26. joulukuuta 2016

Bloggaamattomia kirjoja kuluneelta vuodelta

Kuva: Pixabay (CC0 Public Domain)

Yleensä pyrkimyksenäni on kirjoittaa kaikesta lukemastani, mutta tänä(kin) vuonna osa jäi kaikesta huolimatta ruotimatta. Joskus syynä on se, että kirjoja tulee luettua tiettynä hetkenä monta, mutta bloggaamaan ei ehdi, ja kun aika kuluu ja lukukokemus haaltuu, aloittaminen on vaikeampaa. Toisinaan kirja on ihan ok, keskinkertainen, mutta siitä ei irtoa mitään erityistä sanottavaa. Joskus kirja on jopa liian hyvä ja kirjoittaminen menee lukkoon.

Syitä riittää, plaa plaa.

Linkittömät kohdat vuosittaisessa kirjalistassani kuitenkin jossain määrin ärsyttävät, ja yleensä jokainen luettu kirja ansaitsisi edes jonkinlaisen maininnan, joten kokeilen nyt testata muistiani: millaisia jälkiä ne tänä vuonna luetut kirjat jättivät, joista en kirjoittanut blogiin?


Elämäkerrallista surutyötä

Maalis-huhtikuun vaihteessa luin yhdysvaltalaisen Joan Didionin omaelämäkerralliset kirjat Maagisen ajattelun aika (Like 2012) ja Iltojen sinessä (Like 2012). Osallistuin Teatteri Jurkan bloggaajille tarjoamalle teatterikritiikin alkeet -kurssille, ja kirjat sai teatterilta luettavaksi kurssia varten. Kurssiin kuului myös Maagisen ajattelun ajan ennakkonäytös, jonka perusteella kirjoitin Surun paljastava pinta -tekstin.

Kirjoista jäi mieleen yhtäältä yllättävän ja toisaalta odotetun kuoleman tuntu. Perheenjäsenten kuolema on asia, jonka me kaikki oletettavasti joskus kohtaamme. Didionin elämään menetyksiä sattui melko lähekkäin kaksi: ensin kuoli puoliso, sitten ainoa tytär. Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä ovat ruumiinavauksia kuolemalle ja surulle. Samalla ne ovat myös yltäkylläistä ja hyväosaista elämää elävän naisen kolaus elämään, jossa rahalla tai oikeiden ihmisten tuntemisella ei voikaan saada ja mitata kaikkea. Kuolema tulee joskus joka tapauksessa, väistämättä, meille kaikille.


Kotimaisia 

Kotimaisia romaaneja jäi bloggaamatta peräti (?) viisi. Keväällä luin Pirjo Hassisen Kuninkaanpuiston (Otava 2004), jossa kaupungin pienen puiston ympärille rakentuu monien ihmisten elämän käännekohtia. Kirjassa on yhtenä kertojana halvaantunut mies, joka vetelee yllättävän tehokkaasti naruista hoitokodin sängystä. Lisäksi yksi henkilöistä on nuorehko naisopettaja, joka alkaa muutaman kollegansa kanssa koostaa puiston historiikkia (CD-rompulle, heh). Historiallisena näkökulmana toimii naisopettaja muutaman vuosikymmenen takaa. Kuninkaanpuistossa pohditaan vanhemmutta, parisuhteita ja valtaa. Se ei ollut mikään nopea ahmaisu, muistan lukeneeni kirjaa aika pitkän ajan. Siitä jäi hieman ankea olo, kuten Hassisen kirjoista tuntuu jäävän, mutta samalla heräsi halu lukea lisää Hassisen tuotantoa, jälleen kerran.

