14. marraskuuta 2016

Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla – Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille



Mietitkö koskaan mielessäsi suljettujen, hylättyjen tai raunioituneiden rakennusten ja paikkojen ohi kulkiessasi, millaista elämää niissä on joskus ollut? Minä mietin melkein aina. Parhaimmillaan kuvittelen kokonaisia tarinoita suljettujen tai rikottujen ikkunoiden taakse, mietin, kuka missäkin on kävellyt ja miksi ovista, lastauslaitureilta tai luukuista on kuljettu. Hiljenneet kylätiet, autioituneet asuintalot ja romahtamispisteessä olevat aitat ja riihet surettavat ja kiehtovat, loputtomasti.

Toimittaja Johanna Vehkoo on tehnyt lähes maailmanympärimatkan tutustuessaan erilaisiin aavekaupunkeihin, paikkoihin, jotka ovat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa, on se sitten asumista, viihdettä tai teollisuutta. Reportaasikirja Autiopaikoilla – Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille avaa katseen niin kainuulaiseen entiseen kaivoskaupunkiin Otanmäkeen, japanilaiseen keskeneräiseksi jääneeseen hotelliin, kalifornialaiseen kultakuumekaupunkiin, neuvostoliittolaiseen aikakapseliin Huippuvuorille kuin lähes autioituneeseen 1990-luvun virtuaalimaailmaankin.

Urbaani löytöretkeily, hylättyjen paikkojen himo, raunioporno. Kuvien kattama maailma ja paikat, joissa käyminen on itsessään ansio. Kaikkeen tähän Autiopaikoilla vie, tutustuttaa ja samalla ravistelee ja kritisoi. Olisiko minusta urbex-harrastajaksi? Ehkä, miksipä ei, ainakin jos saa pysytellä maan pinnalla. Vuosia sitten olimme partioretkellä jossain keskisessä Virossa, ja muistan aina autiotalon, jota vaelluksellamme tutkailimme. Lattia oli peittynyt tavaraan, roskaan ja ryönään, siellä täällä pilkotti kirjeitä ja valokuvia. Meinasin poimia jotakin mukaani – matkamuistoksi – mutta ystäväni kielsi koskemasta mihinkään. Hänestä meillä ei ollut siihen oikeutta, ja sittemmin olen ollut samaa mieltä.

Kaikki kirjassa esitellyt kaupungit ja paikat kutkuttavat mielikuvitusta tavalla tai toisella. Itse kiinnostuin eniten Kaliforniassa olevasta Bodie-nimisestä kultakuumeen jälkeensä jättämästä, sittemmin turistikohteeksi muodostuneesta villin lännen kaupungista, jota innokkaat oppaat kesä toisensa jälkeen esittelevät. Bodie pyritään pitämään pysähtyneen rappion tilassa ilman varsinaisia korjauksia mutta niin, etteivät rakennukset rapistu enempää. Samassa luvussa Vehkoo pohtii, millaiset jäljet tämänhetkisestä rakentamisesta aikanaan jää: millaisia kolhoja seikkailukohteita avokonttorit ja start up -toimistot aikanaan tuovat – sillä väistämättä koittaa aika, jolloin niitä ei enää nykyisessä merkityksessään tarvita.

Belgialainen kylä Doel kouraisee mieltä tragediallaan: alueelle juurtuneet asukkaat saivat lähtöpassit Antwerpenin sataman tieltä, mutta ovat sinnitelleet ja kapinoineet väistämättömästi ylitseen pauhuavaa hyökyaaltoa vastaan pitkän aikaa. Doelista on tullut epäpaikka, alue, jolla kodin turva, koskemattomuus ja päätäntävalta omasta tilasta ovat lakanneet pakotettuina olemasta.

Detroit taas on kaupunki, joka on kokenut konkurssin, massiivisen hylkäämisen, rappion ja lopulta pilkahduksen jälleenrakennuksesta ja uudesta alusta. Finanssikriisi potki entistä autoteollisuuskaupunkia kovaa viime vuosikymmeneltä alkaen, ja siihen on kohdistunut niin väestö-, raha- kuin hyvinvointikato. Siinä missä jättikiinteistöt rapistuvat käyttöä vailla, pilvenpiirtäjiä kaupataan (turhaan) alehinnoin kuin tarjouseineksiä ikään ja kaupunginosien välille on rakentunut lähes ylittämättömiä railoja, Detroit on myös synnyttänyt uusia urbaanin elämisen muotoja kuten kaupunkipuutarhoja ja -viljelyä, yhteisöllistä asumista ja elävää kansalaisaktivismia.

