Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Lukemattomia klassikkoja on hyllyt, kirjastot ja maailma täynnä. Itse havahduin jonkinlaiseen "tiedostavaan lukemiseen" vasta ihan aikuisiällä, enkä ole nuorempana kahlannut läpi sen kummemmin kotimaisia kuin minkään muunkaan maalaisia klassikoita. Muunlainen kirjallisuus on kiinnostanut yleensä enemmän, ja jos totta puhutaan, kiinnostaa edelleenkin.

Yliopistossa, kun opiskelin yhtenä sivuaineena yleistä kirjallisuustiedettä, tuli luonnollisesti lopultakin luettua melkoinen pino erinäisiä klassikoita. Saattoi silloin tällöin myös käydä niin, että ilmoittauduin tenttiin, enkä ehtinyt lukea kaikkia valitsemiani kirjoja, mutta menin joka tapauksessa tenttimään ja toivoin tuurin olevan myötäinen. Toisinaan se olikin, ja tentaattori kysyi kysymyksensä sattumalta niistä kirjoista, jotka olin ehtinyt lukea. Sitten oli niitä kertoja, kun kysymys tai kysymykset osuivat lukematta jääneisiin.

Yksi kotimaisen kirjallisuuden tentti oli eräänä kesänä, jolloin työskentelin Tampereen yliopistollisessa sairaalassa laitoshuoltajana, mutta tein samalla kesäopintoja muutaman opintopisteen verran. (Miksi, älkää kysykö. Täysin tarpeetonta puuhaa, jollaiseen en enää todellakaan lähtisi.) Siinä tentissä olin ilmoittanut suorittavani muun muassa Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teoksen. En ehtinyt lukea kirjaa, ja tietenkin tenttikysymys koski juuri sitä. Runoilin paperille jotakin epämääräistä lappilaisesta luontosuhteesta, ja tentti meni läpi kolmosen arvoisesti.

Olisin hieman hävennyt, jos olisin jaksanut. Maa on syntinen laulu sai edelleen kerätä pölyä hyllyssäni.

Tänään useammassa kirjablogissa osallistutaan Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut -haasteeseen (haasteen avauspostaus Reader, why did I marry him? -blogissa, jossa luettavissa myös kooste osallistuneista). Itsekin päätin ottaa siihen osaa, sillä klassikoita on, kuten sanottua, melkoinen kasa lukematta. Mukan esikoinen on kuitenkin se, joka on jäänyt jotenkin kaikkein selkeimmin nolottamaan – tentitty hyvällä arvosanalla ja kaikkea! Joten valintani oli selkeä.

Maa on syntinen laulu on monella tapaa merkittävä kirja. Se oli ilmestyessään vuonna 1964 melkoinen tapaus herättäen närää ja loukattuja tunteita. Mukka oli tuolloin vain 19-vuotias, ja millaisella tulikivenkatkuisella äänellä hän kirjoittaakaan elämästä pohjoisessa, ruumiillisuuden, seksuaalisuuden, yhteisöllisyyden ja uskonnon ilmentymistä ja äärimuodoista.

Olen nyt kirjan lopulta luettuani lähes mykistynyt. Mukan kertojanääni on niin vimmainen ja eloisa, että sen mukana on helppoa upota Lapin synkkään kaamokseen ja yöttömän yön kesään. Tarina on omanlaisensa sykli vuoden kierrossa, se alkaa kuin olisi jatkunut aina, ja se päättyy ilman, että mikään tuntuu lopulliselta.

Kirjan maailma on rujo ja karu. Ihmiset ovat viettiensä viemiä, kiintymys, läheisyys ja lämpö ovat huomattavan paljon vieraampia käsitteitä kuin halu, vimma ja aggressio. Nuoreksi naiseksi varttunut Martta oppii vuoden kierron kuluessa paljon uutta elämästä ja kuolemasta. Eletään 1940-luvun loppua, siis sodan jälkeistä niukkuuden aikaa. Ympäröivän yhteisön normit yhtä aikaa rakentuvat ja purkautuvat: on vapautunutta seksuaalisuutta ja sen vastapainona pakkoa, painostusta ja väkisin tehtyjä tekoja. Yhteisön ulkopuoliset ovat uhka ja samalla virkistävä tuulahdus jotain muuta kuin oma pieni kylä voi antaa. Uskonto on päällekäyvän hullua, saarnat uhkaavat helvetin tulella ja seurat päättyvät holtittomaan seksiin.

Hienointa kirjassa on sen jylhä, vahva ja armoton luonto. Lappi antaa kirjan ihmisille maiseman, jota vasten yksilön teoilla ei tunnu olevan suurtakaan väliä. Voi yrittää olla hyvä ihminen, mutta hukkaan se menee, sillä lopulta sitä jää luonnon jalkoihin: joko konkreettisesti kalmona metsäneläinten syötäväksi tai kuvainnollisemmin luontonsa viemäksi, järjettömän ja satunnaisen väkivallan kohteeksi tai tekijäksi.

En totta vieköön haluaisi elää ympäristössä, jonka Maa on syntinen laulu rakentaa. Mutta romaanin kautta sen maailma kiehtoo ja upottaa mukaansa, kutkuttaa mielikuvitusta ja saa pohtimaan ihmisen yhtäaikaista monimutkaisuutta ja totaalista yksinkertaisuutta elävänä olentona.


Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Ulkoasu: Reino Uusitalo
Gummerus 1982, 11. painos (1. painos 1964)
236 s.

Omasta hyllystä.

_____

Muualla kirjablogeissa: Amman lukuhetki, Kujerruksia, Luettua, Maailman ääreen, Jokken kirjanurkka, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Orfeuksen kääntöpiiri  


Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa (yliopistossa), mutta et lukenut.

Vanha TBR-listani roikkuu edelleen mukana blogissa, vaikka hyvin hitaasti tulee luetuksi. Tämä on joka tapauksessa 54. luettu kirja siltä listalta.

Leena Krohn: Erehdys

– Ei ole historiaa, mies toisti, mutta nyt matalasti kuin haluaisi uskoutua. – Asioita vain tapahtuu solkenaan, ilman juonta, mieltä ja suuntaa, synnytään ja kuollaan, ostetaan ja myydään, naidaan ja syödään ja soditaan... Joku tuhrii merkkejä paperille, kirjoittelee omiaan ja uskottelee niitä totuuksiksi. Toiset hupsut lukevat ja uskovat. Mutta kukaan ei tiedä, mitä tapahtui todella. Se ei ollut historiaa, kaaosta se oli ja sokeaa sattumaa ja silkkaa kauhua! (s. 56)

Kaaokselta vaikuttaa myös tämänhetkinen kotimainen media, kun seuraa kansanedustaja Olli Immosen kirjoittelun herättämiä aaltoja. Olli on mennyt ja tuhrinut merkkinsä ehkä paperin sijaan internetiin, ja toiset lukevat. Historiaan tämäkin tulee väistämättä jäämään, vähintään poliittisten kohujen historiaan. Jos sitäkään lopulta on olemassa, ken tietää.

