Kjell Westö: Tritonus

 

Kjell Westö, suursuosikkini. Kirjailija, joka ei sen kummempia esittelyjä kaipaa, eikä varmaan kirjabloggaajan hehkutuksiakaan sen puoleen. Kerrattakoon nyt kuitenkin, että Westö on suursuosikkikirjailijoitani, jonka tuotantoa olen lukenut ilolla viitisentoista vuotta. Isän nimeen taitaa olla ainoa hänen romaaninsa, jota en ole vielä lukenut (vaikka sekin kyllä löytyy omasta hyllystä). Missä kuljimme kerran on niitä Elämäni Kirjoja, joihin en kyllästy koskaan.

No niin, pakolliset alkukuviot hoideltu.

Tritonus (suomentanut Laura Beck, Otava 2020) on Westön uusin, vahvasti ajan hermolla oleva romaani. Sen päähenkilöinä on kaksi keski-ikäistä miestä, joilla kummallakin on ollut ja on edelleen paljon menetettävää. Saatavista ei ole niinkään varmuutta.

Kapellimestari Thomas Brander on tehnyt mittavan, vakuuttavan uran Suomessa ja maailmalla, mutta nyt virheisointuja on alkanut karata, ovia sulkeutua ja ihmissuhteita kariutua. Brander on vakavarainen, menestynyt ja hyvin, hyvin yksinäinen. Entiset vaimot ja naisystävät ovat haipuneet hänen elämästään kuka minnekin ja millaisin jäljin, ainoaa aikuista poikaansa hän tapaa ehkä kerran tai kaksi vuodessa lounaan merkeissä. Muutama luotettava ystävä on, mutta heidän edelleen nousukiitoinen uransa herättää Branderissa ristiriitaisia tuntemuksia oman ollessa jossain määrin säästöliekillä.

Brander rakennuttaa saaristoon valtavaa huvilaa, Casa Tritonusta. Betoninen möhkäle on ehkä arkkitehtooninen taidonnäyte, ehkä Branderin egonjatke. Kallis se ainakin on, ja työllistää paikallisia tehokkaasti. Tritonuksen naapuritontilla asuu psykologi Reidar Lindell (joka jostain syystä työskentelee koulukuraattorina eikä koulupsykologina), jonka Villa Maja on huomattavasti vaatimattomampi asumus. Lindell on muutamaa vuotta aiemmin menettänyt vaimonsa ja ainoa tytär työskentelee lääkärinä maailman kriisipesäkkeissä. Lindell on harrastajakitaristi, jonka vapaa-aikaa täyttää tehokkaasti Rainbow-nimisen bändin pyörittäminen. Yksinäinen hänkin on.

Brander ja Lindell tutustuvat väistämättä, ystävystyvätkin. Kumpikin pitää vahvaa suojakuorta yllään, ja siinä missä Lindell tuntee saariston ihmissuhdekuviot kuin omat taskunsa, Brander joutuu tekemään niihin tuttavuutta pääosin pyytämättä ja yllättäen.

Tritonus on pitkälti nykyhetken aikatasossa kulkeva suoralinjainen romaani. Se tuntuu sangen miehiseltä niin henkilöhahmojensa kuin näiden käymien prosessien puolesta. Naiset ovat niitä, joita kaivataan, vihataan, kavahdetaan tai ihmetellään. Keskiössä on kuitenkin miehen elämä ongelmineen, haasteineen, sävyineen ja traumoineen. Paikoin se kävi rasittavaksi: kyllä on taas keski-ikäisellä keskiluokkaisella miehellä rankkaa. Sitten nolotti oma ajattelutapani: jokaisella on oikeus kriiseihinsä, ihan kaikilla. 

Ajankohtaisuus käy ilmi kerronnassa ajoittain vilahtavan vakavan pandemian, #metoon, Branderin aiemmin kokeman terrori-iskun ja saaristossakin nousussa olevan äärioikeistolaisuuden kautta. Ne ovat vahvaa ajankuvaa 2010- ja 2020-lukujen vaihteesta, sitä ei käy kiistäminen, mutta syvemmällekin niiden käsittelyssä olisi ollut mahdollista mennä. Nyt ne toimivat ehkä juuri kuin historiallisissa romaaneissa vilahtavat yksityiskohdat: sitomassa tarinaa tiettyyn aikaan ja kontekstiin, vakuuttamassa sen todellisuudesta ja uskottavuudesta. Mitään uutta näkökulmaa tai kokemusta ei niiden välityksellä kuitenkaan synny. (Ehkä olen liian julma nykyhetkelle, koska elän sitä itse.)

Oma tasonsa tarinaan tulee musiikista, niin klassisesta kuin populaarista. Yksityiskohtaisuus, tietynlainen ylevyys ja monipuolisuus elävöittävät molempien musiikkimiesten hahmoja. Minulta menee moni musiikkiin liittyvä asia ohi korkealta ja kovaa, joten yksityiskohtien tarkkuudesta en osaa sanoa mitään. Paikoin kuitenkin tuntui, että korvissa humisi klassisen musiikin pauhu, toisinaan kapakkarokin räime.

Tritonus tuntuu lukemisen jälkeen jossain määrin erilaiselta Westöltä. Yksi syy on sen miljöö: saaristo tarjoaa toisenlaisen kirjallisen ympäristön kuin taiturimainen Helsinki, vaikka ei Tritonuksessa pelkästään saaristossa olla. Hahmoissa on tuttua surumielisyyttä, vaikka etenkin Lindellin teki ajoittain mieli käskeä pitämään pää kiinni ja näpit erossa toisten asioista. Meni aikansa, ennen kuin pääsin mukaan kerronnan rytmiin ja tapaan, tässä romaanissa tuntui olevan jotain hieman turhan alleviivaavaa ja aukiselitettyä, lukija ei saanut tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille.

Tuntuu karulta moittia omaa suosikkia, enkä haluakaan tehdä vain niin. Soraäänistä huolimatta ahmin Tritonuksen muutamassa päivässä, mikä on minulle nykyisin harvinaisen vauhdikas lukutahti. Kun lopulta upposin romaanin maailmaan, jäin sinne loppuun asti ja tunsin oloni hyväksi, jotenkin tutuksi. Terävimpään kärkeen Westön tuotantoa en Tritonusta päästä, mutta lukemisen iloa se minulle silti soi. Ja se tuntuu aina yhtä hyvältä.

Kjell Westö: Tritonus

Suomentaja: Laura Beck

Otava 2020

447 s.

Tritonus (2020)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Mummo matkalla

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet 2, Helmet-haasteen kohta 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja