Rigas sampanietis

Olen ollut tien päällä kolme päivää. Tänään saimme karskien apuvoimien avulla haettua minulle pöydän ja muutamia elintärkeitä kirjoja. Minusta tuntuu, että kaikki haisee homeelta. Koko omaisuuteni. Haju seuraa minua ikuisesti, ja se pysyy kirjoissa, kansissa, huonekaluissa, vaatteissa ja hiuksissa. Se kammottaa minua.

Nämä päivät ovat olleet raskaita. Pitkiä, synkkiä ja surullisia. On itkettänytkin, eilenkin bussissa. Bussikuski katsoi turvonneita silmiäni säälien. Olisin ehkä säälinyt itsekin itseäni.

Kissani on karannut eilen. Toivon että se löytyy mahdollisimman pian. Tuntuu pahalta ja ahdistavalta, en olisi halunnut tässä käyvän näin. En itselleni enkä kissalleni. En asunnollenikaan.

Riikalainen kuohuviini voisi maistua paremmaltakin. Juomaseura on hyvää, mutta minua silti surettaa ihan mahdottoman paljon. Mikään ei nyt tunnu menevän niin kuin pitäisi.

Tyhjää

Kotini on nyt lähes tyhjä. Muutamia laatikoita jäi tämänpäiväisestä lastista, ne täytyy hakea sitten joskus pois, jos se remontti koskaan edes alkaa. Ullakolle roudattiin huonekalut ja kylmemmässä säilyvät tavarat, kirjat vietiin perhetuttujen autotalliin. Kissa saatiin hengissä Järvenpäähän.

Asunto on autio. Käyn siellä maanantaina hakemassa lakanat ja hengenpelastusvermeet, joita tulevassa majoituspaikassani tarvitsen. Tiistaina tapaan naapurini, meidän on alettava etsiä uutta remontin suunnittelijaa ja toteuttajaa. Minä olen niin väsynyt ja hiton ahdistunut. En tunne kuuluvani mihinkään, kaikkein vähiten tänne, missä nyt aion viettää yöni - ja niin vain ajattelin, että on ihanaa saada luvan kanssa roikkua poikakaverin nurkissa tavallista enemmän. Olisi tämä kai kivaa, jos se poikaystävä olisi kotona, mutta se on kännissä jossain muualla.

Minulla on jo karmiva ikävä Riesaa, enkä tiedä, miten pärjään ilman sitä tulevat ajat. Toivottavasti se on kiltisti veljen luona. Toivottavasti se ei unohda minua ihan heti (huomenna menen katsomaan).

Melkeinpä voisi sanoa, että nyt tekisi mieli tirauttaa pieni itku.

Wie peinlich!

Itse en viime aikoina ole tiettävästi mokaillut, mutta opinpa uuden sanonnan tämänpäiväisellä saksantunnilla. Sitä voi sitten käyttää yhdessä punertuvan naaman kanssa. Saksan kurssista pitikin sanomani, että siellä on mennyt ihan mukavasti, tykkään opettajasta paljon ja ryhmä on kiva. Olen pysynyt suhteellisen hyvin kärryillä, vaikka työtä se vaatii - en ole saksan kielen ihmelapsi laisinkaan. Omituisinta kuitenkin on, että kurssi edellyttää teoriassa eurooppalaisen standardin mukaista kielitaitoa tasolla B2. Sama vaatimus koskee käymääni englannin kielen kommunikatiivisen taidon kurssia. On ehkä liiankin helppo arvata, kummassa kielessä koen vaatimuksen täyttäväni. Että juu, ehkä yleiseurooppalaiset viitekehyksetkin ovat suhteellisia. Tai sitten olen hyvä huijaamaan itseäni ja muita saksan"taidoillani".

Oli oikein ihana viinituokio tänään, kiitos seuralaisille! Ja onnea matkaan, L!

Pitäisiköhän tässä alkaa todellakin pikkuhiljaa tajuta, että muuttopäivään on enää kolme yötä? Laatikot ovat loppuneet kesken ja minua ahdistaa. Tuntuu oikeasti ihan fyysisesti pahalta. En minä halua täältä pois lähteä, tämä on minun kotini! En halua mennä toisille vaivaksi nurkkiin pyörimään! Enkä halua asua eri paikassa kuin kissani! E-pä-rei-lu-a!

En jaksa kantaa tätä kaikkea.