Leena Krohnin uudesta romaanista Erehdys sain maistiaisia jo viime syksynä, kun olin kuuntelemassa kirjailijaa Nuoren Voiman Liiton Prosak-illassa Lavaklubilla. Esiintymisen voi halutessaan katsoa täältä. Krohn luki tuolloin vielä kirjoitusvaiheessa olleesta kirjastaan muutaman pätkän, jotka vakuuttivat jo silloin.

Nyt kun luin koko kirjan yhteen menoon, oli jälleen päädyttävä siihen yksinkertaiseen päätelmään, että Leena Krohn on nero. Erehdys on tiivis romaani, jossa ei ole sanaakaan ylimääräistä. Se kertoo juuri sen, mistä on päättänyt kertoa: muistamisen ja muistetun kirjoittamisen problematiikasta, unohtamisesta, muistojen vaillinaisuudesta ja ihmisen epätäydellisyydestä oman elämänsä kuviteltuna herrana.

Kirjan kehyskertomuksessa kirjailija E lähtee vieraaseen kaupunkiin kirjaston järjestämään kirjailijailtaan, jossa hän lukee ääneen otteita laajasta tuotannostaan vuosien varrelta. E on hieman salamyhkäinen, joskin vähitellen avautuva henkilö – kirjan teemaa selkein sävelin toisintava hahmo. Tapahtuma on jo alkumetreiltään kankea, eikä tunnelma parane, mitä pidemmälle aika kuluu. Yleisöä ei tunnu juuri kiinnostavan, mitä E lukee, ja jos kiinnostaakin, enemmän yksityiselämän asiat tai vastaukset, joita kirjailija ei mitenkään voi antaa.

Kehyskertomuksen sisällä on novelleja ja otteita E:n romaaneista, jotka kaikki jollain tapaa kietoutuvat muistamisen ja muistojen ympärille. Osassa tunnelma ja miljöö ovat jollain tapaa dystooppisia – ollaan epäilemättä jossain tulevaisuudessa – ja osa taas on tuttua tässä hetkessä ja ajassa. Teknologian kehitys, ihmisen muuttuminen massaksi ja identiteetin lipuminen yhä häilyvärajaisemmaksi ovat myös teemoja, joita Krohn E:n kirjoitusten kautta käsittelee.

En ole sen puhtaampi pulmunen kuin päätteisiinsä uppoutuneet ihmiset Erehdyksessä ovat. Olen aivan liian kiinni tietoliikenneyhteyksissä, kännykässä, sosiaalisessa mediassa. Ja tiedän sen. Pyrkimys koneiden käytön vähentämiseen herää aika ajoin – ja nuutuu lähes saman tien. Olo on ristiriitainen, sillä periaatteessa haluan tempoilla irti "tahmeasta mediasta", ja kuitenkin pidän internetiä ja erilaisia yhteydenpitokanavia relevantteina ja keskeisinä tämän ajan tuotteina ja palveluina, joiden käyttämättä jättäminen on vähintäänkin epämukavaa.

Olin viikonlopun mökillä saaressa Pohjois-Karjalassa. Netti toimii siellä kyllä, mutta rajallinen määrä energiaa (=aurinkopaneeli) toimi tehokkaana tietoliikennetekniikan säännöstelijänä. Vaikka välillä livahdin sosiaaliseen mediaan ja uutissivuille, oli kännykkä kuitenkin hyvin helppoa jättää mökkiin, kun grilliruoan laittaminen, halkojen hakkaaminen, huussin korjaaminen ja ilta-auringossa kalliolla istuminen ja kaislojen kahinan kuunteleminen olivat sen vaihtoehtoja.

Ehkä meidän aikamme ihmisten on vain kyettävä tekemään valintansa: käyttämään teknologiaa kun sitä tarvitsee ja haluaa, ja toisaalta irrottautumaan, kun on sen aika.

Hän muisti myös, miksi oli aikoinaan alkanut kirjoittaa. Oli ollut kokemus, suunnaton ja sanaton, jonka hän oli halunnut kääntää sanoiksi. Oli ollut hiljaisuus, jolle hän oli aikonut lainata äänen. Oli ollut näkymätön, jonka hän oli yrittänyt näyttää. Miksi kaikki tuo vaivannäkö? Nyt se pyrkimys oli jo melkein sammunut, mutta E:ssä oli vielä jäljellä hitunen uskoa. Hän tahtoi uskoa, että vaikka hän itse ei koskaan tavoittanut sitä mitä etsi, se kuitenkin oli olemassa ja kenen tahansa löydettävissä, milloin tahansa. (s. 154)

Leena Krohn: Erehdys

Ulkoasu: Marjaana Virta

Teos 2015

155 s.

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Reader, why did I marry him?, Donna mobilen kirjat, Lukupino, Kannesta kanteen, Luettua elämää, P. S. Rakastan kirjoja, Ilselä, Ullan Luetut kirjat, Täysien sivujen nautinto, Sivu sivulta, Opus eka

Kirjankansibingosta ruutu Abstrakti kuvio (eikä vieläkään bingoa, mutta ihan kohta, ihan kohta...)

        

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Ja hän oli ujo. Hän oli tuskallisen ujo; ongelma oli yllättävä, kun otti huomioon hänen soturin sydämensä. Hän oli varautunut ja kokematon, ja hän pelkäsi kuollakseen rakastumista. Rakastuminen toi hänen mieleensä kompastumisen; ikään kuin kompastuisi tiilenmurikkaan ja putoaisi rotkoon.

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta on toinen lukupiirikirja syksyn ensimmäiseen tapaamiseen. Sitä ei saanut aivan niin näppärästi e-kirjalainaan kuin sen toisen, mutta lyhyehkön varausjonottamisen jälkeen Jones oli lopulta Kobossani. (Välihuomautus: Haluan edelleen kehua HelMetin e-kirjakokoelmaa. Olen vähitellen siirtynyt tilanteeseen, jossa kiinnostavasta uutuudesta kuultuani vilkaisen ensin, onko sitä mahdollista saada e-kirjana ja jos on, valitsen ehdottomasti sen. Varaaminen ja lainaaminen on helppoa, mutta tiedoston siirtäminen Kobolle vaatii hieman kikkailua, sillä lukulaite saattaa valittaa virheellisestä tiedostosta, vaikka on tehnyt kaiken ohjeiden mukaan. Yleensä toinen siirtokerta perään auttaa.)

