia.

En minä silti päiväkirjastani tai avautumisistani luovu, vaikka ne ovatkin nyt jääneet kirjatekstien varjoon. Että jos joku niitä kaipaa, niin kyllä niitä vielä tulee. Ja jos jotakuta ne taas eivät kiinnosta, niin... no, netissä on helppoa jättää klikkaamatta. Sillisalaattiversio ei ehkä palvele parhaiten kaikkia käyttötarkoituksia, mutta uskallan väittää, että kyllä tänne world wide webiin mahtuu ihan kaikenlaisia blogeja. Myös tämä omani, oli se sitten juuri tällainen tai jokin toisenlainen.

Koko blogin ajalta minulla ei ole olemassa mitään kunnollista statistiikkaa, ja tällä hetkellä tuo VisitorCounterkin näyttää olevan kaatunut tai linkki rikki tai jotain. Kyllä täällä kuitenkin jonkin verran liikennettä on – eikä pelkästään omaani. Kivaa, että lätinäni kiinnostaa, mahtavaa, että kommenttejakin jätetään! Pidän niistä aina, ja yritän myös muistaa vastata. Tervetuloa myös uusille rekisteröityneille lukijoille, uudet numerot tuossakin taulukossa piristävät kummasti. Ja muillekin, nimellä tai ilman.

Toukokuusta 2008 alkaen (mistä asti Blogger tietonsa tarjoaa) suosituin teksti on tämä. Joskus minäkin vielä alan tosissani googlettaa, nykyinen käyttötapani taitaa olla jotenkin tylsä... Noin niin kuin järkevistä teksteistä eniten on käyty lukemassa arvosteluani (tai mutuhuttuiluani) KOM-teatterin Totta-näytelmästä (185 sivun lukua). Syksyllä saattaa olla luvassa lisää KOM-teatteria, verkot ovat jo vesillä... Kirjateksteistä eniten on houkuttanut Pimppini on valloillaan (101 lukukertaa). Myös Lapsuus lahkon vankina ja Middlesex ovat keränneet lukijoita, mahtavaa! Ja toki muutkin, enemmän tai vähemmän, se on kaikkein kivoin asia. Että joku lukee, mitä tänne kirjoittaa.

Nimimerkin takaa aion huudella jatkossakin, mutta sanojeni takana pysyn tottakai. Joskin kun blogilla alkaa olla ikää pian seitsemän vuotta, ei voine olettaa, että kaikki kuusisataa kirjoituskertaa olisi tehty kaikissa ruumiin ja sielun voimissa ja syvää harkintaa käyttäen. Etenkään silloin aiemmin, kun en edes tiennyt, lukeeko tätä kukaan. Että jos sieltä menneisyydestä löytyy jotain pahojakin luurankoja, niin sori. Ei kyllä pitäisi. Tunnemyrskyissä, väsyneenä, vittuuntuneena tai yltiöhattaraisena kirjoitettuja sen sijaan hyvinkin. Hölmöjä, naiiveja, mustavalkoisia – niitäkin.

Parasta bloggaamisessa on nykyisin ehdottomasti se, että saa olla kunnolla vuorovaikutuksessa muiden bloggaajien ja lukijoiden kanssa. Toivottavasti se jatkuu yhtä hyvässä hengessä jatkossakin. Kirjoista – ja elämästä – ei voi puhua liikaa.

Blogini nimi tulee Anni Sinnemäen runosta ja Ultra Bran biisistä Eniten.

Eniten minua kiinnostaa yö
että voisin mennä
vuoteeseen murehtimatta
ja olisi hiljaista


Eniten minua kiinnostaa tie
että voisin taas
rakentaa kiskoja
että pääsisin kauemmaksi


Sillä linjalla pysytään.

Kiitos teille kaikille siellä ruutujenne takana. Otan mielelläni vastaan palautetta, jos sellaista on tarjota ja sitä haluaa antaa. Tämä bloggaaja on iloinen harrastuksestaan ja suuntaa tästä eteenpäin kohti seuraavaa kuuttasataa! Tervetuloa mukaan! 

Häivähdys purppuraa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa
Suomentaja: Kersti Juva
WSOY 1986
360 s.
The Color Purple (1982)

Kirjastosta.


Et sitte kerro kellekään paitti Jumalalle. Äitis kuolis jos kuulis.

Celie on musta nainen maailmansotien välisen ajan Georgiassa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, ettei hän ole mitään. Celie naitetaan nuorena itseään huomattavasti vanhemmalle Isännälle piiaksi ja lastenkaitsijaksi. Mihinkään muuhun hänestä ei isänsä mukaan olekaan: onhan hän pilalla, käytetty, synnytettyään kaksi aviotonta lasta. Isälleen.

