7. heinäkuuta 2016

Ina Westman: Syliin



Hieman epätodennäköinen kirja luettavakseni, vai onko sittenkään. Ehkä kaikkea muuta. Lähipiirissäni on tultu äidiksi ihan urakalla viimeisten vuosien aikana, joten aihe on koskettanut näin vierestäkin tarkkailtuna.

Sitäpaitsi ei kirjoja siksi tarvitse lukea, että ne kertovat itselle tutuista aiheista. Eikä jättää lukematta, jos eivät kerro.

Ina Westmanin Syliin kertoo äitiydestä, joka ei ole vaaleanpunaista ja pehmoista (onko äitiys koskaan sellaista?). Kirjan juonilankoja yhdistää vaikeiden raskauksien sairaalaosasto, jossa yksikään nainen ei missään nimessä haluaisi olla, mutta jossa heistä jokaisen on jaksettava pysyä suojellakseen vielä syntymätöntä lastaan.

Yksille käy paremmin kuin toisille. Äidiksi tullaan, kun kerran on sille tielle lähdetty. Lapsi nukkuu tai ei nuku. Puoliso tukee tai ei tue. Humussa ja sumussa näkyy syvimmilläänkin jonkin majakan valo – tai sitten ei näy. Ne eivät ole kauniita tarinoita ne, jos kohta pahalta tuntuu niidenkin puolesta, jotka selviävät vaikka hammasta purren ja kylpyhuoneen peililasiin kirjoittaen.

Syliin on eräänlainen episodiromaani, jossa on useita henkilöitä ja heidän tarinoitaan. Osa ohitetaan yhdellä luvulla, osaa seurataan pidempään. Keskeisiksi hahmoiksi nousevat jo kirjan alkulehdiltä mukaan tuleva Iida sekä Iidan "raskauskaverin" tytär Stiina. Ohimenevämpiä ovat esimerkiksi lapseton nainen ja liian monta kertaa raskautta yrittänyt nainen. Toki Iidan ja Stiinan perheet ja niiden kuviot saavat myös oman sijansa.

Westman kirjoittaa tyylikkäästi, kieli on valmista ja hyvää. Jännite kutoutuu, henkilöiden kohtalot kiinnostavat, käänteet surettavat ja aika ajoin ilostuttavat. Syliin tuo esiin äitiyden ikuisen monimutkaista tematiikkaa niin, ettei siitä nouse sen enempää martyyritarinaa kuin säälinkeruutakaan. Aina löytyy uusi näkökulma, jonka voi kääntää esiin. (Aina uusi syy kokea syyllisyyttä?)

Aikajänne kirjassa on tosin erikoinen, kuljetaan vuosikymmeniä eteenpäin, mutta aika ei tunnu vaihtuvan. Lapsi, joka on syntynyt muutamia vuosia ennen Iidan esikoista kirjan alkupuolella, elää jo maailmassa, jossa kiireinen isä etsii läppäriltään presiksiä. Se sama lapsi ehtii kirjassa varttua eläkeikään, mutta aikakauden muutos tulevaisuuteen ei välity kirjan sivuilta. Ehkä se on sivuseikka, mutta minua vaivasi se, että aika tuntuu jäävän spiraaliinsa pyörimään, vaikka vuodet selvästi kuluvat.

Syliin voi antaa uutta näkökulmaa, katsoi äitiyttä sitten mistä suunnasta hyvänsä. Näin etäältä tarkkailtuna en varmastikaan ymmärrä aiheesta oikeastaan mitään, mutta Westmanin kirjan sivuilla pääsin – turvallisesti fiktion kautta – uppoamaan päänsisäiseen kaaokseen, väsymykseen, identiteetin totaaliseen uudistumiseen, alkukantaisuuteen. Äitiyttä lienee mahdotonta selittää puhki.


Ina Westman: Syliin
Ulkoasu: ?
Kosmos 2016
208 s.

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Kirja ja kuppi kuumaa, Sivulauseita, Kirjakirppu

10 kommenttia:

  1. Tämä kirja kiinnostaa minua kovasti! Yritin juuri pariinkin otteseen metsästää sitä paikalliskirjastostamme, mutta en onnistunut saamaan käsiini. Toisaalta en tiedä, onko tämä hieman liian pessimistinen kuvaus äitiydestä tähän hetkeen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tässä kirjassa on toivoakin, ei ole aivan pelkkää synkkyyttä. Ja äitiyden kaarta kuvataan alusta loppuun, eli ei keskitytä pelkkään vauvakaaokseen tai vaikeaan raskauteen. Kannattaa kokeilla, jos tulee vastaan.

      Poista
  2. Äitiyteen mahtuvat kaikki värisävyt. Se on joskus humua ja välillä alakuloa. Siellä on aurinko. Äitiyden kuva kirkastuu sitten, kun lapset ovat lähteneet ja jättäneet sinulle paljon avoimia kysymyksiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen kyllä uskon. Tästä kirjastakin löytyi monta eri sävyä.

      Poista
  3. Tämä on minulla ehdottomasti lukulistalla. Mukava päästä lukemaan äitiydestä vähän toisenlaisesta näkökulmasta, nyt on lähivuosina tullut luettua enemmän kevyempää settiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna palaa, tämä on hyvä kirja tästä aiheesta.

      Poista
  4. Kansi on mielenkiintoinen, se toi mieleeni japanilaiset tai kiinalaiset kirjoitusmerkit ja ajattelinkin kirjan sijoittuvan sinne suuntaan. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, hieman sellaista henkeä kannessa tosiaan on! Mutta ei, tämä on ihan supisuomalainen tarina.

      Poista
  5. Luen juuri tätä kirjaa ja googlettemalla päädyin tänne!

    Kirjan teemat ovat kivuliaan tuttuja, tuntuu hyvältä, että joku kirjoittaa ne auki. Itse näen tässä myös sellaisen sukupolvilta toiseen jatkuvan historian, huolen, jota äidit pelkäävät välittävän lapsilleen. Kirja on vielä kesken, mutta nyt vaikuttaa hyvältä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!