Itse kirjaan. Ehkä rakkaus oli totta vie lukijan 1960–70-lukujen Lontooseen ja sen teatterimaailmaan. Pääosassa on neljä nuorta aikuista: käsikirjoittaja Luke, näyttämömestari Leigh, tuottaja Paul ja näyttelijä Nina. Heidän tiensä risteävät eri tavoin ja kohtaamisia tapahtuu, sattumalta ja suunnitellusti, ohimennen ja tarkoituksella.

Luke ponnistaa heikoista kantimista: hänen isänsä on alkoholiin menevä puolalainen siirtolainen ja ranskalainen äitinsä mielisairaalassa. Lukessa on kumminkin sisäinen vimma, joka puskee pintaan, ja hänestä tulee Lontoon teatteritaivaan uusi käsikirjoittajatähti. Luke rakastuu Ninaan, joka taas on epäonnistuneen näyttelijänuran tehneen äidin ainoa (vahinko)lapsi, epävarma ja kiintymystä janoava. Nina nai miehen, joka ei ole hänelle hyväksi, mutta joka takaa toimeentulon ja aseman. Suhdetta Lukeen se ei estä. Paul ja Leigh joutuvat jäämään tarinassa hieman sivuosaan, vaikka tärkeitä ja kiinnostavia ovatkin. Se on harmi, heitä olisin halunnut seurata enemmänkin, Luke ja Nina tulivat paikoin jo korvista ulos.

Juoni ei välttämättä kuulosta erityisen mukaansatempaavalta, mutta on sitä. Jonesin tarina liitää eteenpäin kuin siivillä, sen mukana haluaa olla ja ehkä nähdä jo hieman kauemmas. Henkilöt ovat hyvin rakennettuja, heistä yhtä aikaa annetaan paljon ja pidetään riittävästi peitossa. Ajankuva tuntuu aidolta, vaikken tokikaan ole itse sitä elänyt, jotta voisin varmaksi sanoa. Uskoin lukiessani siihen, se riittää.

Sadie Jones tarjoilee tarinansa lukijalle, kuin se olisi todellista elämää, ja silti siinä säilyy fiktion viehättävyys. Henkilöhahmot pitävät asioita omana tietonaan, tekevät typeriä valintoja ja jättävät tekemättä, saavat lukijan tuskastumaan, ihmettelemään ja ymmärtämään.

Ehkä rakkaus oli totta kuvaa yli neljänkymmenen vuoden takaista teatterimaailmaa ja taitelijoita, ihmisiä, jotka ovat valineet elää toimistoaikojen ulkopuolella ja ilman säännöllisten työsuhteiden etuja, intohimonsa ja rakkautensa vuoksi. Sen tehdessään se kertoo osaltaan myös 2010-luvun työelämästä: jatkuvasta hapuilusta, itsensä ja paikkansa etsimisestä, epävarmuudesta, jatkuvuuden olemattomuudesta – joita ihminen ei todellakaan ole valinnut itse. On helppoa löytää samaistumispintaa, kun kirjan henkilöt miettivät, milloin mahtaa olla seuraava palkkapäivä, mistä saa seuraavan työpätkän ja päättävät, että edes jonkun heistä on uhrauduttava käymään säännöllisessä (joskaan ei tyydyttävässä) työssä, jotta kaasulasku saadaan maksettua ajallaan.


Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
Suomentaja: Marianna Kurtto
Ulkoasu:?
Otava 2015
427 s.
E-kirja.
Fallout (2014)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Tuijata, Amman lukuhetki, Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjojen kamari, Reader, why did I marry him?, Hurja Hassu Lukija, Kirjakaapin kummitus, Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat, Luetut, lukemattomat, Kirjapolkuni, Kirjoista ja muista kertomuksista, Sivutiellä, Ilselä, Kulttuuri kukoistaa, Täällä toisen tähden alla, Mari A:n kirjablogi, Luettua, Täysien sivujen nautinto                 

Kaksi kelvollista kesädekkaria

Lukaisin viime viikolla kaksi hieman kevyempää dekkaria, jotka tarjoilivat oikein mukavaa kesäviihdettä ja aivonystyröiden kutinaa. Kaipasin jotain hieman vähemmän väkivaltaista kuin Tyttö ja rotta, joten Agatha Christie oli varma valinta. Kåre Halldénin Samppanjaruhtinaan olin napannut kirjastosta mukaani lähinnä kannen perusteella.

Christie vie lukijan totuttuun tapaan kinkkisten ongelmien äärelle. Tässä kirjassa ei tavata Hercule Poirotia eikä neiti Marplea, vaan oletan kirjan kaikkien henkilöiden olevan vain yhden kerran tuttavuuksia. Rakkauskirjeiden salaisuudessa on mukana sekä hyvin yksityisiä ihmissuhteita että kansainvälisen politiikan kiemuroita, sillä Herzoslovakian valtio on kokemansa vallankumouksen jälkeen varsinainen höyrykattila, mikä heijastuu myös Ison-Britannian ulkopolitiikkaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Chimneysin kartanoon, jossa tapahtuu murha. Onko kyse poliittisesta väkivallasta vai henkilökohtaisista kaunoista? Mikä merkitys on pinolla hieman kummallisia rakkauskirjeitä? Entä onko kartanon maille todella kätketty suuri timantti? Pääosassa voi sanoa olevan salaperäisen maailmanmatkaajan Anthony Caden, joka päätyy osaksi tapahtumia kenties aivan sattumalta. Tietenkin.

Rakkauskirjeiden salaisuus on oikein oivallista Christietä, vaikken toki mikään suuri tai pienikään asiantuntija hänen tuotantonsa osalta ole. Lukiessa oli hauska koettaa arvuutella juonenkäänteitä ja syyllisiä, missä en toki taaskaan onnistunut lähestulkoon laisinkaan. Viehättävä miljöö lisäsi kirjan viihdyttävyyttä, ja jotenkin sitä lukiessa unohti sen olevan kirjoitettu jo 90 vuotta sitten. Christien kirjoissa on jotain varsin ajatonta ja siinä mielessä modernia: ne kyllä uppoavat lukijaan 2010-luvullakin oikein hyvin.

Kåre Halldénin Samppanjaruhtinas on lähes 90 vuotta Christien kirjaa nuorempi teos. Sen pääosassa on ruotsalainen turisti Harald Poppe, joka on lähtenyt ryhmäviinimatkalle Ranskan Champagneen, ja päätyy kepoisen lomailun ja samppanjanmaistelun sijaan keskelle suoranaista rikosaaltoa. Hän tuntuu olevan paikalla aina, kun muuten rauhallisella alueella tapahtuu henkirikoksia. Viehättävän punapään Isabellen kanssa onkin sitten kiehtovaa koettaa löytää ratkaisua arvoituksellisiin kuolemiin, ei vähiten Isabellen isoisän, kuuluisan kellarimestarin Anselme Guidotin murhaan, jota poliisi väittää itsepintaisesti itsemurhaksi.