Elämä ei näissä lähtökohdissa ole ruusuista, pikemminkin se on joka ikisen päivän aamusta iltaan kestävää rämpimistä. Ainoa ihminen, johon Celiellä on hyvä suhde, on hänen siskonsa Nettie, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä ja karkaa toivotonta tilannetta maailmalle. Vuosiin Celie ei saa tietää, onko Nettie edes elossa.

Häivähdys purppuraa on kirjeromaani, jonka alkupuolella Celie osoittaa kirjeensä Jumalalle, mutta myöhemmin vastaanottajaksi vaihtuu Nettie. Celie kuvaa arkipäiviään koruttomalla, epätäydellisellä kielellään, ja saa kerrottua huomaamattaan paljon enemmän kuin luulee edes osaavansa kertoa. Kokonaisuus on vahva, ravisuttava ja koskettava.

Luin Sapphiren Preciousin muutama viikko sitten. Siinä Häivähdys purppuraa on keskeisessä roolissa, sillä kirjaa luetaan ja siitä saadaan voimaa ja uusia näkökulmia elämään, jolla nyt vertaillessani on huomattavia yhtymäkohtia esikuvansa kanssa. Mustan, päähänpotkitun naisen kasvutarina ja omanarvontunnon löytyminen ympäristön lannistamisesta huolimatta, rasismin arkipäiväisyys, sanalla sanoen kieroutuneet perhesuhteet ja uudistusmielisten, itsenäisten naisten esimerkki muodostuvat keskeisimmiksi tekijöiksi molemmissa kirjoissa.

En yhtään ihmettele, miksi Häivähdys purppuraa on jo klassikko.

Sitä ihmettelen, kuinka olen jälleen onnistunut pimittämään itseltäni tällaisen helmen.

Puhekielinen teksti oli tällä kertaa helpompi niellä, koska olin tosiaan juuri lukenut Preciousin. Kieli on melkein oma henkilönsä tarinassa, niin paljon sen avulla kerrotaan. Celie on rehellinen itselleen ja Jumalalle, hän ei kaunistele muttei myöskään väritä elämäänsä – se on jo sellaisenaan riittävä. Yhteiskunta ympärillä tekee Georgian mustien elämästä jo puitteillaan tarpeeksi hankalaa, mutta kun soppaan heitetään vielä sukupuolten eriarvoinen asema ja pinttynyt perheväkivalta, ei voi kuin puistaa päätään ja nieleskellä.

Häivähdys purppuraa on kuitenkin voimakkaasti kasvutarina, eikä se ole läpeensä epätoivoinen. Celie kokee ensinnäkin uskonnollisen heräämisen siinä mielessä, että hän lakkaa uskomasta Jumalaan sellaisena, kuin tätä on hänelle koko ikänsä tuputettu: valkoisena, miehisenä, vieraana. Toisekseen hänen lähipiirissään on naisia ja miehiä, jotka antavat pirullisille "perinteille" (kuten vaimon kurittamiselle selkäsaunalla) kyytiä, eivätkä suostu alistumaan muihinkaan ylhäältäpäin asetettuihin rajoihin, elleivät niitä itse hyväksy.

Mielenkiintoinen juonne on myös seksuaalisuus, jonka Celie lopulta saa osaksi omaa elämäänsä ja identiteettiään. Seksuaalisesta väkivallasta kärsineestä naisesta kasvaa itsensä, kehonsa ja tuntemuksensa tunteva ja hyväksyvä. Tämä kuvataan kirjassa niin luonnollisesti, etten voi kuin ihailla Walkerin hienovaraista taitoa punoa tarinaa.

Tästä kirjasta saa paljon irti, ja sitä voi lukea monella tavalla. Minä luin sen ihaillen ja syvästi kunnioittaen. Kaikesta voi selvitä, kunhan arvostaa itseään tarpeeksi. Melko hyvä sanoma kirjalle, sanoisin.

Muita kirjoituksia: Sanna, ee, Kirjakirppu, Ahmu, Merenhuiske.

So American: Black America
Pulitzerit

Arne Nevanlinna: Marie (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Arne Nevanlinna: Marie
WSOY 2008
288 s.

Kirjastosta.


Unni määräsi Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa luettavakseni Arne Nevanlinnan esikoisromaanin, Marien. Ei muuta kuin lukemaan!

