30. toukokuuta 2014

Anita Brookner: Päivät Pariisissa



Anita Brookner: Päivät Pariisissa
Suomentaja: Anja Haglund
Kannen kuva: A. Kertéz
Otava 2011 (1. painos 1998)
378 s.
Incidents in the Rue Laugier (1995)

Kirjastosta.


Vuonna 1971 kahden ihmisen elämä muuttuu. Köyhtyneen ranskalaisen leskiäidin tytär Maud kohtaa kaksi brittipoikaa, David Tylerin ja Edward Harrisonin tätinsä huvilalla. On kuuma kesä, nuoruus virtaa suonissa ja paljon sanomattomia odotuksia leijuu ilmassa. Kolmikko suuntaa sovinnaisuuden sääntöjä uhmaten Pariisiin, Tylerin tuttavien tyhjillään olevaan huoneistoon. Tunnelma on tiivis, ilma lähes väreilee. Eräänä päivänä Tyler on tiessään.

Vuosikymmeniä myöhemmin Maudin tytär koettaa saada selkoa vasta kuolleen äitinsä elämästä. Hänellä ei ole juuri muuta kuin pieni, lähes tyhjillään oleva muistikirja sekä käyttämättömän oloinen silkkikimono. Tyttären kuvitelmasta – toiveista? – muodostuu tarina, joka kertoo nuoruudesta, täyttymättömistä toiveista ja ääneen sanomattomista tunteista.

Anita Brooknerin Päivät Pariisissa valikoitui luettavakseni Pariisilaisen kevään hengessä. Kirjan takakansi lupaa päivien Pariisissa olevan "täynnä latautunutta tunnelmaa". Ja ovathan ne, toki, mutta sen sijaan, että käsillä olisi tiivis lyhyen ajanjakson kuvaus, lukija päätyy osaksi vuosikausia jatkuvaa puhumattomuutta ja toisiaan seuraavia pettymyksiä.

Päivät Pariisissa on ennen kaikkea romaani avioliitosta ja elämästä, joka menee eläjältään ohi. Tarinan sysää liikkeelle vanhempiensa kuolemaa käsittelevä aikuinen tytär, joka ottaa vapauden kuvitella, miten kaikki meni ja miksi. Lukijan tehtäväksi jää päättää, uskoako vai ei. Ja onko sillä lopulta väliä: emmekö kuitenkin kuoltuamme jää väistämättä jonkinlaisiksi haavekuviksi ja kuvitelmiksi, heijastuksiksi oikeasta minästämme?

Bookner on perusteellinen ja intensiivinen kirjoittaja. Jännite rakennetaan pitkin virkkein. Yhtäältä tunnelma tiivistyy pitkissä kohtauksissa, toisaalta saatetaan tehdä nopeita hyppyjä ajassa, katsoa jo jälkiviisaasti kauas tulevaan, jonka tiedetään (arvataan) tapahtuneen joka tapauksessa. Tavallaan tällainen ristiriitaisuus kiehtoo, mutta samalla se ärsyttää.

En voi sanoa hurmioituneeni. Ne Pariisissa vietetyt päivät jäävät lopulta vähiin ja suurin osa kirjasta tapahtuu Lontoossa ja vieläpä sisätiloissa, sillä avioiduttuaan Maud käpertyy itseensä, eikä juuri poistu kodistaan. Sen sijaan hän lukee, tekee taloustyönsä moitteettomasti ja vähitellen kääntyy yhä enemmän sisäänpäin. Maud on kiinnostava mutta etäinen henkilöhahmo, ja vaikka pidän Brooknerin kuvausta uskottavana, tuskastuin Maudin kanssa suuresti. Teki mieleni ravistella naista, taluttaa hänet ulos maailmaan ja käskeä ottamaan kohtalo omiin käsiinsä. Tietoinen valinta hivuttaa itsensä vähitellen hengiltä on tuskallista luettavaa.

Jos tätä kirjaa pitäisi kuvata musiikilla tai äänellä, se olisi painostava hiljaisuus. Ehkä se hetki, kun levy hiljenee viimeisen soinnun jälkeen, mutta nauhoitus on jatkunut vielä vähän ja kuuluu ehkä pientä rapinaa tai rasahdus. Päivät Pariisissa on täynnä ylimenneitä hetkiä, venyneitä päätöksiä, haluttomuutta muuttaa asioiden suuntaa, kykenemättömyyttä kohtaamaan itseään ja muita. Se surettaa ja saa kiemurtelemaan. Miksi kukaan valitsee elää näin?

____

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Linnea/Kujerruksia, Margit/Tarukirja, kirsimaria/Illuusioita.

Päivät Pariisissa on osa Pariisilaista kevättäni ja lisäksi nappaan sillä yhden ruksin Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, sillä kirjakaupan omistajan työ on keskeinen osa teosta.

6 kommenttia:

  1. Tämä kirja odottelee minua kirjahyllyssä <3 Luin Brooknerin Yhteiset hetket viime talvena ja sitäkin voisi kuvailla käyttämilläsi sanoilla 'painostava hiljaisuus'. Jotenkin tuo tyyli alkoi jo vaikuttaa omiinkin arkikokemuksiin, miten niitä katseli...

    Luulin Päivien Pariisissa olevan edes vähän helpompaa luettavaa Yhteisiin hetkiin verrattuna, mutta ilmeisesti sitten se ei sitä sitten olekaan...

    Hieno arvio, kiitos tästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on samaan aikaan helppo ja haastava. Kieli kulkee ongelmitta, mutta tunnelma on niin raskas ja hidasliikkeinen, että se hieman turruttaa. Varmasti tällekin on juuri oikeat lukijansa, mutta itse en ihan hetkeen halua vastaavaa, alkaa liiaksi masentaa.

      Poista
  2. Kiitos tästä Suketus. Kävin tekstisi luettuani pyyhkimässä pölyt kahdesta Brooknerista (Hyvää seuraa, Katsokaa minua), jotka kärsivällisesti odottava lukijaansa vuodesta toiseen.
    Tuollaiset elämänsä sivustakatsojiksi jäävät naisihmiset ovat kyllä välillä aika raivostuttavia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokeile kesän kunniaksi, tunnelma ainakin tässä Brooknerin kirjassa on juuri sellainen painostava ja tiheä, kuin voisi kuumana kesäpäivänä hyvin olla – myös lukiessa.

      Maud vielä tekee päätöksensä olla sivustakatsoja täysin tietoisesti ja pyrkii määrätietoisesti sitä kohti. En vain aivan ymmärtänyt, miksi.

      Poista
  3. Hyvin samoin ajatuksin tästä, tosin taisin olla vähän nihkeämpi kirjan suhteen. :) Hyvinhän B kirjoittaa, mutta itse odotin tältä niin paljon sitä Pariisia että kirja oli jonkinlainen pettymys. Kovinkaan vahvaa muistikuvaa kirja ei myöskään ole jättänyt, sillä jouduin ihan tsekkaamaan oman tekstini että muistaisin kunnolla että mitenkäs se asia olikaan. Todella hyvin kyllä kuvaat kirjan tunnelmaa, painostavuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, Pariisi oli minullakin toiveissa, mutta kyllä se aika etäiseksi jäi, kun muut asiat olivat tässä kirjassa keskeisemmässä asemassa. En tiedä, jatkanko enää Brooknerin parissa, mutta oli tämä ihan lukemisen arvoinen kuitenkin, vaikka vähän petyin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!