Samppanjaruhtinaan tarinaan sisältyy myös historiallinen perspektiivi, sillä tarinan ja murhien juonteet yltävät toisen maailmansodan saksalaismiehitykseen asti. Mukana on niin perhekaunoja, menneitä suhteita, salaisuuksia kuin samppanjatalojen välistä kilpailuakin. Ja lukija saa kuin ohimennen melkoisen katsauksen samppanjan ihmeelliseen maailmaan, mikä on siitä ikävää, että se herätti välittömän halun saada jotakin kuplaista juotavaa kirjan ohelle (joskin tällä kertaa tyydyin itse vain vissyyn).

Samppanjaruhtinas on ehkä lopulta hieman liian höttöinen makuuni, että se iskisi muulloin kuin hetkellä, jolla haluan vain ahmaista jonkin välipalaopuksen. Kiinnostava miljöö ja hauska taustateema (kuohuviini!) antavat paljon anteeksi sille, että esimerkiksi kirjan henkilöt ovat aika, no, epäuskottavia. Kirja on kirjoitettu nelisen vuotta sitten ja uskon sen kuvaavan kirjoitusaikaansa, joten siinäkin mielessä on hieman höpsöä, että esimerkiksi nettiyhteyden löytäminen on kirjassa aika ajoin jotenkin ylitsepääsemättömän haastavaa. Päähenkilöt käyttäytyvät myös varsin irrationaalisesti (esimerkiksi Isabellesta on hankala uskoa, että hän olisi juuri menettänyt rakkaan isoisänsä väkivaltaisesti), mutta toisaalta ilman sitä tällainen kirja ei saisi jännitettään. Pari pösilöä sivuhahmoa on myös mukana, ehkä he olisivat voineet olla ihan himpun verran uskottavampia konnuudessaan ja ääliömäisyydessään...

Yhtä kaikki molemmat lukemani dekkarit ovat aivan kelvollista kesä- ja miksei muutakin luettavaa. Eivät ne mitään unohtumattomia lukuelämyksiä ole, mutta pakkoko sellaisia olisi muka aina saadakaan – eihän mikään enää tuntuisi silloin miltään!



Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus
Suomentaja: Kirsti Kattelus
Ulkoasu: Raimo Raatikainen
WSOY 1985
278 s.

The Secret of Chimneys (1925)

Omasta hyllystä.


Kåre Halldén: Samppanjaruhtinas
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Ulkoasu: ?
Tammi 2013
398 s.

Champagneführern (2011)

Kirjastosta.


_______

Rakkauskirjeiden salaisuudesta muualla: Jokken kirjanurkka, Oksan hyllyltä

Samppanjaruhtinaasta muualla: Nenä kirjassa, Oksan hyllyltä, Ja kaikkea muuta, Lukuneuvoja, Kirjakompassi

Osallistun Halldénin kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Ruotsi) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta nappaan kohdan 20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella. Christien kirjalla avaan Hurjan Hassun Lukijan Agatha Christie 125 vuotta -haasteen.

Kirjankansibingosta ruksaan ruudun Punainen (eikä vieläkään yhtään bingoa!).

Jonas T. Bengtsson: Submarino

Olen käynyt Kööpenhaminassa kolme kertaa. Kahdesti täysin turistina, kerran kaupunkiin muuttaneen ystäväni luona enemmän paikallisessa hengessä. Kööpenhamina on mielestäni upea paikka: elävä, ystävällinen, kaunis, luokseen kutsuva.

Submarino kuvaa Kööpenhaminaa, joka on kaikkea muuta.

Se on tarina siitä nurjasta puolesta, elämästä, jolle ei edes anneta kunnon mahdollisuuksia. Se kertoo väkivallasta, rikoksista, huumeista, addiktiosta, virheistä ja peloista. Kirjan päähenkilöinä ovat veljekset, jotka joutuivat kasvamaan alkoholistiäidin kanssa ilman, että kukaan olisi koskaan kyennyt tai halunnut huolehtia heistä. Veljesten lapsuusmuistoja varjostaa pienimmän veljen kuolema, joka ei ollut heidän syytään ja kuitenkin oli.

Nick on veljistä vanhempi ja vasta vapautunut vankilasta väkivaltarikostuomionsa suoritettuaan. Hän asuu asuntolassa, yrittää päästä yli vanhasta suhteestaan, elää kolikosta ja oluttölkistä toiseen. Nickin pikkuveli on huumekoukussa, mutta yrittää olla hyvä isä pienelle pojalleen. Hänen suurin pelkonsa on, että poika viedään pois. Pojan äiti on kuollut huumeisiin, ja isä ja poika ovat aivan kahdestaan. Päiväkodin hoitajille on esitettävä kaiken olevan hyvin ja elämän normaalia. Niinpä Nickin veljen on potkut saatuaan ryhdyttävä johonkin uuteen: diileriksi.

Submarino tarkoittaa kidutusmenetelmää, jossa henkilön päätä pidetään veden alla niin kauan, että hän on vähällä hukkua. Siltä Nickin ja hänen veljensäkin elämä vaikuttaa. Pelkältä kidutukselta, räpiköinniltä päivästä toiseen. Nickin elämää määrittävät viha ja selvittämättömät sotkut. Veli taas on heroiinin kiduttama ja orjuuttama. Bengtsson kirjoittaa huumeaddiktiosta niin elävästi, että se tekee kipeää.

En yleensä oikein syty huumekirjoille tai -elokuville. Olen ehkä pitkään ajatellut kokeneeni niitä tarpeeksi. Onko vielä uutta nähtävää, kun on tarpeeksi monta kertaa käynyt fiktiivisesti läpi piikki käsivarressaan kuolevat, itseään seuraavan annoksen vuoksi myyvät, tärisevät ihmisrauniot? Tai rikolliset kuviot, joissa huumeet liikkuvat isommilta kihoilta pienemmille, velkataakkoja ja väkivaltaa kasvattaen?

Submarinoa ei oikein voi sanoa raikkaaksi kirjaksi, mutta jollain tapaa se kuitenkin on sitä. Bengtsson kirjoittaa henkilöihinsä elämää – ehkei sellaista elämää kuin keskiluokkainen ja keskimääräinen kansalainen haluaisi lukea, mutta elämää yhtä kaikki. Nick ja hänen veljensä ovat miehiä, joita oikeasti on. He elävät siellä, missä pystyvät ja tekevät sen, minkä voivat. He eivät pyytele anteeksi olemassaoloaan, vaikkeivät myöskään pyri "parannukseen" tai muutokseen.

Submarino on yhtä aikaa raskasta ja laadukasta luettavaa. Se vie aiheineen syvälle, eikä se anna armoa tai tuo auringonvaloa lukijalle. Tarina on otettava vastaan sellaisena kuin se on: rumana, kolhuisena, ehdottoman aitona.