Petri Tammisen Meriromaani (Otava 2015) ja Jyrki Heinon Kelmit (S&S 2016) olivat aivan hyviä historiallisia romaaneja. Meriromaanin kehutaan olevan kovasti vertauskuvallinen romaani monelta osin pieleen menevästä merikapteenin urasta ja elämästä, ja sen tunnelma on vahvan empaattinen ja lämminhenkinen. Kovin kummoista muistijälkeä se ei kuitenkaan jättänyt, näin jälkikäteen on mahdotona sanoa, mitä lukiessa koin. Tuskin juuri mitään.

Heinon Kelmit sen sijaan jatkaa ansiokkaasti luutnantti Wennehielmistä kertovaa kirjasarjaa. ollaan 1800-luvun alun Turussa ja luutnantti on kokenut suurta surua ja pohtii nyt perhe-elämänsä kuvioita aivan uusiksi. Samalla Turun porvarispiireissä kuohuu erinäisten valtakuvioiden vuoksi ja onpa mukana hieman vaihtoehtohistoriaa ja epämääräisissä oloissa tapahtuvia kuolemia...

Tommi Kinnusen Lopotti (WSOY 2016) oli kovasti odottamani itsenäinen jatko Neljäntienristeykselle, ja vaikka sokean Helenan nostaminen tarinan keskiöön on onnistunut ratkaisu, jokin kirjassa hiersi. Varmaan Neljäntienristeys oli liian hyvä lukukokemus, kun väistämättä vertasin Lopottia siihen, antamatta sille kunnolla mahdollisuutta olla oma itsenäinen romaaninsa. Lisäksi Lopotista tuntui olevan jo niin paljon tekstiä internetin syövereissä, etten keksinyt mitään omaperäistä sanottavaa. (En tiedä, kuinka usein sitä tapahtuu muutenkaan, mutta nyt se blokkasi bloggaamisen kokonaan.)

Asko Sahlbergia olen kehunut paljon ja syystä, mutta niin vain Irinan kuolemat (Like 2015) jäi käsittelemättä, kun luin sen syksyllä. Sotalapseksi Ruotsiin lähetettävä Irina kohtaa kuolemaa ja monenlaisia kauhuja enemmän kuin on suotavaa, ja romaani on kaikkinensa hyvin synkkä, jopa irvokas. Tästä riittäisi kyllä pohdittavaa, ja kirja olisi ehkä syytä lukea uudelleen, jotta sen kaikki vivahteet löytyvät. En vain ehkä halua, sillä Irinan kuolemissa on sen verran työstettävää vahvoine mielikuvineen, että siitä voi hyvin nähdä painajaisia...


Alice Munro

Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi 2003) oli viimeinen minulta lukematta oleva suomennos. Se on hyvä, tietenkin se on. Novellit ovat vahvoja kokonaisuuksia ja muistelisin pääpainon olevan ihmissuhteilla, niin synnyllä ja hiipumisella. Maisemat ja miljööt ovat tietenkin jälleen jylhän kanadalaisia.

Alice Munron kanssa alkaa olla se ongelma, että en yksinkertaisesti keksi enää mitään uutta sanottavaa hänen mahtavasta tuotannostaan. Punasteleva hehkutus kääntyy jossain vaiheessa itseään vastaan, sillä kuka jaksaa lukea (tai kirjoittaa!) pelkkää ihastuksesta huokailua. En minä ainakaan.

Munron novelleista saisi kyllä paljon irti, niissä olisi potentiaalia monenlaiseen analyysiin ja eri teemojen ja kerronnallisten keinojen käsittelyyn. Kun uusi suomennos ensi keväänä ilmestyy, täytyy ehkä suhtautua siihen uudella innolla, ihastelua syvemmin. (Paitsi jos se on ihan huono, silloinhan ongelma on ratkaistu. HAHHAHAHAH.)

___________________


Kun kerran yleensä kirjoittaa jotakin kaikesta lukemastaan, tällainen kourallinen bloggaamattomia kirjoja jää väistämättä hiertämään. Nyt hiertymä on onneksi lääkitty. Muutama nyt joulukuussa lukemani kirja odottelee käsittelyä (George Saunders, Orhan Pamuk, Osuuskumman novellikokoelma, Asko Sahlberg...), mutta niiden vuoro tulee vielä.

