Paluu arkeen

Kulunut viikko oli hyvin raskas. Väsyttää turkasen paljon, eilenkin nukahdin päiväunille kello seitsemältä illalla herätäkseni kymmeneltä aivan yhtä väsyneenä. Töiden tekeminen tuntuu turhalta, mutta siitä huolimatta tarvitsen sitä, arkea. Opiskelusta tunnun menettäneen entisestään otettani, olen jättänyt kursseja kesken ja ollut käymättä luennoilla. Tiistaina menen yrittämään yhtä luentokuulustelua, johon vaaditulle luentosarjalle olen osallistunut yhden vajaan luennon verran. Pelkkää paskaa se olikin, mokoma. Yhtään opintopistettä en ole tänä syksynä suorittanut, ja viime viikon kaksi kirjatenttiä jäivät sattuneesta syystä väliin. Jos sitten ensi kuussa. Tai ensi vuonna.

Olen kirjoittanut hautajaiskutsuja, miettinyt kuolinilmoituksen runoa (Uuno Kailas), valinnut mummille arkkua, arkulle kukkia ja vieraille pitopöytää. Ei voisi lähestulkoon vähempää kiinnostaa, mitä hautajaisissa tarjotaan. Alistuneena hyväksyin jälleen kerran kasvisvaihtoehdoksi kasvisgratiinin, joka pitäisi mielestäni noin yleisesti kieltää lailla ehkä maailman mauttomimpana ja surkeimpana ruokana. Ihan sama. Tällä viikolla puhelinlankojen pitäisi laulaa ja kipinöidä, sillä odotan puhelua mummin siunaavalta papilta. Veljeni totesi virsivaihtoehtoihin, että kirkkoon kuulumattomalla ei taida juuri olla sanottavaa asiaan (olemme molemmat eronneet kirkosta). Maa on niin kaunis ja Käy kanssani Herra Jeesus.

Tiedän, että nämä asiat olisivat olleet mummille tärkeitä.

Uusi asuntoni tuntuu jo kodilta, vaikka kotiutuminen onkin antanut odottaa itseään surun taustalla. Kirjat ovat saaneet paikkansa hyllyssä, matto on lattialla, kissa tutkii innostuneena nurkkia. Vielä olisi hankittavaa, mutta annan niiden olla. Ehtiihän tuota. Lähinnä mielessä pyörivät ne valokuvakasat mummin kirjahyllyssä, kuvat mummista ja vuonna -63 kuolleesta ukistani, nuoruutta, iloa, unelmia. Kuka sinä olit, ennen kuin sinusta tuli minun mummini?

Kaikella on aikansa

Mummi kuoli eilen illalla, rauhallisesti nukkuessaan. Sydän ei enää jaksanut. Suru on iskenyt päälleni kovempaa kuin uskoinkaan, luopuminen tuntuu ikuiselta. Kävimme tänään hyvästelemässä mummin sairaalan kappelissa. Hän oli rauhallinen, levollinen ja niin kovin kuollut. Mutta ehkä teki hyvää nähdä, että lähtö on tullut. Elämän kivut ja murheet eivät enää kosketa. Ja lepoahan hän on kaivannut, jo pitkään.

Asioiden järjestäminen vie oman aikansa. Hautajaiset pidetään Pohjois-Karjalassa, ja koska minä ja veljeni olemme mummin ainoat varsinaiset omaiset ja perijät, aika suuri vastuu kaatuu niskaamme. Ensimmäisenä on hankittava jokin paperi maistraatista, jotta saamme hoitaa mummin tiliä ynnä muita asioita. Perjantaina on tapaaminen hautaustoimistossa. Kuolinilmoitus pitäisi laittaa. Asuntoa hiljalleen tyhjentää.