Jonas T. Bengtsson: Submarino
Suomentaja: Päivi Kivelä
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2015
447 s.
Submarino (2007)

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Mari A:n kirjablogi, Kirjakaruselli, Kirjasähkökäyrä

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen sekä Kirjankansibingoon (Siluetti).

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Robin työskentelee psykologina traumatisoituneiden lasten kanssa. Työssään hän kohtaa suuria asioita: kuolemaa, surua, hallitsemattomia tunteita, pahoja kokemuksia. Robinin oma menneisyytensäkään ei ole siloinen, sillä hän on menettänyt veljensä Lukasin ja isäpuolensa, ja äiti keskittyy lähinnä alkoholisoitumaan.

Kun Robin vierailee pitkästä aikaa äitinsä luona, hän alkaa huomaamattaan vajota yhä syvemmälle menneisyytensä solmukohtiin. Samalla nykyhetken säröt tulevat yhä lähemmäs. Robinin äidin asuinalueella Sipoon merenrannassa tapahtuu kummia. Lapset käyttäytyvät oudosti, avioliitot rakoilevat huomattavasti, on eripuraa ja kaunoja menneisyydestä, rikoksiakin epäillään tapahtuneen ja tapahtuvan. Robin on yhtäkkiä keskellä tapahtumia, joita ei kykene hallitsemaan millään tavalla.

Olen kovasti tykästynyt Johanna Holmströmiin. Siitä huolimatta, etten ole lukenut hänen teoksiaan missään erityisessä hurmiossa, jokin niissä kiehtoo ja kolahtaa juuri sopivasti. Tältä kirjailijalta on lupa odottaa jatkossakin paljon, sen uskon. Niin erilaisia genrejä ja aihepiirejä hän on tähän mennessä  haltuunsa ottanut (hämäräperäisestä Camera Obscurasta olen kirjoittanut täällä, kahden kulttuurin välissä kamppailusta kertovasta Itämaasta täällä).

Sulje silmäs pienoinen oli juhannuslukemisenani Budapestissa. Kirja koukutti ja tarjosi erinomaista jännitystä paahteisessa Euroopassa. Robin on kompleksinen hahmo, josta paljastuu vähä vähältä uusia piirteitä. Hän ei ole helppo pala nieltäväksi, eikä totisesti mikään pyhimys itsekään. Tyynen terveydenhuoltoalan ammattilaisen pinta alkaa rakoilla varsin nopeasti, kun asiat mutkistuvat.

Kirja on kutkuttavasti pahaenteinen ja pitää otteessaan, vaikka välillä tekisikin mieli irrottaa. Hienostoalue on todellakin pintansa alla jotain aivan muuta. Kontrastit viehättävät minua kirjallisuudessa, ja vaikkei Holmströmin asetelmassa sinänsä ole mitään maatamullistavaa, hän tarttuu raikkaasti vastakohtiin ja kulisseilla peiteltyihin salaisuuksiin.

Sulje silmäs pienoinen käsittelee teemoja, jotka ovat yhtä aikaa kiehtovia ja kammottavia. Ne ovat myös sellaisia, ettei niitä voi nostaa esiin paljastamatta tarinankäänteistä liikaa. Todettakoon, että kirjassa käsitellään teemoja, jotka saavat tämänhetkisessä maailmantilanteessa koko ajan uusia merkityksiä. Kellä on väliä ja kellä ei? Kuka on ihmisyyden arvolla suojattu ja kuka ei ole?


Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: ?
Otava 2015
298 s.
E-kirja
Hush Baby (2015)

Kirjastosta.

_____

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lukutoukan ruokalista

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 49. Jännityskirja tai dekkari.

Victoria Hislop: Saari

Tähän kirjaan tuskin olisin tarttunut, ellei sitä olisi valittu ex-työpaikkani lukupiirikirjaksi. Lukupiiri kokoontuu seuraavan kerran vasta syksyllä, mutta koska Saaren sai näppärästi e-kirjana lainaan kirjastosta saman tien, otin sen kesälukemistoon.

Nopealukuinen kirja se totisesti onkin, kepeä kuin kesäheinä, helppo kuin kaurapuuro ja himpun verran liisterinen tapaus. Saari sijoittuu kreetalaiseen rannikkokylään ja sen edustalla olevalle spitaalisten siirtolasaarelle Spinalongalle. Parisuhteessaan rypevä brittiläinen Alexis saapuu Kreikkaan lomalle poikaystävänsä kanssa ja päättää lähteä tutustumaan kylään, josta hänen äitinsä on kotoisin. Alexiksen äiti ei paljon kreikkalaisista juuristaan ole kertonut, mutta on kuitenkin antanut Alexikselle mukaan kirjeen, jonka avulla tämä saa kenties apua ja tarinantynkää esiin perille päästyään.

Näin myös käy, sillä kylässä asuva Fotina alkaa kertoa Alexikselle hänen perheensä historian vaiheita. Päästään 1900-luvun alkupuolelle, toisen maailmansodan tapahtumiin, sodan jälkeiseen aikaan ja niin edelleen. Perheen kiemurat käyvät ilmi niin Alexikselle kuin lukijallekin, ja ne totta vieköön väännetään rautalangasta. On spitaalia, kaiken voittavaa rakkautta, aviorikosta, petoksia, juonittelua, kateutta, salaisuuksia... Kaikenlaista riittää.

Saari on periaatteessa ihan sympaattinen viihderomaani, mutta hötöistä höttöä se kyllä on. Tarina on kieltämättä vetävä, mutta kerrontaratkaisu on uskottavan rajamailla tai oikeastaan jo sen yli. Kirjassa Fotina kertoo menneisyyden tapahtumia nykyhetkessä Alexikselle, mutta kuinka Fotina voisi tietää, mitä muut ihmiset ovat tunteneet, ajatelleet ja tehneet? Ei mitenkään.

Sivuja on myös aika runsaasti siihen nähden, ettei juonenkäänteissä nyt niin valtavia huippukohtia ole. Tiivistämisen varaa siis olisi ollut. Toisaalta jotkut tapahtumat ja aiheet vain hutaistiin menemään, kuten lähiseutujen asukkaiden yhtäkkiä heräävä aggressio Spinalongan asukkaita kohtaan tulisoihtuineen kaikkineen. Tapahtumasta olisi voinut saada vaikka kuinka jännitteisen, mutta se lupsautetaan lopulta selväksi muutamalla sivulla. Tällainen tömäys herättää miettimään, miksi moinen käänne piti edes kirjaan ottaa mukaan? (No, se sai erään kirjan henkilöistä näyttämään entistäkin paremmalta ihmiseltä, mitä taas lukija ei mitenkään ollut jo ymmärtänyt edeltävien kymmenien sivujen aikana...)

