Nostalgiaa

Viime päivinä olen jäänyt useampaan otteeseen muistelemaan kaikenlaista mennyttä. Käytyjä paikkoja, tehtyjä tekosia, tavattuja ihmisiä, puhuttuja asioita. Viime viikonlopun muistelosessiot luultavasti avasivat nämä portit - perjantaiyönä luuhasimme polttarikäytössä olleen mökin tuvassa kuka enemmän, kuka vähemmän humalassa, ja muistelimme yläasteaikoja. Voi niitä. Elämä oli niin täynnä draamaa, tekemistä, näkemistä ja kokemista. Ja suurin huoli oli se, onko se kundi ihastunu muhun vai ei ja soittaako se vai ei. Ruokaa sai jääkaapista ja elämä rytmittyi kouluviikkojen ja - ah! - elämännälkäisten viikonloppujen mukaan. Se se oli elämää!

Tai en nyt tiedä. En enää pystyisi käsittelemään sitä tunneskaalaa ja ihmissuhdekuvioiden verkostoa, en mitenkään. En jaksaisi olla selvillä kaikesta ja kaikista, koettaa uida piireissä sopivasti ja hankkia lonkeroa ja Ofeliaa salassa äidiltä. Onneksi teini-ikä ei tule koskaan takaisin!

Sitä kyllä kaipaan, että oli enemmän aikaa ihmisille. Ystäville. Ihastuksille. Epämieluisillekin tuttavuuksille. Oli aikaa harrastuksille, menemiselle, lukemiselle, breikkujen kirjoittamiselle. Ei luuhattu saakeli Facebookissa kaikkea vapaa-aikaa, eikä muutenkaan hukattu elämää netissä. Eihän todellakaan kaikilla ollut edes tietokonetta kotona. Meilläkin äiti oli varsinainen natsi netinkäytön suhteen, liekö sain edes joka päivä kuluttaa kallista modeemiaikaa. ("Tänään pääsee kattoo mailit, ihanaa!") Ei nyt pidä ihan väärin ymmärtää: en todellakaan tuomitse nykyteinien nettielämää. Ajassa eletään ajan mukaan. Mutta toki vertailu omaan teini-ikään herättää suloisia (ja kultareunaisia) muistoja siitä, kuinka ihastuksia oli pakko lähestyä ihan oikeassa elämässä, jos halusi jotain saada aikaan. Olihan se pirullista, noloa ja niiiiiin vaikeaa, mutta pakotti kuitenkin ottamaan kontaktia (ja kestämään pakkeja).

Kaipaan monia ihmisiä, jotka olivat tärkeitä nuorena, mutta joihin yhteys on syystä tai toisesta laimentunut tai kokonaan kadonnut. Tietoisesti en ole koskaan halunnut eroon kuin muutamasta mulkvistista, muuten välien hyytyminen on johtunut milloin mistäkin - tai ei välttämättä suoranaisesti yhtään mistään. Kaikkien kanssa ei vain ole yhteisiä asioita koko iäksi, niin se vain on. Nykyaika helpottaa kuitenkin jonkintasoisen kontaktin ylläpitämistä niihinkin, joihin ei enää elävässä elämässä törmää. On mukavaa tietää, että ihmiset voivat niin kuin voivat ja tekevät asioitaan, vaikka heidän kanssaan ei juuri kommunikoisikaan. Minä kun tykkään juoruista, seuraan innolla esimerkiksi juuri naamakirjan tapahtumia. Arki piristyy kummasti, jos huomaa jonkun puolitutun tai menneisyyden ihmisen pariutuneen, lisääntyneen, valmistuneen tai mitä tahansa.

Tosin on niitäkin ihmissuhteita, jotka haluaisin takaisin. Sellaisia ystäviä, jotka ovat olleet tärkeitä, mahtavia tyyppejä, empaattisia, hauskoja ja tienneet minusta paljon, mutta jotka ovat kaikonneet. On ollut ja on niitäkin, joiden kanssa voi vaikka vuoden tauon jälkeen jatkaa, kuin ei missään erossa oltaisi oltukaan, mutta luulen, ettei se jatku ikuisesti. Kuinka sitten lämmittää vanhaa suolaa? Se vaatisi tietenkin kontakteja, tapaamisia, yhteydenpitoa, elämän jakamista, luottamista. Onko ihmisillä enää aikaa sellaiseen? Tai halua? Ovatko kaikkien elämät niin uudenlaisia, täysiä ja kypsiä, ettei tilaa menneisyyden ihmisille enää ole? Annetaanko kaipuun mielummin pysyä kaipuuna, nostalgiana, muistoina? Riittävätkö ne uudessa elämässä sen sijaan, että nykyisen elämän osaksi otettaisiin sittenkin palanen vanhaa, tehtäisiin kokonaan uusi sekoitus?