Minulla on jo nyt ikävä mummia. Ei sitä mummia, joka makasi yli kuukauden sairaalassa surkeana ja surullisena, vaan sitä mummia, jonka kanssa opin 6-vuotiaana lukemaan, jonka kanssa tarkkailtiin isokoskeloa poikasineen, jonka luona sai maailman parhaat letut vattuhillolla, joka huolehti ja järjesti ja luotti ja rakasti.

En ollut vielä valmis tähän. Ja se viimeinen vierailu jäi tekemättä.

I still haven't found what I'm looking for

Olen rampannut Lahdessa, töissä ja luennoilla. Kävin myös kahden tunnin lenkillä Jeepaun kanssa, se oli ihastuttavan ihanaa! Menemme uudestaankin. Tosin huomenna vaihteeksi jumppaan. Toivoisin liikuntakärpäsen purevan niin kovaa, etten ikinä epäröisi lähteä ulos liikkeelle. Ehkä se vielä nipsaisee, toivottavasti perseestä.

Päivät ovat rankkoja ja täynnä matkustamista suuntaan ja toiseen, yleensä raiteita pitkin. Rahatkin menivät loppumaan, mutta onneksi on säästötili, siis pahan päivän varalle. Nyt on se paha päivä. Ensi kuussa maksan käytännössä kolmesta asunnosta - vertaistukea, kokemuksia, anyone? Tiedän, tyhmyydestä sakotetaan. Joskus toivoisin sakkojen olevan fyysisiä, sillä raha on niin kovin katoavaista. Tämä saattaa tulla yllätyksenä, mutta valtion leipä on kapea ja lyhyt. Eikä asiaa paranna sekään, että töissä käyminen on oikeasti raskasta matkoineen kaikkineen. Olen ollut viisi viikonloppua putkeen töissä, tulevana en ole. Vaikka maailmanloppu tulis, niin töihin en mee! Sen sijaan V tulee kylään, luemme tentteihin ja käymme elokuvissa. Ei niin paha?

Lihaskuntoni on päässyt rapistumaan, sillä bodypump on viime viikkoina jäänyt väliin. Tunnin päästä ajattelin mennä kokeilemaan, vieläkö rauta nousee. Uudesta asunnostani on entistäkin lyhyempi matka salille, joskin olen harkinnut salijäsenyyden jättämistä ja yliopiston liikuntamaksun maksamista sen sijaan. Vaikka se muutos on kyllä muutos huonompaan ja halvempaan. Pitää vielä miettiä. Saa kai ihmisellä jotakin ylellisyyttä olla elämässään, saahan?

Seminaari jyskyttää hiljaa takaraivossani. Aihe alkaa hahmottua, kirjallisuus ja lähteet ovat vielä haussa. Viikon kuluttua käyn Helsingissä kuluttamassa kirjaston penkkiä ja lukaisemassa yhden gradun, joka aiheesta on tehty. Mikseivät ne lainaa niitä ulos, kysyn vaan? Miksi asun täällä keskellä perseintä Pirkanmaata, jossa ei ole mitään sellaista, mitä tarvitsen? Miksi, miksi, miksi? Säännöllinen työnteko yhdistettynä rankkaan opiskeluun ei ole hyvä yhdistelmä. En ole tajunnut tätä aiemmin, koska olen tehnyt töitä vain hyvin epäsäännöllisesti. Nyt kun työvuorolista puskee kuukausittain sähköpostiin, olen oppinut arvostamaan niitä, jotka tekevät tätä koko opiskeluajan. Minä olen tainnut tähän saakka olla hemmoteltu ja laiska. Toivoisin olevani vieläkin. Miten helppoa kaikki olisikaan!

Hetkiset

Asemalla jaettiin eilen erään suomalaisen elintarvikeyrityksen uusia keksejä kätevissä näytepakkauksissa: ohikulkijoille iskettiin käteen kolme yksittäispakattua kahden keksin paria. Samanlaisissa ne kuulemma myydään kaupossa: pahvilaatikko, jonka sisällä on erikseen pakattuja keksejä. Jotta rapeus säilyisi. Voi hyvänen aika.