Huomaan olevani hieman penseä. En kuitenkaan aivan halua tyrmätä tätä kirjaa – ihan nikottelematta sen luin. Yksi syy sille on kiehtova miljöö, sillä etenkin Spinalongan suljetun saaren osiot ovat kirjassa mainioita. Toisaalta olisin toivonut Hislopin keskittyneen enemmän ympäristöön, ajankuvaan ja tapahtumiin kuin henkilöhahmoihinsa, joiden rakentaminen jäi alleviivaavaksi ja osoittelevaksi, vaikka sitä paneutuneesti tehtiinkin. Kirjassa on hyvät, pahat ja huomaamattomat henkilöt, jotka tekevät yksiselitteisesti hyviä tai pahoja tekoja ja tuntevat tunteita, jotka selitetään lukijalle kädestä pitäen, alusta loppuun.

Saaresta on tehty tv-sarja, jota on esitetty Suomessakin. En ole tullut katsoneeksi, joskin Kreikka olisi tietysti nyt mitä ajankohtaisin aihe huomioitavaksi.


Victoria Hislop: Saari
Suomentajat: Laura & Olga Jänisniemi
Ulkoasu: ?
Bazar 2012
E-kirja
The Island (2005)

Kirjastosta.

______

Muiden mietteitä: Lukutuulia, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjoihin kadonnut, Kirjamielellä, Morren maailma, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Tässä kaupungissa tuulee aina, Kasoittain kirjoja, sheferijm, Tarinoiden taikaa

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 2. Kirja, josta on tehty elokuva (tai tässä tapauksessa 26-osainen tv-sarja).

Kirjankansibingosta ruksaan Ajoneuvon. Kansikuvan vene on keskeisessä roolissa kirjan tarinassakin.

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Rikhardinkadun kirjasto. Suketus jääköön edelleen kuvien ulkopuolelle.

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Otan osaa kirjabloggaajien yhteistempaukseen, koska

– julkiset, avoimet ja maksuttomat kirjastot ovat sivistysyhteiskunnan selkäranka.

– haluan olla osa tuota selkärankaa.

– ajatus kirjastojen aseman heikentämisestä saa sieluni käpertymään rullalle.

– jokaisella kansalaisella tulee olla yhtäläinen pääsy kirjojen, kulttuurin, tiedon ja sivistyksen äärelle.

– kirjastot ovat turvasatamiani. Erityisen turvallisia satamia ovat elämäni varrella olleet Järvenpään kaupunginkirjasto (tätä kirjastoa käyttäen kasvoin lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi), Tampereen pääkirjasto Metso (turvapaikka uudessa kotikaupungissani syksystä 2006), Tampereen yliopiston kirjasto (etenkin Humanika, mutta sittemmin myös Linna), Kaisa-talon kirjasto (jossa kirjoitin graduni syksyllä 2012) sekä Rikhardinkadun kirjasto (joka on ollut kotikirjastoni Helsinkiin muuttamisesta tammikuussa 2011 alkaen).

Ja kaiken kaikkiaan: koska kirjastot on vaan niin jees!

Kauan eläköön suomalainen kirjasto!

Ketä vihataan seuraavaksi?

Topographie des Terrors, Berliini. Heinäkuu 2015.

Miksi ihminen vihaa toista?

Ihonvärin vuoksi. Uskonnon vuoksi. Aatteiden vuoksi. Tilastoilla ja tutkimuksilla perustellen. Historiaa kaivaen. Koska toinen teki väärin. Koska hän ei tehnyt niin kuin halusin. Ollut niin kuin tahdoin. Koska vaan sattuu huvittamaan. Kun nyt vaan tuntuu siltä.

Topographie des Terrors, Berliini. Heinäkuu 2015.

Mistä vihan oppii?

Vanhemmilta. Suvulta. Ympäröivältä yhteisöltä. Kirjoista. Mediasta. Netistä. Puheesta. Sieltä, minne itse lopultakin tuntee kuuluvansa. Niiltä, jotka kerrankin kuuntelevat.

Raide 17, Grunewaldin asema, Berliini. Heinäkuu 2015.

Miksi viha kasvaa?

Koska joku on toisenlainen. Erilainen. Liian samanlainen. Häiritsee elämääni. Saa enemmän. Saa liikaa. Saa sen, mikä kuuluisi minulle. Meille. Tulee muualta. On olevinaan kotonaan. On tehnyt joskus väärin, tai vaikkei olisikaan, esi-isänsä ainakin ovat. Tai jotkut toiset samanlaiset.

Raide 17, Grunewaldin asema, Berliini. Heinäkuu 2015.

Missä vihan näkee?

Netissä. Mediassa. Arjessa. Työssä. Asiakkaana. Yhteisön jäsenenä. Ulkopuolisena. Teksteissä. Puheessa. Kuvissa. Symboleissa.

Shoes on the Danube, Budapest. Kesäkuu 2015.

Minne viha johtaa?

Väkivaltaan. Levottomuuteen. Vääryyksiin. Muutoksiin. Tekoihin, joista ei voi palata. Sanoihin, joita ei saa takaisin. Haavoihin. Kuolemaan. Hautoihin.

Shoes on the Danube, Budapest. Kesäkuu 2015.

Ketä vihataan seuraavaksi?

Ketä tahansa. Vaikka sinua.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Jari Järvelän uusin teos Tyttö ja rotta oli ehdottomasti kesän lukulistallani ja kyttäsinkin sitä kirjastosta jo hyvissä ajoin, varaus oli tehtynä ennen kuin kirjaa oli edes kirjastoon hankittukaan. Trilogian avausosan luin alkuvuodesta ja tykästyin Järvelän vauhdikkaaseen ja armottomaan tarinankerrontaan.

Kotkalainen Metro on liuennut Suomesta Ukrainan kautta Berliiniin. Hän on jättänyt jälkeensä melkoisen sotkun, eikä ole päässyt edelleenkään yli rakastettunsa Rustin kuolemasta. Berliinissä Metro on liittynyt ystävänsä Koskelon ja Ukrainasta mukaan tarttuneiden venäläisten graffitimaalarien Vorkutan ja Aljoshan kanssa paikalliseen graffitijengiin, Jäärottiin. Porukka asuu puoliksi puretussa kerrostalossa kaupungin itäosassa ja tekee yhä uskaliaampia maalauskeikkoja johtohahmonsa Kielletyn ideoimana ja patistamana.

Jäärottien ura saa kuitenkin kolauksen, kun yksi pettää, kaksi kuolee ja kaksi viimeistä päätyy yhdistetylle pako- ja kostomatkalle kohti Kotkaa.

Tyttö ja rotta on kovaa menoa ja mäiskettä. Välillä tekee pahaa, mutta eteenpäin on mentävä. Järvelä koukuttaa lukijansa, ja etenkin loppua kohden edetessään tarina saa ihmettelemään, mitä vielä voi sattua (ja mihin ihmistä satuttaa). Ja paljon voi.

Kirja jättää tarinalle tilaa jatkua vielä reilusti päätösosan verran. En uskalla edes kuvitella, kuinka veriseksi se vielä yltyykään. Epäilemättä melkoisen, sillä Metrolla on vielä paljon hampaankolossa ja uusia vihollisia niskassaan.

Järvelä ei totisesti jätä lukijaa kylmäksi. Metron kautta pääsee tarkastelemaan maailmaa, jolta mielellään sulkisi silmänsä. Nuori nainen, jota on potkittu monella tapaa päähän, ja joka ei ole missään määrin anteeksiantavaa sorttia, herättää levottomuutta ja ahdistustakin. Metrolla on syynsä olla vihainen, ja vanha kauna ruokkii onnistuneesti uutta. Metro ei tunnu olevan tasapainossa minkään kanssa – vähiten itsensä. Kai sitä toivoisi, että sellaisella peräänantamattomuudella varustettu ihminen voisi löytää muitakin tapoja ilmaista itseään kuin vihata maailmaa ja vandalisoida sitä.

Joskaan en pidä graffiteja yksiselitteisesti vandalismina, eivätkä ne sellaisina esiinny kirjassakaan. Kaupunkitilaa saa ja tulee ottaa haltuun myös tavoilla, joihin virkamies ei suostu leimaansa lyömään.

Lisäansiota lukukokemukselle toi myös ulkokirjallinen ulottuvuus. Vietin nimittäin nyt päättyvällä viikolla neljä päivää Berliinissä, ja vieläpä osin aivan samoissa Friedrichshainin maisemissa, joissa Metrokin kirjassa taivaltaa. Ihan yhtä uskaliaita reittejä ei tullut omalla reissulla käytettyä (esimerkiksi Warschauer straßen aseman ratapihaa tyydyin ihailemaan tyynesti vain ylikulkusillalta), mutta oli hauskaa palata tuoreena mielessä olevaan ympäristöön kirjan sivuilla.


Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2015
248 s.

Kirjastosta.

_____

Muualla: Kirjakaapin kummitus, Reader, why did I marry him?, Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä.

Kirjankansibingosta ruksaan ruudun Kaupunki, vaikka ihana Berliini onkin saanut vain pikkiriikkisen tilan kannen alakulmasta.

Reko Lundán: Rinnakkain

Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella, kuitenkin hyvien kulkuyhteyksien päässä kaikesta olennaisesta. Nelikymppisyys lähestyy ja ruuhkavuodet kirivät tahtiaan. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, on parisuhde- ja perhesoppa kasassa. Lisätään joukkoon vielä epäilys taloyhtiön kosteusvauriosta, naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti ja kansainvälisen politiikan Irakin ympärille tiukentuvat lonkerot, eikä aikaakaan, kun lähes jokainen on huomattavan paljon sivussa siitä, missä luuli jököttävänsä hamaan tappiin asti.

Kesän korvalla luin Antti Arnkilin esseekokoelman Lauantaiesseet, jossa kustannustoimittajana työskentelevä Arnkil kirjoittaa muun muassa edesmenneestä Reko Lundánista ja hänen kanssaan tekemästään yhteistyöstä. Lämminhenkistä ja menetyksestä kertovaa esseetä lukiessani mietin, miksi ihmeessä en ole tutustunut Lundánin tuotantoon pintaraapaisua enempää. Olikin helppoa nostaa vuonna 2004 julkaistu Rinnakkain lukupinon päällimmäiseksi.

Kirja on samaan aikaan kepeä ja kärkevä. Näennäisesti se kuvaa ruuhkavuosissaan kieriskelevää keskiluokkaista perhettä, mutta heti pinnan alla on paljon enemmän. (Sinänsä ruuhkavuosissa kieriskelevä keskiluokkainen perhe on sellaisenaan jo aivan oivallinen ja merkittävä kirjan aihe, ei sillä.) Lundán tarttuu teoksessaan suomalaisen yhteiskunnan piirteisiin terävästi ja vastaansanomattomasti.

Rinnakkain kertoo yhtäältä avioliitosta ja parisuhteesta, mutta myös erilaisten yhteisöjen, arvojen ja asenteiden törmäyksistä. Siinä missä Koposet käyvät läpi keskinäisiä ongelmiaan, kirjassa kuvataan myös keskiluokkaisen kuplan lohadusta vasten monisärmäistä todellisuutta. Taustalla pauhaavat vielä suuremmat kuviot, kun Irakin sotaa pohjustetaan ja aletaan lopulta sotia.

Lundánin vahvuus on dialogi, joka hykerryttää ja koukuttaa. Samalla se paljastaa lukijan omien asenteiden hölmöyden monessakin mielessä. Vaikka on helppoa asettaa itsensä esimerkiksi Koposten omahyväisen naapurin Mervin yläpuolelle – Mervi on malliesimerkki nimbystä, joka ei näe omaa napaansa ja sisustuslehtikotiaan pidemmälle – ja naureskella tälle, saattaa samalla kompastua omiin asenteisiinsa. Olisikohan sitä itsekään sen parempi ihminen samassa tilanteessa? Tai muutenkaan?

Jarmo Koponen on erinomaisen onnistunut romaanihenkilö. Hän on samaan aikaan herkkä ja teräväreunainen, uskottava ja kuitenkin tarpeeksi karrikoitu ollakseen kiinnostava. Jarmo käy kirjan tarinan aikana läpi monta muutosta, ja vaikka hän saattaa päälle päin näyttää kuivakalta, nuoruuttaan kaipaavalta nyhväkkeeltä, hän on lopulta paljon, paljon enemmän.

Rinnakkain on lukunautinto. Vaikka se kertookin ihan tavallisesta elämästä, saa sen mukana kurkistaa johonkin aivan toiseen. Lundán on taitava aikansa kuvaaja, ja asiat, jotka hän tässä romaanissa nostaa esiin uudenlaisina yhteiskunnan ilmiöinä – kuten nimby-ilmiön, työelämän hektisyyden ja uupumuksen, työttömyyden moninaisuuden – ovat nyt vuosikymmentä myöhemmin osa aivan arkista puhetta ja kokemusmaailmaa.

Tarkkaa, terävää, tarinallista. En voi kuin kiittää.


Reko Lundán: Rinnakkain
Ulkoasu: ?
WSOY 2004
224 s.

Kierrätyskirja.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Kesällä ihmisen on hyvä lukea kevyttä. Vaikka voi kesällä lukea raskastakin, jos mieli tekee. Minä kaipasin kesäkuun viimeisiin hetkiin jotain, no, kesäistä ja kepeää, ja muistelin aivan oikein, että yksi Katja Kallion romaani oli vielä minulta lukematta. Kuutamolla oli jonkinlainen lohtukirjani joskus – olen lukenut pokkarini niin monta kertaa, ettei se meinaa pysyä enää kasassa – ja Sooloiluakin on sen verran hauska, että olen senkin muutamasti lukenut. Karilla jäi yhteen lukukertaan, vaikkei mitenkään huono sekään ollut. Kertaalleen lukeminen vain on nyt minulle se normaali tila kirjojen suhteen.

Säkenöivät hetket oli ihan toisenlaista Kalliota kuin aiemmat lukemani. Se on historiallinen romaani sijoittuen 1910- ja 1930-luvuille ja pääasiassa Hankoon. Hyvästi siis 2000-luvun alun helsinkiläiset ihmissuhdekuvioineen! Ihmissuhteita toki Säkenöivissä hetkissä on, niistä sen tarina versoaa.

Aluksi ollaan kesässä 1914. Konttoristi Inga on teini-ikäisen tyttärensä Ellyn kanssa viettämässä kesää Hangon kylpylähotelli Bellevuessa. Inga ei ole tehnyt elämässään niin kuin oppikirjat ja siveyskäsitykset määräävät, mutta on onnistunut kasvattamaan Ellyn jo aikuisuuden kynnykselle, valmiiksi lähtemään omille siivilleen. Kesä on sujunut hyvin, mutta saa kaaosmaisen päätöksen, kun huhut ja uutiset sekoittuvat ja maailmanpolitiikan tapahtumat rävähtävät kylpylävieraiden päälle.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Elly on naimisissa hankolaisen kalastajaperheen pojan, sittemmin kivenhakkaajaksi ryhtyneen Theon kanssa. Perheen kolme tytärtä ja poika ovat eloisia tapauksia, ja etenkin kaksi vanhinta tytärtä Harriet ja Beata aiheuttavat äidilleen miettimistä, joskin eri syistä. Sisarusten välillä on kiihkeä viha-rakkaus-suhde, jolla on omanlaisensa seuraukset – merkittävät kaikille.

Oikeastaan Säkenöivät hetket on kirja, jonka juonesta ei kannata kauheasti etukäteen tietää. Se ei ole mikään mysteeri- tai salaisuusromaani, mutta sen aukipunoma tarina pääsee oikeuksiinsa, kun siitä saa nauttia ilman suurempia ennakkoluuloja. Kirja ei edes ole erityisen juonivetoinen. Sen kuvaamien ihmisten elämät vain soljuvat eteenpäin, aukeavat ja sulkeutuvat, yhtyvät ja eroavat.

Kallio osaa kirjoittaa perhesuhteista ja elämän valintahetkistä osuvasti. Säkenöivät hetket on ehdottomasti naisten kirja siinä mielessä, se kertoo ennen kaikkea naisista: naisen elämän vaihesta, käännekohdista ja vain naiselle mahdollisista ihmissuhteista kuiten äitiydestä, tyttären roolista ja siskosten välisestä suhteesta. Ehkei se tarjoa mitään sellaista, mitä ei jo olisi joskus kerrottu, mutta se saa kuitenkin viihtymään kanssaan ja uppoutumaan merituulen halkomaan rannikkokaupunkiin, jossa ihmiset ovat hetkestä toiseen loppujen lopuksi aina kuitenkin yksin.


Katja Kallio: Säkenöivät hetket
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Otava 2013
413 s.
E-kirja

Kirjastosta.

______

Muiden mietteitä: Lumiomena, Koko lailla kirjallisesti, Ilselä, Järjellä ja tunteella, Kirjamuistikirja, Kirjan jos toisenkin, Kulttuuri kukoistaa, Sinisen linnan kirjasto, Luetut, lukemattomat     

Kirjankansibingosta ruutu Keltainen.

Johanna Holmström: Itämaa

Leila ja Samira ovat nuoria suomalaisia muslimityttöjä. Heidän äitinsä on muslimiksi kääntynyt suomenruotsalainen, isä bussikuskina työskentelevä maahanmuuttaja. Äiti on kiihkossaan ehdoton, isä maallistuneempi. Tytöt koettavat selvitä parhaan kykynsä mukaan, vaikka eivät ajoittain tunne kuuluvansa yhtään minnekään.

Leila on yläkoulussa ja häntä kiusataan. Tyttö on kuitenkin kovapintainen ja oppii selviytymään päivästä toiseen. Rankempaa tuntuu olevan kotona, kun äiti löytää yhä uusia asioita, jotka ovat haram. Huivia tuputetaan, ja vaikka isä ei ota uskontoa niin vakavasti, perheen maine on kuitenkin ehdottoman tärkeä. Samira on jo lentänyt omille siivilleen, mutta hänelle on käynyt huonosti: hän on koomassa kaupungin sairaalassa.

Itämaa rikkoo kerronnassaan kronologiaa, ja kuvaa Leilan ja Samiran elämää käänteineen. Nuoret naiset kohtaavat ennakkoluuloja, vihaa ja pelkoja, mutta myös ihan tavallisia nuoren elämään kuuluvia asioita: kaveruutta, harrastuksia, kokeiluja. He ovat tasapainottelijoita kahden tulen välissä, eikä se ole helppo tehtävä. Helsingin kadut kutsuvat, vaikka oma tausta painaa niskassa: näkeekö joku väärä tuttu? Missä menevät vapauden rajat?

Kirja kuvaa yläkoulun lähinnä helvetin esikartanoksi. En epäile, etteikö koulussa käyminen voisi olla yhtä tuskaista, kuin se Leilalle on, mutta toivon Itämaan olevan äärimmäisyyksiin viety. Ketään koulun aikuista ei tunnu kiinnostavan, miten oppilaat koulussa ovat. Ihmistä voi lähes kiduttaa ilman, että kukaan puuttuu siihen.

Holmström menee henkilöihinsä syvälle, mutta minulle lukijana jäi kuitenkin tarkkailijan rooli. Samira pysyy arvoituksena loppuun saakka, ja aivan tarinan viimeiset käänteet minun oli vaikea hänen osaltaan niellä. Leila suojelee itseään, eikä päästä ketään lähelle, ei lukijaakaan.

Itämaa on kauttaaltaan melankolinen kirja. Se on ristiriitaisuuksien, törmäysten ja rajojen tarina, ja se kuvaa elämää, joka ei valtaväestön edustajalle ole tuttua kuin välillisesti, jos silloinkaan. Silti tarinaan on helppo uskoa, sen voi mielessään sijoittaa mihin tahansa lähiöön. Tätäkin elämä on.


Johanna Holmström: Itämaa
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: Safa Hovinen
Otava 2013
250 s.
E-kirja.
Asfaltsänglar (2013)

Kirjastosta.

_____

Muiden mietteitä: Kirjasfääri, Anna minun lukea enemmän, La petite lectrice, Mari A:n kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin, Nenä kirjassa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko, Kirjasähkökäyrä, Kirjavalas

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi.