Sama maa, eri maailma

Olen lukenut viime viikkoina kaksi kotimaista romaania nuorten elämästä 2010-luvun Suomessa. Molemmat ovat esikoisromaaneja, tänä syksynä ilmestyneitä. Niiden kuvaamat maailmat ovat kuitenkin niin kaukana toisistaan, että on lähes mahdoton uskoa niiden kuvaavan samaa maata ja aikaa. Mutta niinhän elämä on: niin erilaista aina, jokaisella omansa. Lähellä särkymistä, reunalla, melkein valmiina ponnistamaan omilleen.

Kirsikka Saaren Hölmö nuori sydän kertoo rakkaudesta, josta syntyy jotain uutta: vahinkoraskaus, odottamaton vanhemmuus 9.-luokkalaisena. Ihan liian nuorena, ja silti muka niin valmiina.

Lenni ja Kiira eivät tunne toisiaan kovin hyvin, mutta Lenni on joka tapauksessa rakastunut Kiiraan, kaveripiiriä ja koulun koviksiakin pyörittävään tyttöön, joka näyttää siltä, että tietää mitä tekee, mutta on sisältäpäin hukassa ja yksin. Äidillä ei ole Kiiralle aikaa, nuoremmat sisarukset vaativat huomion. Isää ei kuvioissa näy. Lennilläkään ei ole isää, vaan hän alkaa etsiä isähahmoa uusnatsipiireistä. Äitiä kiinnostaa enemmän omat menot.

Yksi pikapano rappukäytävässä muuttaa kaiken, kun Kiira tulee raskaaksi. Vastoin kaikkea järkeä nuoret päättävät pitää vauvan. Vanhemmille kertominen ja asioiden ajatteleminen saa kuitenkin vielä odottaa, kun Ikeaan pääsee bussilla katselemaan vauvanvarusteita ja kaksikymppinen melkein riittää jo takuuvuokraan toisessa lähiössä.

Hölmö nuori sydän kuvaa elämää Itä-Helsingissä, mutta se voisi tapahtua monessa muussakin paikassa Suomessa. Maailma, josta se kertoo, on monella tapaa kolhuilla: yksinhuoltajuus, vanhempien kaipuu, varattomuus, olematon usko tulevaan, pelko ulkopuolisten puuttumisesta omaan elämään, monikulttuurinen naapurusto ja sitä vastaan nousevat äänekkäät voimat – kaikki teemat kietoutuvat toisiinsa ja sysivät osaltaan tapahtumia eteenpäin samalla myös jarruttaen niitä. Saari kuvaa nuorten kohtaamaa yllätystä yhtäältä empaattisesti, mutta kuitenkin niin, että tilanteen traagisuuden näkee pitkälle. Minua lukijana kosketti erityisen paljon Lennin ja Kiiran kokema, lähes fyysinen vanhempien ja välittämisen kaipuu, jota ilman he joutuvat tahoillaan olemaan. Kumpikin on jätetty aivan liian nuorena pärjäämään omillaan.

Tarina on kokonaisuutena hivenen osoitteleva ja jossain määrin yksioikoinen, mutta toisaalta se onkin pohjana tänä syksynä ilmestyvälle elokuvalle, joten tietty käsikirjoitusmaisuus selittää paikkaansa. Varmastikin elokuvan jossain vaiheessa katson, sillä nuorten maailma on se, missä työnikin puolesta elän, ja kiinnostaa nähdä, miten nuoret näyttelijät saavat monimutkaisissa tilanteissa olevat hahmot elämään.

Essi Ihosen Ainoa taivas on niin ikään kasvukertomus suomalaisesta tytöstä, mutta siinä missä Saaren romaanin Kiira on kokenut jo huomattavan paljon, Ihosen päähenkilö Aino on pitänyt silmät ja korvat kiinni niin biologian kuin terveystiedonkin tunneilla.

Aino on esikoislestadiolaisperheen nuorin lapsi, jota etenkin ankara isä on latistanut ja pelotellut Jumalan tuomiolla koko tämän elämän ajan. Ainon vuotta vanhempi sisko on pian menossa naimisiin – juuri 18 täytettyään – ja Ainolla puolestaan on edessään vielä abivuosi lukiossa, joskin kaikki pitävät sitä turhana, sillä Ainolla on sormessaan Armolta saatu kihlasormus ja hääpäiväkin jo melkein päätettynä.

Jokin kuitenkin hiertää Ainon mieltä. Aivan kuin jokin olisi nupullaan, heräämässä ja valtaamassa alaa Ainon mielestä ja sydämestä. Hän haluaisi käydä lukion loppuun, opiskella opettajaksi ja tehdä elämässään toisin kuin alistuva äitinsä ja rakas, mutta ylhäältä annettuihin valintoihin tyytyvä siskonsa. Ainon ja Suvin isoveli Valo on puolestaan irrottautunut seurakunnasta ja elää vaimonsa Leenin ja pienen poikansa kanssa elämää, joka tuntuu Ainon silmissä tyynemmältä ja turvallisemmalta kuin Kirjan tuomioita isän äänellä jakava elämä lapsuudenkodissa.

Ihosen teos on nuortenkirja, joka saa näkemään elämää sellaisesta kulmasta, josta sitä ei kovin usea tule katsoneeksi. Vahva uskonnollinen tausta luo selkeät raamit kertomukselle, jonka ytimessä on oman itsen, oman äänen ja oman elämän löytäminen.

Ainoa taivas on varmasti kiinnostavaa ja ajatuksiaherättävää luettavaa monelle. Minua vaivasi kuitenkin kirjassa jonkinlainen jäntevyyden puute: siinä tuntui olevan tyhjäkäyntiä ja hitautta, jolle en omassa tulkinnassani löytänyt syytä. Ainon kasvu ja muutos on selkeää, mutta sen vaikuttavuus kärsii jahkailusta ja naiiviudesta. Minun on käytännössä mahdotonta uskoa, että lukion abivuoteen valmistuva, suomalaisen peruskoulun käynyt tyttö ei 2010-luvuun Suomessa muka tietäisi, mitä hääyönä tapahtuu. Voitte koettaa vakuuttaa, että se on mahdollista, mutta en siltikään usko.

Toivon kuitenkin, että Ainoa taivas tarjoaa kiinnostavaa luettavaa ja tarttumapintaa, ehkä rohkaisuakin niille, jotka sitä kaipaavat. Ainakin romaani saa ymmärtämään jälleen kerran, kuinka rajoittunut oma maailma ja näkökulma lopulta on: tapoja elää on niin monia, ettei niiden laskemiseen luvut riitä.


Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän
Otava 2018
205 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kaisa Järvelä / Aamulehti


Essi Ihonen: Ainoa taivas
Ulkoasu: Riikka Turkulainen
WSOY 2018
239 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjailuja, Amman kirjablogi, Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja