If you see my friend

Kesä on ohi.

Kylmä hiipii huoneeseen, öisin paleltaa. Kaulaan sujahtaa huivi, takkia ei tulisi mieleenkään jättää enää eteiseen roikkumaan. Katselen kenkäkauppojen ikkunoita ja haaveilen mokkasiineista. Työmatkalla katselen hiljaista Vanajavettä ja toivon voivani siirtyä ajassa taaksepäin toukokuuhun. Kaipaan kiireisiä luokkaretkipäiviä, häsläystä, sitä kun vasta opeteltiin, mokattiin ja kokeiltiin uudestaan. Enää en hämmenny oudoista kysymyksistä, otan asiakaspalautteen vastaan silmää räpäyttämättä, keksin vastauksia, jos en tiedä. Minulla on syyskuussa enemmän työpäiviä kuin kesällä. Huomiseksikin olisi ollut, kieltäydyin, sillä olen viimeksi ollut vapaalla viime viikon torstaina. Lauantaina sitten taas takaisin.

En liene riittävästi kehunut työkavereitani - he ovat ihania. Toivon tapaavani heidät kaikki vielä uudestaan, viimeistään firman pikkujouluissa. Osa asuu kaukana, eikä tule töihin viikonloppuisinkaan. Osa lähtee ulkomaille, osa tekee muita töitä. Mahtavia ihmisiä, missä he ovat aiemmin piileskelleet? Ihminen saa olla onnellinen muutamastakin hyvästä tyypistä ympärillään, joten minä taidan olla lottovoittaja. Työnteko ei ole koskaan aiemmin ollut yhtä mukavaa - ainoanakaan päivänä ei ole ollut epämiellyttävää herätä ja lähteä töihin. Toki työmatka on pitkä ja kotiin päästyäni väsyttää, mutta väitän sen olevan kaiken tämän arvoista. Työnteosta saa nauttia, ei sen tarvitse olla otsa hiessä raadettua leipää. Onneksi.

Ajatus syksystä tekee melankoliseksi, mutta oikeastaan nautin siitä. Tiedän kokeneeni kesällä paljon, ja oppineeni ajattelemaan uudella tavalla. Olen nähnyt uusia sävyjä siellä, missä ennen luulin olevan vain tasaisen harmaata. Ei puhettakaan! Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, opin paljon itsestäni jouduttuani useisiin uusiin ja hämmentäviin tilanteisiin. Meikässä on munaa vaikka muille jakaa, en ole yhtään niin tylsä, tavanomainen saati sovinnainen, kuten jotkut luulevat. Pitäkää luulonne.

Ihan kuin olisin uusi ihminen. Ehkä olenkin? Luultavasti elän nyt toisin kuin ennen.

Lonesome tonight

Olen viime päivinä miettinyt, mikä ero on itsenäisyydellä ja yksinäisyydellä.

Olen tottunut pitämään itseäni itsenäisenä naisena, joka ei pienistä säiky, eikä ainakaan tarvitse ketään toista ihmistä täysipainoiseen elämään - noin välttämättä ainakaan. Tähän tulokseen minut on pakottanut nyt viidettä vuotta jatkuva kaukosuhde, joka ei anna vaihtoehtoja. Tietenkin voisin valita olla ilman sitä, mutten halua. Tosin viime aikoina olen miettinyt, onko se kaiken tämän arvoista. Jos ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka seurustelee, eikö se ole merkki siitä, ettei seurustelu täytä sille asetettuja toiveita? Jos täytyy tarkkaan harkita, uskaltaako ehdottaa jotain, sanoa jotain, soittaa, pyytää, toivoa... eikö sekin oli merkki jostain muusta?

