21. maaliskuuta 2021

Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

 



Luin niin mahtavan kirjan, että haluan kertoa sen kaikille. Toivon, että kaikki lukevat sen ja saavat yhtä hienon kokemuksen kuin minäkin. Koska tämä kirja ansaitsee sen ja lukijat ansaitsevat sen.

Ville-Juhani Sutisen esseistis-narratiivinen (onkohan tämä edes sana) tietokirja Arktis – Likaista lunta on todella, todella kiehtova teos. Sen tarkoituksena on esipuheen mukaan käsitellä ennen kaikkea arktista aluetta itseään ja "tarkastella sitä sellaisena kuin se on tällä vuosituhannella". Ei siis pyöriä historiallisessa myytissä, ei toistaa tutkimusmatkojen eetosta tai haaveilla pohjoisen valkoisesta fantasiasta, jota ei oikeasti ole sellaisenaan olemassakaan. Olennaisinta ja leimaavinta arktiselle alueelle ovatkin ihmisen jäljet siellä.

Kirjan kolmentoista luvun myötä matkataan Muoniosta Ruijaan, Huippuvuorilta Grönlantiin ja useita kertoja Venäjälle. Sutisella on lukijan kiinnostusta hivelevä tapa kirjoittaa yhtäältä matkareportaasia ja -päiväkirjaa, toisaalta yhdistää mukaan haastatteluja ja historiallis-yhteiskunnallisia elementtejä. Tuntuu, kuin saisi etuoikeuden seurata matkantekoa ja uusiin paikkoihin tutustumista aivan lähietäisyydeltä, vaikka itse ei tarvitsekaan (vaiko saa?) tarpoa reisiä myöten lumessa ja palella hyytävässä tuulessa.

Arktis – Likaista lunta kohtelee aihettaan hellästi mutta huolellisesti, eikä silottele pintaa. Teoksen sivuilla lukija saa pohtia Sutisen seurassa, onko ihmisellä todella asiaa ihan joka paikkaan, pitääkö kaikkien paikkojen olla ihmistä varten, mikä on ihmisen oikeus ympäristönsä muokkaamiseen ja hyödyntämiseen. Monet arktisen alueen seudut ovat niin etäällä ihmiselle sopivista asuinalueista, että ne ovat tyystin keinotekoisia, pelkästään lentokoneilla tai rahtilaivoilla kuljetettujen tuontitavaroiden ja muualta määräajaksi muuttavien ihmisten varassa, paikkoja, joissa elämän sykli muodostuu sen mukaan, milloin seuraava tavaralähetys saapuu tai sovittu työkeikka tulee päätökseensä.

Arktisen alueen alkuperäiskansat saavat myös oman osuutensa kirjan luvuissa. Sutinen kirjoittaa heidän asemastaan ymmärtäväisesti ja kunnioittaen, purkaen osaltaan alkuperäiskansoihin liitettyä mytologisointia ja ennakko-oletuksia. Neuvostoliiton ja sen jälkeisen Venäjän ikeen alla alkuperäis- ja muiden vähemmistökansojen asema ei ollut eikä ole hääppöinen, ja pitkälti jäljellä olevat kansat joutuvatkin tulemaan toimeen vähällä ja omillaan, syrjässä ja etäällä kaikesta ja kaikista. 

Kirjan tunnelma on rauhallinen, hieman surumielinen. Sen rakennusaineena toimii varmaankin kuvattujen paikkojen hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Ihmisiä ja toimintaa on vähän, sitäkin enemmän on jylhää maisemaa, omillaan olevia alueita ja paikkoja, joissa humisee mennyt elämä. Etenkin Venäjällä on paljon seutuja, joilta ihmiset ovat muuttaneet pois ja jättäneet jälkeensä aavekaupunkeja ja hitaasti rapistuvia asuinrakennuksia ja teollisuuskiinteistöjä, halkeilevia kiveyksiä ja romahtaneita patsaita.

Jos jotain jäin kaipaamaan, se on katsaus Pohjois-Amerikan mantereen arktiselle alueelle. Siihen nähden, että sitä ei kirjassa käsitellä lainkaan, Venäjä saa sangen suuren aseman. Toisaalta rajaus on varmasti perusteltu ja pohjautunee Sutisen kiinnostuksenkohteisiin ja pitkään perehtyneisyyteen itänaapuriimme.