En haluaisi itse olla sellainen, jolla ei ole aikaa menneelle. Ettei olisi aikaa ihmisille, heidän tapaamiselleen ja kohtaamiselleen. Täytynee siis potkaista itseään persuksille ja lähteä valloittamaan takaisin niitä, jotka ovat karanneet. Joskin kyllä sen onnistumiseen kaksi tarvitaan.

Kodin huolet

Ystävän polttarit on hoidettu kunnialla kotiin - vihdoinkin voi hengähtää kaikesta salailusta ja säätämisestä. Yllätys kuitenkin onnistui täydellisesti, mikä on pääasia. Ja hauskaa oli kaikilla, uskoisin. Etenkin morsiamella itsellään. "Pienestä" krapulasta huolimatta.

Eilen alkoi pyöräilykausi, 25,5 kilometriä melko kylmiltään. Peräpää huutaa hoosiannaa. Kävimme V:n kanssa tsekkaamassa työmatkani ja innostuimme sen jälkeen tekemään hieman pidemmänkin lenkin. Pyöräily on juuri sopivaa puuhaa, joskin itse poljen uskollisella Helkamallani, joka tietenkin häviää V:n maasturipedolle 6-0. Mutta hyvin silläkin kulkee. Tänään en tosin vielä uskaltanut istuttaa peräsintä humman kyytiin, mutta kenties huomenna lihaksistoni on jo toipunut. On mahtavaa asua kaupungissa, jossa on hyvät kevyen liikenteen väylät, eikä jokainen auto ole potentiaalinen päälleajaja. Toista oli Tampereella. Jaksaa ihmetyttää, kuinka joku kaupunki voi olla niin pyörävastainen. En käsitä. Hajotkaa keskenänne.

Olisipa aikaa laittaa kotona asioita kuntoon. Naputtaa nauloja seinään, panna pari kukkaruukkua pikkupikku terassillemme, tyhjentää ylimääräistä roinaa kaapeista ja kaappien vierustoista. Kodinhoitogeeni on täysin hypännyt meikäläisen yli: haaveilen kyllä vanhojen valokuvien seinäasetelmasta aina maatessani sängyllä, toivon aina lautaskaapin oven avatessani, ettei sen sisältö uhkaisi kaatua päälle, ihailen kätteni jälkiä jo pienen siistimispuuhastelun perään. Mutta jatkuvan, säännöllisen ja tehokkaan kodinhoidon päälle en ymmärrä mitään. Harmi, ettei puoliskokaan ole mikään siivousnatsi. Siispä meillä on muruja lattialla ja pyykkivuoret pursuilevat. Ei mahda mitään.

Onneksi ihan kohta on kesä. Silloin otan rennommin. Lupaan.

Österreich

Olin tosiaan kaksi viikkoa EU-rahoitteisella ERASMUS-intensiivikurssilla Itävallassa. Kurssin teemana ja jonkinmoisena pointtina oli kasvattaa, kehittää ja pohtia eurooppalaista identiteettiä. Osallistujina oli kuutisenkymmentä opettaja-/kasvatustieteen opiskelijaa yhdestätoista Euroopan maasta. Satuin huomaamaan ilmoituksen ja hakujulistuksen jollakin sähköpostilistalla ja naputtelin huvikseni pienimuotoisen hakemuksen. Näemmä kannatti, sillä tulin valituksi ilman sen kummempia kommervenkkejä. Suomesta meitä oli yhteensä seitsemän opiskelijaa ja kaksi opettajaa Kasvatustieteiden yksikön eri koulutusohjelmista. Muiden maiden edustajista ehdoton enemmistö oli luokanopettajaopiskelijoita. En ole tosiaan missään vaihdossa koskaan ollut, joten kokemuksena tällainen tsydeemi oli varsin kaivattu.