Vastapainona epäilylle toimii joidenkin ystävien seurustelusuhteiden tarkkaileminen. En minä ihan sellaistakaan halua, ettei voi mitään tehdä ilman sitä toista. Millaista elämää sekään on, jos kaikessa pitää ensin kysyä toiselta, varmistaa, sovitella, tehdä kompromisseja? En minä ole valmis ottamaan huomioon jotakuta muuta koko ajan, ainakin uskoisin niin. Viihdyn ihan hyvin yksinkin, kunhan yksinäisyys ei kasva liian suureksi. Se onkin suurin ongelma. En enää halua olla näin yksinäinen. En halua olla se ylimääräinen pyörä hyvin toimivassa koneessa, koska poikaystäväni ei tule mukaan. En halua kadehtia niitä, joiden suhteet ovat tasapainoisia ja antavat kummallekin osapuolelle yhtä paljon. Minä haluan elää samalla lailla.

Uskoni siihen, että ihminen voi olla itsenäinen olematta yksinäinen, alkaa vähitellen horjua. Pelottavinta on se, etten tunne itseäni enää. Ennen tunsin. Uusia ajatuksia ei kuitenkaan voi estää.

Voisinko elää toisinkin?

Mustana, maidolla...

Opettelen vähitellen juomaan kahvia mustana. V jaksaa aika ajoin muistuttaa, kuinka muinoin kahvittoman elämäni aikana uhosin, kuinka minä ainakin joisin kahvini mustana, jos sellaista kehooni tunkisin. Nyt, kun kahvitettu elämäni on jatkunut jo muutaman vuoden, olen vieläkin maitovajukki. Ainoastaan V:lle Bremenistä tuomaani herkkukahvia olen juonut maidotta. Nyt mennään kokeiluasteella myös kotona olevan kahvin osalta. Jänniä nämä empiiriset kokeet!

Ulkona paistaa aurinko, mikä on suorastaan hämmentävää. Viime päivät ovat tuntuneet lokakuulta jatkuvan pistelevän sateen ja harmaan pilviverhon vuoksi. Töissäkin on ollut kiire, joten vapaapäivät tulivat oikein hyvään saumaan. Kohta lähden kaupungille hoitelemaan Asioita, sitten siivoan kämppiksen onnelliseksi, iltapäivällä tapaan erään ihanan naisen, ja illalla saatan käydä salilla. Piti mennä jo aamusta, mutten jaksanut nousta - yllättävää. Aamu-urheilu ei taida olla minua varten, sillä pääsen parempiin tehoihin illalla. Ehkei se ole ongelma, kun kerran saan suhteellisen hyvin nukuttua, vaikka illalla urheilisinkin. Jännää tämä urheilu!

Olimme Ahvenanmaalla. Matka oli mukava. Otin valokuvia. Poljin pyörää. Innostuin polkemisesta niin, että aloin tietenkin heti haaveilla omasta maastopyörästä, jolla poljen tulevina kesinä maita ja mantuja. Katsotaan... Pyöräily kyllä oikeasti on mukavaa, siinä pääsee halutessaan aika hurjaa vauhtia eteenpäin ja ajo-asento on miellyttävä. Ahvenanmaalla oli jo hiljaista, pyöräilykausi oli tainnut jo päättyä. Perjantaiaamupäivän poljimme sateessa, mikä tietenkin vahvisti luonnetta. Näimme matkan aikana joutsenia, peuran, riikinkukkoja, kuolleen lepakon ja mikä parasta - aitoja eläviä kotkia! Ne olivat aika isoja. Todella isoja. Hienoja. Jänniä!



Pärjäsin ruotsin kielellä, vaikka se olikin melko saksaväritteistä. Ja Stallhagen - jumalten nektari! Suositteluni.

Kai sitä pitäisi saada vaatteet niskaan ja suunnistaa asioitsemaan. Vapaapäivät ovat ihania, varsinkin tällaiset, kun saa nukkua pitkään ja herätä aurinkoiseen päivään. Hommia olisi tehtävänä, mutta kyllä ne ehtii aikanaan. Miksi pilata hyvä fiilis murheella?

Pannukakkuja!

Tämä kesä on ollut elämäni paras.