Kirjavuosi 2016 alkaa pian olla pulkassa. Muutama haaste päättyy vuodenvaihteessa, ja niistä kirjoitan tällä viikolla koonnit. Varmaan olisi syytä myös nostaa esiin kuluneen vuoden parhaat lukuelämykset ja olla jälleen tekemättä sen kummempia lupauksia ensi vuoden lukemisiin. Uusia lukuhaasteita odotan kyllä innolla (toivottavasti sellaisia tulee!), ja muutama onkin jo käynnissä.

15 kommenttia:

  1. Tunnistan Munron kohdalla tuon uuden sanomisen vaikeuden, nyt vasta kaksi bloganneena jo toisesta kirjoittaminen oli vaikeaa. Mitä lie olisi sitten seuraava, hah :D Mutta hauska tämä kooste, näitä lyhytarvioita ja -ajatuksia oli mielenkiintoista lukea. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Munrosta voisi kirjoittaa jostain tarkemmasta näkökulmasta, mutta se vaatisi ehkä enemmän panostusta kuin olen välttämättä valmis antamaan. Katsotaan nyt, miltä se uusi suomennos sitten tuntuu.

      Lyhytarvioissa on pointtinsa, vaikka itse tykkään kyllä yleensä kirjoittaa vähän enemmän – jos muut kirjoittamiseen liittyvät palikat ovat kohdillaan.

      Poista
  2. Minä saatan saada todella hyvistä, huonoista tai sitten molemminpuolisista kirjoista postauksen, mutta on paljon kirjoja joista saatoin pitää, mutta joista ei keksi paljoakaan sanottavaa. Pikkuarviotkin ovat kivoja ja ne voi myös olla helpompi lukea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kaikesta ei tosiaan irtoa mitään erityistä sanottavaa. Silloin kirjoittaminen on hankalaa ja jää sitten helposti kokonaan. Pelkkiä juoniselostuksia on minusta vähän turha kirjoittaa, ne eivät innosta sen enempää kirjoittajaa kuin lukijoitakaan. Pikkuarvioilla on pointtinsa!

      Poista
  3. Neljäntienristeys oli minullekin Se kirja, joka kolahti. Munro ei jaksa innostaa kahta kirjaa enempää. Jyrki Heinolta odotan innolla seuraavaa historiallista dekkaria, Kelmit oli tosi hyvä. Sahlbergin Irinan kuolemat kääntyi minulle jo kauhun puolelle.
    Luin Meriromaanin ja Milla Keräsen Kapteenin ja niissä oli aika paljon samaa.
    Kiva postaus ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, eikö! Minusta Munro on niin upea, ihan ehdottomia suosikkejani kautta aikojen. Minäkin odotan seuraavaa Heinoa kovasti, Kelmit oli paljon parempi kuin se edellinen Kello. Irinassa oli tosiaan jo kauhun elementtejä...

      Poista
  4. Olipa mukavaa tutkia tuota vuoden aikana lukemiesi kirjojen listaa. Itse en ole sellaista saanut koskaan aikaiseksi, mutta nythän olisi kyllä hyvä kokeilla kun vuosi vaihtuu ihan piakkoin. :)

    Olen huomannut tuon "Munro-ilmiön" muutaman dekkarisuosikkini kohdalla - kun lukee uusia osia jostain pitkästä, sinänsä hyvästä sarjasta, en keksi enää mitään uutta sanottavaa. Ja niin vain ne suosikit jäävät sitten kylmästi blogin ulkopuolelle :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen listaihminen monella tapaa, ja on mukavaa merkitä ylös järjestyksessä luetut kirjat. Yleensä en tee mitään kuukausi- tai muita koosteita, joten listaamalla pysyn sentään kärryillä lukemastani. Ihan kaikkea ei aina saa Goodreadsiinkaan.

