24. syyskuuta 2017

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen



Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali kuuluvat lukijahistoriani hienoimpiin jalokiviin. Ne ovat haastavia, selittelemättömiä romaaneja, joiden lukeminen on kuin uppoaisi vieraan ihmisen tajuntaan sivujuonteineen, pelkoineen, harhoineen. Kun MarikaOksa avasi hienon, naisten elämäkertoihin ja muistelmiin keskittyvän Naisen tie -lukuhaasteen, sain lopultakin tuupattua itseni Hilary Mantelin muistelmateoksen Vain varjo häälyväinen äärelle.

Ensinnäkin kirjalla on niin kaunis nimi, että se soi ja helisee mielessä ja kielen päällä. Alkuperäinen nimi on Giving Up the Ghost, merkityksellinen ja vaikuttava sekin. Teos itsessään ei sen sijaan ole pelkkää kauneutta, ei todellakaan. Se on kipeä, viiltävä kuvaus elämästä, josta ei tullut sellaista kuin sen eläjä joskus ajatteli, mutta tuli jotain muuta, jotain jonka kanssa voi olla sovinnossa, vähitellen ainakin.

Mantel on katolisen perheen tytär, jonka lapsuuden merkittäviin tapahtumiin kuuluu vanhempien avioero ja uuden isäpuolen ilmestyminen kuvioihin. Koska puhutaan 1960-luvun Iso-Britanniasta ja katolisesta perheestä, käänne ei missään määrin ole tavanomainen, eikä se sellaiseksi jääkään. Mantel kuvaa koskettavasti lapsuuden taittumista viattomuudesta raadollisiin kokemuksiin, sijattomuutta ja väärin kohtelemista. Kun lapsi ei vielä voi itse tehdä valintojaan, on vanhempien valinnoilla sitäkin suurempi painoarvo.

Rikkonaisen mutta muistorikkaan lapsuuden jälkeen alkavat opiskeluvuodet ja puolison kanssa yhteinen tie. Mantel joutuu kuitenkin toteamaan, ettei oma keho ole hänen liittolaisensa vaan pikemminkin se kääntyy häntä ja hänen mieltään vastaan. Mantel kärsii vaikeasta migreenistä, ja parikymppisenä hän alkaa oireilla selittämättömillä kivuilla. Lääkärit eivät löydä nuoresta naisesta mitään muuta diagnosoitavaa kuin pään: Mantel joutuu vuosikausiksi mieliala- ja masennuslääkekierteeseen, pahimmillaan hoitoon suljetulle osastollekin.

On kuitenkin niin, ettei Mantelin oireilu ole psykosomaattista, vaan hänellä on vaikea endometrioosi. Kun sairaus lopulta löytyy myös lääkärien diagnoosiluetteloista, se on edennyt jo niin pitkälle, että Mantelilla on edessään useita leikkauksia ja muita raskaita hoitoja. Hän on joutunut sivuvaikutuksia aiheuttavien masennuslääkkeiden vuoksi jo kertaalleen luopumaan identiteetistään, sillä lääkkeet ovat lihottaneet häntä useita kymmeniä kiloja ja muokanneet käsitystä itsestä ja omasta kehosta peruuttamattomasti. Oikean diagnoosin löydyttyä Mantel menettää vielä yhden merkityksellisen osan itsestään: hän menettää mahdollisuutensa saada lapsia.

Vain varjo häälyväinen on raskas, kipeää tekevä teos. Se kertoo traagisista käänteistä yhden naisen elämässä, ja on paikoin niin raadollisen surullinen kaikkien koettujen menetysten äärellä, että pala nousee kurkkuun. Silti se ei vaivu toivottomuuteen tai pimeyteen, vaan Mantel tarkastelee mennyttä tietynlaisella lempeydellä ja armolla. Vaikkei hän voi antaa anteeksi kohteluaan terveydenhuollossa, itselleen hän ei ole (enää) vihainen.

Vaikka onkin kirjailijan muistelmateos, Vain varjo häälyväinen ei ole niinkään kertomus kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Se keskittyy Manteliin persoonana ja hänen elämänsä kokemuksiin, kirjoittamista lähinnä sivutaan muiden muistojen ohessa. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että kyse on tilinteosta sen suhteen, millaiseksi ihmiseksi ja kirjailijaksi Mantel on elämänsä ja raadollisten kokemustensa myötä kasvanut. Se on pyrkimys selittää, kuinka menneisyyden varjot ja aaveet muokkaavat ihmisen juuri siksi, joka hän on.

Ja hienosti sen tekeekin.


Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
257 s.
Giving Up the Ghost (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirsin Book Club, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie

6 kommenttia:

  1. Tämä kirja oli mielessä pitkään. Täytyy sanoa, että rakastuin Mantelin tekstiin niin, että luin melkein heti perään hänen uusimman novellikirjansa, joka tipautti minut maan pinnalle. Olin ajatellut lukea Susipalatsin heti sen perään, mutta pidän nyt hieman paussia.
    Hirveä kohtalo ensiksikin lapsuuden tapahtumat ja sitten mielisairaaksi dianosointi plus koko elimistön valloittanut endometrioosi ja lukuisat leikkaukset, lapsettomuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mantel ei ole kyllä helpoimmasta päästä, haastavaa tekstiä. Luultavasti en itse selviytyisi alkuperäiskielellä, joten onneksi suomennoksia on tehty ja tehdään varmasti jatkossakin. Lainasin perään sen novellikokoelman, nyt odottelen lukuhetkeä.

      En ymmärrä, miten Mantel on saanut pidettyä itsensä kasassa ja tehnyt upean uran kaiken tuon jälkeen. Heikompi ihminen ei olisi siihen kyennyt.

      Poista
  2. En lämmennyt Susipalatsille, sen kirjoitustyyli oli jotenkin tosi uuvuttavaa luettavaa. Jaksoin sitä noin 400 sivua, ja sitten ajatus toisesta samanlaisesta pätkästä oli ihan liikaa. :) Nämä muistelmat sen sijaan voisin lukea. Jo Main juttu herätti kiinnostukseni. En tiennyt entuudestaan mitään Mantelin taustasta, mutta on todella hienoa, miten upean kirjailijan uran hän on vaikeuksistaan huolimatta tehnyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mantelin tyyli varmasti jakaa lukijoita. Minä puolestani nautin paljon siitä uuvuttavuudesta, villistä tajunnanvirrasta ja tapahtumien pyörteestä... Suosittelen paljon tätä muistelmateosta, se saa miettimään omia vastoinkäymisiään ja asettamaan asioita mittasuhteisiinsa.

      Poista
  3. Noista jalokivistä ollaan yhtä mieltä samoin kuin siitä, että Mantel tämän tilintekonsa hienosti tekee: ihon alta ja rohkeasti eheyttäen;
    - "giving up the ghost"...

    Uusin "Margaret Thatcherin salamurha" - novellikooste on myös varsin kiintoisaa ja haastaavaakin annospaloina luettavaa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lainasinkin sen heti perään, täytyy pian löytää sopiva väli, jossa alan sitä itselleni annostella!

      Poista

Kiitos kommentistasi!