Arktis – Likaista lunta oli lukemisen, oppimisen ja tuntemisen iloa. Sutinen tekee sanavalinnoillaan ja kerronnallaan lukijan nojatuolimatkan helpommaksi kuin sen ehkä pitäisikään olla: jopa kaltaiseni mukavuudenhaluinen laiskimus alkaa jotenkin kummasti kaivata kohti pohjoista näkemään itse paikkoja, joista kirjassa kerrotaan ja joita silmää hivelevissä kuvaliitteissä näytetään. Valkoisen pohjoisen myytti saa kirjassa esipuheen lupauksen mukaan kyytiä, mutta se tekee tilaa toisenlaiselle kuvitelmalle, lukijan päässä heräävälle haaveelle siitä, että joskus koronapandemia hellittää ja on taas mahdollista matkustaa, vaikka sitten katsomaan raunoituneita ja autioituneita arktisia kyliä ja kaupunkeja.


Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2021
328 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirjassa matkustetaan junalla, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 22. Kirja, jonka kannet luovat avaran tilan

15 kommenttia:

  1. En ole vielä ehtinyt lukea tätä, mutta lainasin jo joku aika sitten kun vaikutti kiinnostavalta. Nyt kiinnostaa vielä enemmän! Taidan ottaa käsittelyyn, kunhan saan alta pois nuo mihin on varausjonoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, Henna! Minusta tämä oli kerta kaikkiaan mainio teos.

      Poista
  2. Kuulostaa todella mielenkiintoiselta, etenkin pohdinnat siitä, pitääkö ihmisten mennä joka paikkaan tai ovatko kaikki paikat ihmisiä varten, millä oikeudella ihmiset ympäristöä muokkaavaat jne. Minusta suurin osa maapallosta kuuluu muille lajeille kuin meille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, Tuulevi. Ihmisen pitäisi ymmärtää myös pysyä poissa, kaikkia paikkoja ei ole tarpeen "valloittaa".

      Poista
  3. Tämä singahti Storytelin kirjahyllyyn, vaikuttaa superkiinnostavalta ja ajattelua haastavalta. Sutisen nimi ei jäänyt mieleeni Tieto-Finlandia 2019 -ehdokkuudesta, vaan nyt kun katsoin Wikistä, niin julkaisujensa lista näyttää monin tavoin mielenkiintoiselta.

    Minna /Kirsin Book Club

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä varoituksen sana äänikirjasta: ei jatkoon. Nimien ääntäminen väliin "yli", väliin ihan vaan väärin vie huomiotani liikaa väärille urille. Palaan varmaankin e-kirjaversion pariin.

      Poista
    2. Kiva kuulla, että tartuit tähän, Minna! Harmi tosin, jos äänikirjassa on häiritseviä piirteitä. Luettuna tämä kyllä toimii loistavasti.

      Poista
  4. Samaa mieltä kuin edelliset, vaikuttaa todella kiinnostavalta teokselta. Tärkeitä asioita pohdittaviksi. Sutinen on taitava kirjoittaja. Luin hänen ja Ropposen kirjoittaman teoksen Luiden tie, joka oli kaiken puolin kiinnostava ja hyvin tehty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää ottaa tuo Luiden tie omalle lukulistalle myös.

      Poista
  5. Kiinnostava aihe, itse vaan todella harvoin tulen lukeneeksi tietokirjoja... Mutta fiktiossa luen kyllä esim ilmastonmuutokseen ja alkuperäiskansoihin liittyviä kirjoja, kun niitä vain on saatavilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne ovat kyllä tärkeitä aiheita, jotka kiinnostavat minuakin, sekä faktana että fiktiona.

      Poista
  6. Nojatuolimatka arktiselle alueelle kuulostaa kiinnostavalta kyllä. Samoin tuo yhteiskunnallinen puoli, arktinen ulottuvuus ja sen tulevaisuus on monessa suhteessa keskeinen myös Suomelle. Olen lukenut joitakin arktiseen ympäristöön liittyviä teoksia, enkä kyllä konkreettisesti haluaisi sinne luonnon armoille, mutta kirjallisuudessa ympäristö on kiehtova.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, minussa heräsi jokin kumma halu päästä Jäämeren rantaan, eikä se kylmyys tuntunut yhtään vieraalta näin nojatuolimatkalla, mutta oikeasti olen kyllä niin mukavuudenhaluinen, että ainakaan millekään oikeasti arktiselle vaellukselle en lähtisi.

      Poista
  7. Tämä kuulostaa todella mielenkiintoiselta! Kannesta tulee itseasiassa mieleen Naparetki-teoksen kansi - näissä on jotain samaa. Tämä meni omallekin lukulistalleni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Naparetki oli minullekin mielessäni tätä lukiessa. Se on kerta kaikkiaan hieno teos myös!

      Poista

Kiitos kommentistasi!