Autiopaikoilla on kirja, joka saa pohtimaan elämäntapaamme ja rakennettua maailmaa, jossa sitä toteutamme. Onko täyteen pakattu kaupunki järkevä tai toimivin muoto elää? Mitä tehdä paikoille, joiden käyttötarkoitus on tyystin kadonnut, mutta joihin on kiinnytty – kuten ihmisellä nyt tapana on asuinpaikkaansa kiintyä? Minne mennä ja mitä tehdä, kun puskutraktori vie kodin tai globaali markkinatalous toimeentulon?

Kirjaa lukee kuin seikkailuromaania tai ahmittavaa proosateosta, se on houkutteleva, sujuva ja mukaansatempaava. En muista, milloin viimeksi olisin tempautunut näin lujaa journalismin vietäväksi, lukemaan yhä uusia sivuja, kokemuksia ja oivalluksia. Vehkoon tyyli koukuttaa lukijan ilman pienintäkään klikkijournalismin häivettä. Tekstin äärellä hyrisee onnellisena, kulkee mukana hylätyillä kaduilla ja rakennuksissa, näkee paikat mielessään (ja Kimmo Hokkasen upeissa kuvissa), pohtii omaa suhdettaan tilaan ja paikkaan.

En voi kuin suositella: niin seikkailijoille kuin nojatuolimatkalaisillekin, sillä kaikkien meidän on opittava elämään maailmassa, jota ei voi rakentaa tulevaisuutta varten valmiiksi.


Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla
Kuvat: Kimmo Hokkanen & Susanna Frohman
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2016
214 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?
Vehkoon ja Hokkasen Autiopaikoilla-blogi.

4 kommenttia:

  1. Oon tosi iloinen, että sinäkin kirjoitat tästä kirjasta. Minulla tämän lukeminen osui aikaan, jolloin blogin kirjoittaminen oli supervaikeeta ja en saanut ulos läheskään kaikkea sitä, mitä olisin halunnut. Postasin kuitenkin, että kirja saisi blogini kautta huomiota, jota se todellakin osakseen ansaitsee.

    Doel jäi minuun jotenkin erityisesti, en edes tiedä miksi. Etsin sen kartalta ja etsin sen kahvilan, jossa Johanna Vehkoo oli käynyt. Ehkä siinä yllätti se, että euroopassa eli ihan meidän lähellä on tällainen paikka.

    Kiitos tekstistäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno kirja, aihepiiri kiehtoo ja kutkuttaa. Olisin jaksanut hyvin lukea vaikka tuplakokoisen kirjan, ja Vehkoo kertoikin haastattelussa, jota olin taannoin kuuntelemassa, että paljon piti karsia, sillä samantyyppisiä paikkoja ei ollut järkeä niputtaa yhteen.

      Poista
  2. Tämä kirja kuulostaa hurjan mielenkiintoiselta! Olin siitä aiemminkin tainnut ohimennen jossain kuulla, mutta nyt vasta kunnolla pysähdyin sen äärelle, miettimään josko lukisin itsekin. Olen itse pienehköltä tehdaspaikkakunnalta, Varkaudesta, kotoisin ja jo siellä on ollut läpi lapsuuteni kokonaisia kerrostaloja tyhjillään, muistoina paperiteollisuuden vahvemmasta aikakaudesta. Ne ovat jotenkin kiehtoneet, ja sitä kautta ehkä aihe ylipäätään. Tämä täytyy lisätä luettavien listalle, vaikka se aika loputtoman pitkä tahtoo ollakin.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue Laura ihmeessä, tästä irtoaa paljon mietittävää ja teksti soljuu hienosti eteenpäin. Etenkin kun sinulla on omiakin kokemuksia uuri tuosta tyhjenevästä elinympäristöstä, tästä voi saada paljon. Ja muutenkin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!