      Poista
  5. Kyllä sinä vain todella paljon saat kirjoitettua, sen lisäksi että luet niin paljon! Tämäkin oli kiva yhteenveto. Munro on minustakin noita maailmankirjallisuuden suuria novellisteja. Pirjo Hassiselta olen lukenut vain tuon Kuninkaanpuiston. Minustakin siitä jäi vähän ankea jälkimaku, sen lisäksi että pudotin kirjaston kirjan kajakista mereen. Sain sitten sen turvonneen kirjan itselleni maksettuani kirjastolle. Siellä se turvokki nyt on mökin hyllyssä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etenkin nyt loppuvuodesta on taas ollut intoa. Aiemmin syksyllä, elo- ja lokakuussa oli hitaampaa – vaikea keskittyä kun työajatukset veivät liikaa tilaa päässä.

      Minäkin tuhosin kerran yhden kirjaston kirjan: Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla kastui veneessä. Häpeissäni korvasin sitten sen kirjastolle. Sen jälkeen on tullut pidettyä parempaa huolta kirjaston kirjoista. ;)

      Poista
  6. Hyvä kun kirjoitit tämän, oli mielenkiintoinen! Huomaan, että lyhyemmät kirjatekstit kiinnostavat täällä blogistaniassa nykyään yhä enemmän (ei sillä, luen ilolla hyvän pitkän tekstin) kun tuntuu että väsähdän nettitekstiä lukiessani niin nopeasti. Sahlberg on minulla edelleen tutustumatta, ehkä jokin teos sopisi esimerkiksi ensi vuoden lukuhaasteisiin? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen myös tykännyt parin kirjan yhdistämisestä samaan tekstiin, se tuntuu usein ihan järkevältä vaihtoehdolta, jos on jotain yhdistäviä tekijöitä. Ja tekstin pituus ei missään määrin ole se olennaisin tekijä, paitsi tietysti jos on tosi paljon sanottavaa, heh.

      Voi Sahlberg, tietysti tutustut, haasteilla tai ilman!

      Poista
  7. Tosi hyvä idea tehdä tällainen yhteispostaus aiemmin bloggaamatta jääneistä kirjoista! Joskus on tosiaan vaan tilanteita, ettei ehdi/pysty blogata kaikesta.

    Sahlbergin Irinan kuolemat oli aivan huisi lukukokemus! Mutta totta: myös hirveän rankka ja raaka.

    Kivaa loppuvuotta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on, ja eihän kukaan tietenkään oleta tai käske kirjoittamaan kaikesta, se on ihan vain omassa päässä koko vaatimus... Katsotaan, mitä uutta konseptia sitä kehittelisi uuteen vuoteen, ettei jää kirjoja roikkumaan turhaan. Lukemisesta on kuitenkin niin kivaa kirjoittaa.

      Kiitos ja samoin!

      Poista
  8. Minä tunnistan tuon Munron myös. Minua ei sinänsä häiritse nostaa häntä esiin toistuvasti hehkutuksen kera, mutta myönnän, että ihan vähän tylsäksi se on käynyt. Enkä ole edes lukenut vielä kaikkia (luojan kiitos)! Minä myös yleensä kirjoitan sen, mitä kirjasta kumpuaa ja päällimäisistä fiiliksistä, ja Munron kohdalla se nyt yleensä on sellaista lukemisen ilotulitusta ja hehkutusryöppy, että se myös näkyy. Mutta toisaalta, Munroja on vielä jäljellä - ehkä jossain on se, joka ei iske. Silloin ongelma olisi tosiaan ratkaistu :D Voi ei, ajatuskin on jo kamala...

    Minulla jäi viime vuonna yksi kirja bloggaamatta, mutta se on dekkari, jolle luen varmaan "piakkoin" jatkoa, joten ymppään ne samaan. Tällainen postaus on kyllä myös kiinnostava katsaus bloggaamattomiin!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!