Kaikki ovat vielä hengissä, joskin mummin tilanne on edelleen vakaan huono. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut. Menen huomenna jälleen katsomaan, josko mummi tällä kertaa eläisi tässä päivässä. Viimeksi en voinut estää itkua tulemasta, kun ennen niin topakka nainen on yhtäkkiä vaipossa ja lääkepöllystä sekaisin sairaalasängyn nostettavien reunojen takana ja luulee voivansa lähteä hakemaan kaivolta vettä. Onneksi mummi ei huomannut eikä tajunnut, miksi itkin. Äiti kyllä, ja soitti huolissaan vielä kotimatkalla. Oletko kunnossa?

Jotenkin silti on niin raastavaa tuntea, kuinka rakkaus säilyy. Mummi kyseli poislähtiessämme huolissaan, nukkuuko hän nyt sitten minun vai veljeni kanssa ja pärjäämmekö varmasti. Olimme siis lapsia jälleen, mummolassa tai mökillä. Mummin silmäteriä, eihän hänellä ketään muitakaan ole.

Olisi pitänyt tehdä ja olla läsnä niin paljon enemmän silloin, kun se vielä oli oikeasti mahdollista.

Elämän kehä

Mummini on huonossa kunnossa sairaalassa, enkä pysty ajattelemaan juurikaan muuta. Toki tiedän hänen eläneen hyvän elämän ja oikeastaan ehkä jo olevan hieman väsynyt vanhuuteen, mutta en olisi vielä ihan valmis luopumaan. Vaikka eihän sitä minulta kysytä. Käytän hupenevat varani mielihyvin hänen luonaan vierailemiseen, ei sitä voi liiaksi tehdä. Huomenna lähden jälleen töiden jälkeen. Mikä näistä kerroista on viimeinen?

Samalla kun mietin hiipuvaa elämää, saan iloisiakin uutisia: serkkuni sai viime torstaina toisen lapsensa. "The Ciiiiiiiiircle of Life", kuten työtoverini asian ytimekkäästi ilmaisi. Sitähän se juurikin on. Iloa ja surua, toivottavasti sopivassa suhteessa. Osaisipa itse nauttia kulkemastaan tiestä, töyssyistäkin. Oppiiko sen joskus, viimeistään vanhempana?

Illat ovat pimeitä ja kylmiä. Ympärilläni on ihania ihmisiä, enkä enää pelkää niin paljon yksinäisyyttä kuin aiemmin. On tuo parempi puoliskokin edelleen olemassa elämässäni, onnekseni. Joskus aika läheltäkin voi löytää uuden perspektiivin, ehkä niin on hyvä. Ei rakkaudella surulliselle naiselleen ruokaa laittavaa miestä voi ihan täysin pahana pitää, ei itse asiassa lainkaan. Olen kiitollinen pienistä eleistä, vaikken voikaan estää haikeutta ja halua johonkin muuhun. Läheisempään, enempään. Ehkä tämä on yksi niistä töyssyistä?

Opinnoista en saa otetta, vaikka menneellä viikolla alkanut seminaari kyllä innostaa. Pelkään olevani liian heikkoa tekoa, jos jotain nyt sattuu. Pystynkö silti puristamaan itsestäni irti professorin mukaan tärkeimmäin opiskeluvuoden? Kansantaloustiede ei ainakaan innosta, vaikka hyödyllisyydessään ällöttääkin. Kasvatustiede on jäänyt väliin mummireissujen vuoksi, ei voisi vähempää harmittaa. Kenties tiistaina uudella yrityksellä.

Muutan ensi kuussa, sain yksiön vajaan vuoden jonottamisen jälkeen. Muuttaminen on raskasta, mutta tiedän sen tulevan tarpeeseen. Pispalasta ei kuulu mitään uutta, mutta en jaksa siitäkään enää välittää. Jotain ne siellä kilpailuttavat. Mielessäni ei ole nyt tilaa muulle kuin mummille.