Kurssi järjestettiin Kärntenin osavaltiossa Etelä-Itävallassa. Lähin iso kaupunki oli Klagenfurt, jossa tosin itse vierailin vain puoli päivää, koska sain ilkeän kevätflunssan ja jouduin petiin pariksi päiväksi. Majoituimme hostellissa Velden-nimisessä pikkukylässä, jonka suurin matkailuvaltti taitaa olla laaja hotelliverkosto ja purjehdusklubit. 

Kärnten on ilmeisen oikeistopainotteinen osavaltio. Edesmennyt Jörg Haider toimi sen kuvernöörinä ja nykyisinkin oikeistopuolueilla on enemmistö osavaltion parlamentissa. Kävimme vierailemassa parlamenttitalossa, joka oli varsin komea. Vanhan salin seinillä on maalattuna kaikkien aatelissukujen vaakunat (jotka ovat maksaneet laskunsa...), joiden rivistöt ovat vaikuttava näky. Uudempi istuntosali on hieno sekin, saimme opastetulla kierroksella istahtaa hetkeksi vallan kahvaan. Itse majailin vapauspuolueen edustajan Peter Suntingerin paikalla.

Vappuaattona reissasimme kolmessa eri maassa. Ensin ajoimme Alppien ohi/läpi/whatever puikkelehtien Italiaan. Maisemat olivat, no, makeat. Onneksi ehdin varata itselleni ikkunapaikan, joten sain napsittua kuvia. Tässä vaiheessa olimme siis olleet kurssilla jo melkein viikon, ja tämä oli ensimmäinen hetki, jolloin heitettiin vapaalle koko päiväksi. Tuli tarpeeseen. Muuten ei vapaata ollut kovin paljon, ilmeisesti rahoituksen saaminen edellytti tiukkoja aamu-, aamupäivä-, iltapäivä- ja iltasessioita. Tai sitten eurooppalaiset ovat kovempia opiskelemaan kuin meikäläiset akateemiseen vapauteen tottuneet...

Ekskursiopäivän ohjelma oli kiireinen sekin, mutta onneksi sentään pysähdyimme ihailemaan Adrianmerta. Taidan olla aikamoinen merinainen, sillä kaikki meret, joita olen elämäni aikana nähnyt, ovat olleet vaikuttavia. Tosin Tyynenmeren ensinäkemää ei voita varmasti koskaan mikään.

Ei tämäkään nyt mikään ruma kuitenkaan ollut...

Tuonne voisi vaikka lähteä patikoimaan joskus paremmalla ajalla. Kuvassa kurssikaveri nauttii luontopolusta.

Italiassa pysähdyttiin tuon näköalapaikan lisäksi tunniksi Trieste-nimiseen satamakaupunkiin. Aikaa oli juuri ja juuri pääaukion läpi kävelemiseen ja viinilasillisten nauttimiseen. Viini oli hyvää ja kaupunki jotenkin sympaattisen oloinen - sen verran kuin sitä nyt ehdittiin näkemään...

Harmittavaa, että noilla reissuilla tuntuu aina olevan kauhea kiire. Jotenkin hassua, että niiden ohjelmaan yritetään aina tunkea tolkuton määrä tekemistä, vaikka vähempikin riittäisi, jolloin aikaa jäisi keskittymiselle, katsomiselle ja kokemiselle.

Tämän verran ehdin maistaa Sloveniaa: Apfelstrudel! Meille oli tosiaan markkinoitu tuota vappuaaton ekskursiota kolmen maan trippinä, jonka aikana vieraillaan Italian lisäksi Slovenian pääkaupungissa Ljubljanassa. Juu ei. Pysähdyimme myöhäiselle lounaalle slovenialaiselle maatilalle, mutta Ljubljanan ohitimme vain moottoritietä pitkin. Täytyy lähteä joskus omin päin. Apfelstrudel ja sitä edeltänyt pääruoka olivat toki hyviä, samoin maistiaislistalle liittynyt slovenialainen olut. Onneksi ruokaseura oli sentään hyvää. 

Ihan pelkkää ekskuilua reissu ei todellakaan ollut. Istuimme luennoilla, osallistuimme workshopeihin jne. Pääsin vierailemaan kahdessa itävaltalaisessa koulussa, joista ensimmäinen, taideaineisiin erikoistunut lukio, piti majaansa keskiaikaisen luostarin suojissa. Vaikuttavaa. Toinen vierailukoulu, yläaste, oli pienessä kylässä Alppien kainalossa, ikkunasta näkyi kirkko, lehmiä, peltoa ja vuoria. Puitteet ovat siellä ainakin kunnossa. Pääsimme myös opettamaan yläkoululaisia yhtenä päivänä, ja se oli ehdottomasti paras kokemus koko kurssilla!  

Ei matkaa ilman linnaa! Yksityisomistuksessa oleva Hallenburgin linna, ihan söde. Opastuskierrosta olisin toki kaivannut, tietenkin. No, piti tyytyä maisemiin. 

Saattaisin sietää tällaisia maisemia oman linnan ikkunasta katsottuna. Ehkä.

 

Kaksi viikkoa sujahti suhteellisen vikkelästi, vaikka ajoittain kaipailin kotiin aika paljonkin. Ohjelma oli niin intensiivistä, ettei vapaa-aikaa tosiaan herunut, ja jatkuva sosiaalisuus kävi kunnon päälle. Mutta tapasin mielenkiintoisia ihmisiä, opin uusia juttuja, olin pakotettu perustelemaan mielipiteitä, sain puhua paljon englantia, jonkun verran saksaa ja kuunnella norjaa ja tanskaa sekä kokeilin kaikenlaista uutta. Ei paha. 

Lisäksi päätin, että voisin aivan hyvin muuttaa itävaltalaiseen (tai oikeastaan minkämaalaiseen tahansa) Alppikylään pitämään muutamaa lammasta, kasvattamaan yrttejä omassa kasvimaassa ja elämään luomua elämää. Ei paskempaa.

Danke schön und auf wiedersehen!

Back to the reality

Heipä hei kaikki mussukat siellä ruutujen toisella puolella, jotka olette tuskissanne kaipailleet uutta bloggausta. Tässä se tulee!

Olen siis palannut Itävallasta. Matka oli mainio, joskin todella intensiivinen ja raskas. Tutustuin kiinnostaviin ihmisiin, näin hienoja maisemia, sairastin pikaisen flunssan, ikävöin vähän kotiin ja opetin hetkisen saksaksi. Muun muassa. Itävallassa oli jo aivan ihana alkukesä, sain hieman rusketusta, mutten yhtään krapulaa.Onneksi kotimaassakin on jo kevät kukkeimmillaan, vaikkakin vielä kovin koleaa. Ehkä se siitä.

Monta juttua on paketissa. Kuten esimerkiksi pedagogiset opinnot, jotka sain päätökseen viime torstaina. Tätä juhlimme hissan auskujen porukalla syömällä tortilloja ja katsomalla lätkää. Ihan vähäsen saatoimme humaltua myös. Ainakin minä heräsin Jennin lattialta seuraavana aamuna kissankusen maku suussani. Tuntuu todella oudolta, että koko lukuvuoden kestänyt piina on päättynyt. Toki ajoittain on ollut varsin hauskaa, olen oppinut paljon, saanut suuntaa tulevaisuuden haaveille ja kohdannut mahtavia ihmisiä. Mutta raskasta on ollut. Ottaen huomioon viimekeväisen olotilan, olen nyt kuitenkin eri tavalla väsynyt. Väsymys ei paina hartioita kyyryyn tai saa itkemään. Mieli ei ole musta ja maassa, vaan utelias ja valmis johonkin uuteen. Hyvä niin. (Tosin toista tällaista vuotta en kyllä vannoisi kestäväni.) Nyt se olisi sitten suunta kohti gradua. Hui.

Ihan vähän on semmoinen olo kuin kouluaikoina kevätjuhlan lähestyessä. Toiveikas, iloinen ja odottava. Kesät lupasivat aina jotakin hyvää. Uskon, että tuleva kesä selviää hyville pistesijoille: luvassa on häitä, ystäviä ja Helsingin turut ja torit. Kelpaa, kiitos.

Kevätsiivouksen eli massiivisen tyhjennysprojektin, pyöränhuollon ja kesäseikkailujen suunnittelu sopii erinomaisesti hiljaiseen työpäivään. Jatkan sitä siis nyt.

Mitä te siellä ruutujenne takana teette kesällä?

Voisin ehkä haluta muuttaa tänne. Alppien katveeseen, johonkin pieneen vuoristokylään pitämään paria aasia ja kissaa ja koiraa, keräämään yrttejä ja suojelemaan uhanalaisia pöllöjä.

No, paluulento lähtee lauantaina kello 8.00. Ei kai tässä auta kuin jatkaa haaveilua elämästä pikku-Heidinä.