Kuin retkelle pakkaisi

Ulkona sataa. Taas. Siellä on harmaata. Taas. Mjääh.

Olen alkanut pakkaamaan juhannusta varten. Otan ainakin ensiapulaukun, sadetakin, taskulampun, kosteuspyyhkeitä, sytkäreitä, hippihuivin ja villasukat. Olenhan vanha partiolainen, kyllä minä yhdestä juhannuksesta selviän saaressa kuin saaressa, tutussa sellaisessa vielä paremmin. Näin on. Joko siitä on oikeasti kaksi vuotta, kun siellä viimeksi kävin? Kyllä siitä on. Aika rientää ja Pohjois-Karjala on kauempana kuin Leevi and the Leavings väittää. Varsinkin autottomalle kaupunkilaispennulle. Nytkin menen muitten kyydissä.

Sain eilen taas hieman uudenlaisen tukan. Tykkään. Olen antanut itselleni luvan käydä ihanalla virolaisella kampaajalla, vaikka kampaajalla käyminen on kallista ja minä vähävarainen ihminen. Joistain asioista ei vaan neuvotella.

Tekisi mieleni olla neuvottelematta myös muutamista juhannukseen liittyvistä yksityiskohdista, mutta kun en millään jaksaisi tiuskia. En tiedä, onkohan tässä haukattu taas liian iso siivu kutsumalla saareen lähemmäs 20 ihmistä. Sotkuhan siitä tulee, ei siitä mihinkään pääse. Ja minähän tunnetusti olen kaikkein rennonkivoin emäntä...

Harmaa taivas

En ole laisinkaan tyytyväinen vallitsevaan ilmanalaan. Oli tarkoitus viettää hauska kesä kauniissa säässä, purkaa vähäisten työvuorojen aiheuttama harmitus lukemalla sen sijaan romaaneja puistossa ja matkustella sinne tänne (lähinnä Helsinkiin) ajan sallimissa puitteissa. Mistä tämä typerä, harmaa ja sateinen sää on peräisin? Kuka sen tänne tilasi? Kantakaa vastuunne, urpot. Suomen suvi on niin kaunis... Lauantaina Helsingissä todistin taivaan repeytymistä ja ratikkakiskoja pitkin valunutta tulvaa. Ukkosmyrsky oli kaunis, vaikka se kastelikin minut ja V:n läpimäriksi seikkaillessamme Kalliossa pidetyistä tupajuhlista Vallilaan.

Olen ollut harvinaisen hyvä ja aktiivinen ihminen viimeaikoina. Sain haettua kesäopintotukea (käsittelyaika neljä viikkoa), lainattua kaikki mahdolliset ja mahdottomat tenttikirjat kesätenttejä varten (olen myös lukenut niitä, herra paratkoon!) ja löysin jonkinasteisen henkisen tasapainon epämääräisyyksieni kanssa. Minä olen ihan oikeasti nyt miettinyt jopa kasvatustieteen opintoja. Näemmä mikään ei ole niin epävarmaa kuin varma: olenhan uskotellut itselleni ja muille syksystä 2006 saakka, ettei minusta tule kansankynttilää. Nyt se on kuitenkin kummasti alkanut kiinnostaa, tiedä häntä, mistä syystä. Hyvänen aika, mihin tässä vielä päädytään! Rivitaloon koiran ja 1,2 lapsen kanssa? (Tähän liittyen luin liikuttuneena sunnuntain Hesarin perheilmoituspalstalta, kuinka eräskin nainen oli allekirjoittanut lapsensa kasteilmoituksen sanoin "Nyt minulla on perhe".) Ajattelin kuitenkin odotella elokuuta ja silloin toivottavasti massiivisemmin heräävää opiskeluintoa. Ehkä ehdin kesän ajan miettiä vaihtoehtojani. Filosofian, sosiologian ja kandidaatintutkinnon suremisen olen päättänyt jättää sivuun kokonaan: minulla on aikaa. Olisi se hitto vieköön jo uskottava.