--

Näin viime yönä unta, jossa BB-Marianna ampui minua rintaan kouluammuskelun yhteydessä. Olisiko aika ottaa etäisyyttä mediaan?

Tänään ei ollut hyvä päivä

Tänään, tai kellon mukaan eilen, kaikki ei mennyt niin hyvin kuin olin suunnitellut. Uuden passin sain tilattua suhteellisen kivuttomasti paikalliselta poliisiasemalta mentyäni ensin bussilla pysäkin ohi ja jouduttuani kävelemään vajaan kilometrin matkan takaisin päin (ehkä pisin pysäkinväli tässä pahuksen kaupungissa!). Virastossa todistin italialaisen naisen osakseen saamaa, harvinaisen kopeaa ja ymmärtämätöntä virkamieskäytöstä, mikä vain vahvisti hallintotieteen opiskelun minussa herättämiä uusia ajatuksia: missä se mainostettu palveluyhteiskunta muka on, kun valtion virkailijoilta puuttuu yksinkertaisinkin taito kohdata toinen ihminen tiskin yli? Oma asiani hoitui jouhevasti, ehkä siksi, että puhuin jokseenkin ymmärrettävää suomea. Vihaksi pisti, kun mainitsemani italiatar oli kuitenkin nähnyt sen vaivan, että oli kirjoittanut listan suomenkielisistä sanoista, joiden avulla palveluntarpeen olisi luullut välittyvän virkailijoille. Niin ei tapahtunut, naista pompotettiin tiskiltä toiselle, ja lopulta hän poistui poliisitalosta pettymystään varsin selkein elein osoittaen (syystäkin). Saaneekohan koskaan asiaansa hoidettua?

Päivän varsinainen, itseeni kohdistunut epäonni alkoi kuitenkin vasta tämän jälkeen. Kännykkäni näytölle tapahtui maanantaina jotakin mystistä: se ikäänkuin halkesi sisäpuolelta ilman mitään varsinaista ärsykettä. Luuri oli takkini taskussa, takki tuolin selkämyksellä, ja laitettaessani takkia päälleni näyttö oli rikki. Tänään yritin selvitellä, mitä kuluttajan oikeuksia minulla on alle vuoden vanhan puhelimen mentyä rikki ilman, että sille tehtiin väkivaltaa tai väärinkäytöstä. Vastaus on yllättäen: ei minkäänlaisia. Takuu ei sitä korvaa, ja korjaus tulee maksamaan puolet puhelimen tämänhetkisestä ostoarvosta. Sain huonoa palvelua sekä puhelimitse ostopaikasta että henkilökohtaisesti korjausliikkeestä. Ehkä elektroniikka-alan miehien ei tarvitse kunnioittaa asiakkaitaan? En ole vielä päättänyt jatkotoimista. En tiedä, mikä olisi taloudellisin ja/tai järkevin toimenpide. Siihen saakka käytän vanhaa kännykkääni, jonka akku tosin kestää maksimissaan kaksi vuorokautta.

Epäonnisten kännykkäkauppojen jälkeen luin keksi tuntia Auguste Comtesta ja positivismista, minkä jälkeen mautonkin tofunuudelisoossi menetteli ihan hyvin - onhan minulla 2000-luvun naisena sentään oikeus hankkia muutakin kuin sydämen sivistystä, mitä oikeutta Comte piti turhana. Naisilla ei ole tilaa hänen uudessa hengellisessä säädyssään. No, ei se mitään, onhan klassinen positivismikin kaatunut mahdottomuuteensa, ja Comte on varmasti jo useita kertoja kääntynyt haudassaan. Comtea seurasi kuusi tuntia luentoja ja kasvava päänsärky. Bussissa kotimatkalla oksennus nousi kurkkuun.

Lopulta kotiin päästyäni paremman puoliskoni kanssa käyty puhelinkeskustelu poisti uutispimennon aistieni tieltä, ja oikeastaan siitä saakka olenkin taas selaillut nettiä ja koettanut miettiä, kuinka ihmisrotua vihaaviin kouluammuskelijoihin pitäisi suhtautua.

Juna kulkee joillekin liian kovaa, eivätkä kaikki muista aina pysähtyä tarpeellisille asemille. Synkkä päivä, tämäkin.

Näitäkin voi lenkillä katsella

... eikä harmita yhtään jättää muutamaa ryhmäliikuntatuntia tunkkaisella salilla väliin!