Jopa parempi kuin ne teinikesät, jolloin sai nukkua joka päivä kahteentoista ja hillua ulkona yöt läpeensä, juoda lonkeroa aamuauringossa ja katsella usvaista Tuusulanjärveä aina kun mieli teki. Tänä kesänä olen matkustellut ja tehnyt enemmän kuin koskaan ja mikä parasta: olen oppinut arvostamaan kotimaanmatkailua aivan uudella tavalla! Tältä tuntuu varmaankin hyvä elämä, sopivan toiminnalliselta ja kuitenkin ajoittain riittävän hiljaiselta. Vaikka olen porhaltanut pitkin maita ja mantuja, tehnyt töitäkin ankaralla motivaatiolla ja ajoittain luullut olleeni laiska peruessani sähköisiä kesätenttejä toistensa perään, olen silti ehtinyt myös olla keskenäni ja nauttia omista, luonnollisesti varsin sofistikoituneista ajatuksistani. Kotihiiri sisälläni on ollut hyvin hiljaa, ja sen sijaan olen oppinut pitämään junan kolinasta ihan tosissani, vierailla lattioilla nukutuista öistä, matkakassin painaumasta olkapäässäni ja jopa Suomen epävakaasta kesästä, joka on suonut minulle ilon kokea sadetta Savonlinnassa, Turussa, pohjoisessa, Helsingissä, kotona ja töissä. Toivon tämän ilon, innon ja onnen jatkuvan myös talven ajan - tosin pelkäänpä vain, että näin hyvän kesän perästä en odota enää koskaan mitään muuta kuin tulevia kesiä, vaikka yleensä olen pitänyt (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta) myös talvesta, jolloin elämässä on tietty rytmi ja tavoitteellisuus.

Eilen olimme iltakävelyllä V:n kanssa Helsingin vanhassakaupungissa, kosken rannassa ja Arabiassa. Rapsutimme kahta kissaa, joista toinen oli aivan omani kopio (joskin hieman pulskempi), katselimme hieman heppoja (vaikka V ei voi sietää niitä), pohdimme, miksi Helsingissä ei ole linnaa (Suokkia ei lasketa) ja joimme yhdet sympaattisella pikkuterassilla. Helsinki on kaunis. Haluaisin asua siellä/täällä.

Nyt ulkona on synkkää, sade on kuitenkin tauonnut. Katselen hiljaista puistoa ja mietin tuhannetta kertaa, onko minulla nyt kaikki tarpeellinen mukanani. Olen lähdössä tänään kohti Ahvenanmaata. Puolen tunnin kuluttua lähden hakemaan ystävän pyörää lainaan, minulla on kirkuvanpunainen sadeviitta ja hienot punaiset pyörälaukut täynnä tavaraa (V sanoi, ettei lähde koskaan kanssani vaellukselle, vaikka anelisin, koska en näköjään osaa pakata vaellushenkisesti - kyllä minusta silti pitää olla puhdas t-paita joka päivälle, nih!!), vessapaperiakin ja muutama minuuttipuuro. Kameran lataus oli pakkaustoimenpiteistä tärkein, ja tajusinpa juuri, että otinhan minä juu ruokailuvälineet mukaan, mutta minkäänlaista mukia minulla ei ole. Just joo. Vanha leirinjohtaja tässä vaan hei! Tosin minulla on useampi tunti aikaa hankkiutua Hakaniemestä Katajanokalle pyöräni kanssa, mutta pysähdys johonkin kauppaan on silti arvelluttava - mitä jos joku pöllii sillä aikaa kaikki tavarani? Ei minulla ole kosteuspyyhkeitäkään, eikä kuminpaikkaussettiä.

Ehkei ole ihme, ettei kanssani haluta lähteä vaellukselle.

Ehkä kasaan nyt itseni ja tavarani ja tungen koko hoidon raitiovaunuun. Pannukakut, Kastelholma ja merimaisemat odottavat jo!

Ma ma ma...

Olen lomaillut, nauttinut, juonut, tehnyt töitä, koomannut... Nyt popitan Madonnaa lähes täysillä (naapurit toki huomioonottaen), sillä huomenna, morgen, tomorrow jammaan 84 999 muun kanssa Voguen, Into The Grooven, Like A Prayerin ja teräsmamman verkkosukkahousujen tahtiin Jätkäsaaressa.

See you there, babes!