Olen tehnyt ahkerasti töitä annettujen työvuorojen mukaisesti, pitänyt jopa hyviksi luokiteltavia opaskierroksia, suunnitellut saksankielistä kierrosta, tutustunut työkavereihin ja ollut jopa kaupantätinä museokaupassa. Huisaa. Kolme työpäivää edessä, sen jälkeen juhannus ja viiden päivän vapaa. Odotan sitä. Olen melko varma, että olen jälleen oppinut rentoutumaan. Se on taidoista parhaimpia, se on myönnettävä.

Kämppis lupasi viedä minut tänään oluelle onnistuneen uusintatenttinsä kunniaksi. Hihii.

Kadonneet pisteet ja dilemma

Minähän olen nyt opiskellut päätoimisesti kolme vuotta, ja tästä tuloksena opintorekisterissäni on opintopisteitä ("noppia", tai mitä lienevätkään) reilusti yli 200. Silti näyttää nyt vahvasti, etten saa sitä saakelin kandidaatintodistusta ennen ensi syksyä. Sivuaineopinnot ovat aivan levällään, eikä niistä saa raavittua kasaan riittävää 85 pistettä siten, että ne muodostaisivat jonkinmoisen järkevän kokonaisuuden. Ilmoittauduin äsken sähköiseen kesätenttiin, sosiologiaa ajattelin koettaa ponkaista kesän aikana sen verran, että 60 pistettä täyttyy. Kuulemma sen verran on hyvä olla "pitkää sivuainetta", antaa muka ammatillista pätevyyttä (tenttikirjoistahan se löytyy, varsinkin niitä lukematta). Ja kandidaatintutkintoon kannattaa sisällyttää ne sivuaineet, joita ei aio jatkaa enää maisterivaiheessa.

Nyt tarvitsisinkin ulkopuolista mielipidettä seuraavaan dilemmaan. Olen suorittanut 11 opintopistettä filosofiaa. Odotanko syksyyn ja tentin pari höpökirjaa saadakseni kasaan 15 op (joka on vähimmäismäärä sille, että opiskeltu aine mainitaan todistuksessa omana kohtanaan) vai annanko olla ja unohdan koko filosofian? Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoittaa sitä, että kandidaatintutkintoni roikkuu ainoastaan muutamasta sosiologian kirjatentistä. Ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaa, että tutkinto valmistuu vasta joskus loppusyksystä.

Hankalaa. Kuulen mieluusti mielipiteitä täysin vierailta ihmisiltä (miksei tosin tutuiltakin). En osaa päättää! Haluaisin joka tapauksessa saada sen tutkinnon kasaan mahdollisimman pian, jotta pääsen loogisesti etenemään maisteriopintoihin. Tykkään periodeista ja elän välietappeja saavuttaen. Muutenhan tuolla kandilla ei tee juurikaan mitään, mutta onhan se kiva hoitaa alta pois, ettei ainakaan jää roikkumaan. Pakollinenhan se nykyisin on, toisin kuin ennen.

Ajatella, sitten olisin jo HuK, en enää fil. yo. Jännää.

Mitä tarkemmin asiaa itse pohdin, sitä fiksummalta tuntuisi antaa sen filosofian olla ja unohtua. Minulla on sivuaineita muutenkin ihan riittämiin, ei kai sillä väliä ole, jos ne muutamat filosofian pisteet hautautuvat "muut opinnot" -kohtaan. Ei minusta kuitenkaan tule filosofia. Eikä filosofian opettajaa. Tai muutakaan opettajaa. Prööööööööööööööööööööt.

Kesäopintoja ylipäänsä tulin ajatelleeksi tajuttuani, etten tienaa kesällä riittävästi, jotta saisin maksettua asunto-ongelmani ja vielä ostettua jotain levitettä leivälle. Huomenna marssinkin yliopiston opintotukitoimistoon vikisemään kesäopintotukea. Mahtavaa. On se kiva, kun saa tehdä oman alan töitä, joista maksetaan niin vähän, ettei sillä tule toimeen.

Mutta sulla sentään edes on töitä...