Marie Myhrborgh on kokonaisen vuosisadan nähnyt ja kokenut, syntyjään strasbourgilainen, sittemmin olosuhteiden pakosta suomenruotsalaistunut nainen. Hän on yksityisen vanhainkodin sänkynsä vanki, yksinäisyyteensä turtunut, muistojensa ja pitkän elämänsä kuljettama vanhus, jonka tajunnanvirtaa kirjan teksti pitkälti on. Uuden vuosisadan – ja vuosituhannen! – vaihtuessa on aika tehdä tiliä menneen kanssa. Kuka Marie lopulta oli ja on? Mitä hänen satavuotiseen elämäänsä mahtuu?

Heti alkuun on todettava, että vaikka riskin otin, en rakastunut. Minulla kesti varsin kauan päästä mukaan Nevanlinnan tyyliin ja Marien pään sisään, mutta toisaalta kun se onnistui, tarinassa riitti imua. Hyvän kirjan tulin lukeneeksi, ilman muuta.

Kirja on kaunis ja surullinen tarina 1900-luvusta yhden naisen silmin. Se kertoo muuttuvasta Euroopasta, kansojen välisistä suhteista, naisista ja miehistä, perheistä ja perhesuhteista, tutusta ja vieraasta. Marie on muistinsa aukoista ja siitä seuraavasta osittaisesta epäluotettavuudestaan huolimatta ihastuttava päähenkilö tällaiseen kirjaan. Hän on nuori nainen, joka paiskataan Strasbourgilaisesta tuomariperheestä helsinkiläiseen suomenruotsalaiseen kulttuuriin, vieraaseen maahan, jonka kumpaakaan kieltä hän ei osaa, eikä koskaan virheettömästi opikaan. Marien aviomies Wilhelm, tai Guillaume, kuten häntä ranskalaisittain kirjassa kutsutaan, osoittautuu rakkauden ensihuuman jälkeen kalseaksi, ylpeäksi ja ymmärtämättömäksi mieheksi, jolla ei ole halua, intoa tai taitoa auttaa vaimoaan sopeutumaan uuteen maahan. Kirurgina työskentelevä Guillaume uppoutuu työhönsä ja jättää Marien yksin. Ilokseen Marie saa pojan, Edouardin, joka tuo järjestystä kaaokseen. Ja sisimmässään vahvana naisena Marie keksii muitakin selviytymiskeinoja kylmässä pohjolassa.

Yleensä en ole tajunnanvirran ystävä, ja paikoin Mariessakin virkkeet tuntuivat jatkuvan ikuisuuksiin ja sisältävän vaikka millaisia kaarteita. Mutta toisaalta juuri se teki kirjasta niin omanlaisensa, oman näköisensä, eheän ja perustellun. Marie kuitenkin on jo satavuotias, muistinsa kanssa kamppaileva nainen, joten voisiko hänen "antaa" elämäntarinaansa muulla tavoin kertoakaan? Nevanlinnan valitsema tapa toimii.

Marie on surullinen kirja. Minua suretti nuoren Marien puolesta, joka joutuu luopumaan ranskalaisesta identiteetistään (tai vähintäänkin karsimaan sitä reilusti), ja joka ei tunnu löytävän paikkaansa omassa elämässään, vaan on aina ulkopuolinen ja vieras. Edes iäkkäämpänä, monista kolhuista ja koettelemuksista selvinneenä, hän ei tunnu olevan oman elämänsä päähenkilö.

Toisaalta kirja on toiveikas, kertoohan se kokonaisen vuosisadan mittaisesta elämästä. Ajankuva sen sivuilla on aito, historialliset tapahtumat, sodat ja vallanpitäjät, aatteet ja ideologiat nivoutuvat taitavasti osaksi ihmisten arkielämää. Ja miten kauniisti Nevanlinna kuvaakaan naiseutta, naisen elämää ja ajatusmaailmaa! Minkäänlaista epäuskottavuutta en kirjassa kokenut olevan.

Luulen, että suurin syy rakastumattomuudelle tässä riskinotossa on se, että tajunnanvirta ei taidokkuudestaan huolimatta tunnu minulle luontaiselta tyyliltä. Jokin siinä haraa vastaan, vaikka muut osat olisivat täysin kohdillaan. Toisekseen pidin kirjan pientä sivujuonta jokseenkin tarpeettomana lisänä, mutta tämä on puhtaasti mielipidekysymys, tietenkin. Muuten Marie on hieno kirja, monitahoinen ja kokonainen. Kiitos Unni haasteesta!

Katja on kirjoittanut kauniin tekstin Mariesta.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste (2/4)
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset 2000-luvulla.