12. toukokuuta 2016

Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä



Noin yleisesti ottaen nautin näytelmät mieluummin yleisössä istuen, mutta muun muassa Linnean Lukuharjoituksia-haaste ja halu laajentaa omaa lukemistoa saivat astelemaan taannoin kirjaston näytelmähyllylle. Sieltä mukaan tarttui Reko Lundánin kahden näytelmän Aina joku eksyy ja Teillä ei ollut nimiä yhteisnide. Näytelmät ovat keskenään pari, ja ne on kantaesitetty KOM-teatterissa vuosina 1998 ja 2001.

Kyse on yhtäältä kipeästä perhesaagasta, toisaalta nostalgiasta ja myös yhteiskunnasta ja sen odotuksista. Aina joku eksyy alkaa sairaalasta, jonne viisikymppinen Hanna Rinne on joutunut saatuaan kotonaan sairauskohtauksen. Hänen aikuiset lapsensa, kolmekymppiset kaksoset Aki ja Liisa, saapuvat äidin sairaalavuoteen ääreen, vaikka eivät ehkä haluaisi. Hanna on alkoholisti, joka ei enää tunnista edes omia lapsiaan ja elää muutenkin menneessä – tai missä ajassa elääkään. Näytelmän kuluessa Hannan elämä saa selityksiä, kun ajassa liikutaan aina 1950-luvulta näytelmän nykypäivään.

Teillä ei ollut nimiä nostaa keskiöönsä Akin ja Liisan ja heidän (ainakin omana aikanaan) erikoisen kasvuympäristönsä. Hannan ratkettua ryyppäämään lapset asuvat isänsä Ripan kanssa varuskunta-alueella ja kokevat myös, miltä tuntuu saada äitipuoli mukaan kuvioihin. Ympäristön ennakkoluulot yksinhuoltajaisää ja hänen lapsiaan kohtaan ovat suuret, eikä teini-ikä liene koskaan muutenkaan erityisen helppoa aikaa.

Lundánin näytelmät ovat yhtä aikaa vauhdikkaita ja verkkaisia. Paljon rakentuu henkilöiden käymän dialogin varaan, ja uskon sen pääsevän oikeuksiinsa lavalla. Takaumat ja aikasiirtymät ovat tekstissä selkeitä, ja ne tukevat toisiaan. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat, perustelut löytyvät ja syyt ja seuraukset liikkuvat limittäin.

Aihepiirin voisi ajatella olevan raskas, ja uskonkin, että etenkin Hannan pahimmat ördäykset ja Teillä ei ollut nimiä -näytelmän äitipuolen Jutan henkinen romahtaminen ovat vaikuttavia ja ahdistavia kohtauksia näyttelijöiden tulkitsemina.

Yksinäisyys, turvattomuus ja ajelehtiminen ovat ne ydinkäsitteet, jotka lukiessa liitin näihin näytelmiin. Niissä ollaan paljon yhdessä ja samalla raastavasti yksin, eikä toista ole helppoa kohdata oikeastaan missään tilanteissa. Kauna ja katkeruus eivät kuitenkaan hallitse, vaan mukana on tragikoomisia piirteitä, huumoria ja anteeksiantoakin.

Toivon, että pääsen joskus näkemään nämä näytelmät lavalla. Vakuutuin ja vaikutuin.


Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2002
246 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tarinoiden taikaa, Kirjavinkit

Avaan tällä kirjalla Lukuharjoituksia-haasteen ja pompahdan saman tien puvustajaksi.
Helmet-haasteesta ruksaan luontevasti kohdan 12. Näytelmä.

3 kommenttia:

  1. Moi! Mä vaikutuin taannoin (2000-luvun alussa!) Lundanin näytelmästä Tarpeettomia ihmisiä ja luin nämäkin sitten. Samaa tarinaa kuin lukemasi näytelmät kertoo muuten Lundanin esikoisromaani Ilman suuria suruja, hieno sekin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman suuria suruja... olenkohan lukenut sen joskus muinoin... Muistikuvia ei ainakaan ole. Täytyy ottaa listalle, ehdottomasti.

      Poista
  2. Lukiessa tätä tekstiäsi mietin vain että miten näissä kotimaisissa nämä teemat tuntuvat usein olevan juuri näitä raskaita ja ahdistavia, en sano etteivät olisi hyviä mutta.. Luin nääs saman painossarjan duon Rosa Liksomin näytelmiä eivätkä mitään keveitä olleet nekään, KOMin esityksiä niistäkin toinen. Kiinnostavalta kyllä vaikuttavat.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!