Kesäkuun tauti

Sain kesäkuulta lahjaksi nihkeän flunssan, ja olen nyt sairauslomalla. Työporukan bileet jäävät väliin, samoin kaksi työpäivää. Eilen oli huono olo aamulla, mutta urheasti menin silti töihin. Eihän siitä mitään tullut, kahden tunnin hortoilun jälkeen työterveyden kautta bussilla kotiin. Kiitos ja hei. Olo on jo parempi, joskin tuhnuinen ja hutera, mutta kävin sentään hakemassa hieman ruokaa ja mansikoita. Kämppiksellä oli eilen bileet ja tänä aamuna eteisessä pari vieraita korkokenkiä. Yleensä kuulemma ei ole tapana, väitti. Vaikka mitäpä sillä olisi väliä, vaikka olisikin? Niin kauan, kun vieraiden korkokenkien omistajat eivät ole häiriöksi, niitä saa tulla ja mennä ovista ja ikkunoista. Oma vieraani toki on aina sama ja kaiken kaikkiaan aika harvinainen näky... Joskin joskus käy mielessä, että millaistakohan se olisi, tuoda kotiin vieraita ihmisiä ja tehdä niiden kanssa juttuja. En varmaan olisi siinä kovin hyvä. Luulisin. Yhdessä ja samassakin on haastetta minulle aivan tarpeeksi.

Juhannus lähenee, tänä vuonna hyvissä tunnelmissa. Olen vapaalla ja aion lähteä Joensuuhun mökille. Mahtavaa! Vielä kun kyytiasiat ratkeavat, mökin kunnostukseen tarvittavat toimenpiteet suunnitellaan ja väki osaa päättää tulemisistaan, onkin jo melkein juhlan aika. Juhannus on aika kiva juhla, varsinkin omalla mökillä saaressa. Toivotaan sammakkomiehiltä ja Pekka Poudalta kaunista säätä.

Minulla on nihkeännahkea olo, ei jaksa oikein mitään tehdä. Liikuntaakaan ei oikein voi harrastaa, ruokaa ei tee mieli ja päätä särkee liika lukeminen. Eikä edes nukuta. On se nyt perhana.

Ilta-auringossa

Viikonloppu oli ihana. Aurinkoista, lämmintä, viiniä Pyynikinrannassa teinien keskellä, Plevnan terassi, jääteetä Runossa, hiljaista tuhinaa nenät vastakkain peiton alla, avoimesta ikkunasta kuuluvat kaupungin äänet, uudet punaiset kesähousut, yhteisiä ruokahetkiä. Tätä ottaisin lisääkin, milloin tahansa.

Mustavalkoiset lakkipäät juhlivat eilen, onnea kaikille heille. Miksei muillekin, vaikka mielestäni ylioppilaslakissa on silti edelleen jotakin taianomaista: edes hetken aikaa tulevaisuus tuntuu mahdolliselta tavoittaa ja jokainen polku vaihtoehdolta seurata. Muistan minäkin, millaista se oli. Ja omat valintani tuntuvat hetki hetkeltä oikeammilta.

Huomenna alkaa töissä kesäkausi, ja joka tunti pitäisi olla valmius lähteä vetämään kierroksia vieras kieli keskellä suuta. Englannista saatan jo selvitäkin, ruotsi hiertää vielä ja saksa on aivan toisissa sfääreissä. Tuhruinen pää ei halua ottaa vastaan uusia sanoja, harjoitella lauserakenteita eikä miettiä ääntämistä. Ei vielä huomenna saksaa tai ruotsia, please?

Niskani on jumissa, eikä edes kauratyyny auttanut kuin hetken. Lakanat ovat lionneet kahden ihmisen hiessä, kenties huomenna olisi aika vaihtaa ne. Minä haluaisin nyt mökille, riippumattoon, laiturinnokkaan, kalliolle. Tuulta hiuksiin ja kylmää juomaa lasiin. Miksei meillä ole edes parveketta?

Ilta-aurinko nuolee vastapäisen talon seinää. Ihmiset istuvat parvekkeillaan, hymyilevät, ihot alkavat saada kuparista pintaa koko talven kestäneen kalkkauksen tilalle. Nyt on hyvä, juuri näin.