20. marraskuuta 2013

Valeopettaja vauhdissa: Kokonainen oppilas



Seuraa lokakuussa aloittamani Valeopettaja vauhdissa -sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa, joka käsitteli tuntisuunnitelmia, sai kiitosta, joten jatketaan!

Tällä kertaa tekee mieleni pureutua aihealueeseen, joka tuntuu minusta erityisopettajana erityisen (heh) tärkeältä, mutta joka saattaa aiheuttaa närää aineenopettajissa. Pilaan ilon jo valmiiksi toteamalla, että tämä on minun mielipiteeni, eikä tarkoituksenani ole vähätellä tai arvostella ketään. Olen myös itse koulutukseltani aineenopettaja. Haluan vain kiinnittää huomion tärkeään seikkaan. Se seikka on oppilaan ajatteleminen kokonaisuutena.

Työskentelen pääasiassa sellaisten nuorten kanssa, joilla on erilaisia joko oppimisen, tunne-elämän tai sosiaalisen puolen haasteita. He ovat peruskoulussa käytössä olevan kolmiportaisen tuen mallissa tehostetun tai erityisen tuen piirissä ja muun muassa siksi ajoittain osa-aikaisessa erityisopetuksessa. "Lievimmillään" kyse voi olla vaikkapa psykologin toteamasta työmuistin kapeudesta, jota helpottamaan kehitellään erilaisia opiskelutapoja ja apuvälineitä. "Mitta-asteikon" toisessa päässä sen sijaan vain taivas on haasteiden ja vaikeuksien rajana, eikä aina sekään.

Monenmoista tallaajaa on siis tullut tavattua jo tämän hyvin lyhyen työurani aikana. Oppilaiden taustat ovat kirjavia, jo kokeillut sekä kokeiluun otettavat tuen muodot vaihtelevat laidasta laitaan, perheet suhtautuvat aiheeseen (ja kouluun) hyvin eri tavoin ja nuoren oma asenne voi olla lähes mitä tahansa täydestä flegmaattisuudesta evvk:n kautta nenäkkyyteen ja toisaalta kovaan yritykseen, pettymyksiin ja joskus (onneksi!) kehittymiseen ja onnistumiseen.

Yksi keskeinen ajatus on kuitenkin noussut pintaan kuluneen syksyn aikana.

Se ei taatusti ole omalaatuinen, ei kovin timanttinenkaan, mutta minulle se on asia, joka on kirkastunut vasta nyt, ihan oikeasti. Ja se kirkkaus, johon olen havahtunut, tuntuu peruuttamattomalta.

Oppilas on yksilö, jonka oppimista, opiskelua, olemista ja elämää täytyy katsoa kokonaisuutena. Koko ajan.

Niin, sanoinhan, ei mitään uutta auringon alla.

Olen huomannut, jo mainitun hyvin lyhyen työurani aikana, että yläkoulussa aineenopettajat opettavat usein (eivät aina, mutta usein) nimenomaan ainetta. He opettavat yliopistossa itse opiskelemaansa oppiainetta siltä osin ja siinä laajuudessa, kuin opetussuunnitelman mukaan on suotavaa tehdä. Suurin osa tekee sen erinomaisesti.

Mutta ongelma onkin siinä, että oppilas ei ole olemassa vain tiettyä oppiainetta varten, tai edes kaikkia niitä yhteensä. Ei totisesti. Oma aine on tietenkin opettajalle rakas, mutta oppilas – se pirullinen nuori ihminen – on jotain paljon enemmän kuin oppimiensa asioiden summa. Ja minusta näyttää, että se valitettavasti unohtuu aika usein. Kiireisessä arjessa tehdään niin paljon jo sen eteen, että tunnit kaikkine vaatimuksineen ja haasteineen pyörivät. Kyllä minä sen ymmärrän, enkä syytä ketään.

Tukea tarvitsevien oppilaiden osalta on tullut mietittyä, mikä kaikki on edes järkevää. Oletus on, että nuoret omaksuvat aivan jäätävän määrän tietoa peruskoulun aikana. Onko se kaikkien osalta tarpeellista? Miksi ei voida selvästi karsia ja vähentää sisältöjä silloin, kun perusarjestakin on haasteita selviytyä? Ainahan voidaan palata takaisin, vaikeuttaa ja laajentaa, jos näyttääkin siltä, ettei raakileversiossa ole kyllin.

Oppilaalle voidaan määritellä tietyssä oppiaineessa erityiset painopistealueet, joihin hänen opiskelunsa perustuu. Silloin yleisopetuksen oppimäärästä otetaan vain keskeiset asiat ja keskitytään niihiin. Oppimissuunnitelmaan tai HOJKS:iin sitten kirjataan, mikä näiden painopistealueiden sisältö on, ja minkä arvosanan oppilas voi ne hallitsemalla saada. Seuraava askel tästä on oppiaineen yksilöllistäminen, mutta siitä sitten lisää joku toinen kerta.

Opettajat tekevät valtavan työmäärän ottamalla huomioon erilaiset oppijat, eriyttämällä materiaalia ja opetusta ja huolehtimalla siitä, että kaikilla on edellytykset oppia. Itse kaipaisin kuitenkin varsinaisen paperinpyörittelyn ja byrokratian (jota mainitut painopistealueet ja yksilöllistäminen väistämättä edellyttävät tietyn määrän) ja niiden pelkäämisen sijaan muutosta arkeen ja arkiajatteluun. Tietenkin kaikki lähtee perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista, joita tälläkin hetkellä ollaan uudistamassa, sillä ne asettavat taustan ja vaatimuksen koulu- ja opetustyölle. Olisikin toivottavaa, että vuonna 2016 voimaan tulevissa uusissa perusteissa olisi monessa mielessä jotain uutta. Keveyttä kenties? Mutta haluan myös uskoa siihen, ettei kaikki tule aina ylhäältä päin, ja että arjen keskellä, siellä ihan tavallisessa koulussa, on mahdollista tehdä paljon valintoja itse. Eikö koulu, lopulta kuitenkin, ole oppilaita varten, eikä päinvastoin?

Pääajatukseni on siis se, että mielestäni peruskoulussa tunnutaan suhtautuvan turhan ryppyotsaisesti oppiaineisiin sellaisenaan. Tietenkin ne ovat tärkeitä ja nuorten tulee niiden sisältöjä hallita, mutta eikö se keskeinen pointti ole kuitenkin jossain muualla. Siinä kokonaisuudessa. Siinä, mitä eväitä, taitoja ja kykyjä nuoret saavat peruskoulusta mukaansa. Koko paketissa.

Monesti mietin, kuinka useallekin oppilaalle, aivan niille tavallisillekin, olisi enemmän hyödyksi tosissaan opetella arjen haasteiden hyväksymistä ja niistä selviämistä, oman elämän hallintaa ja maailman ymmärtämistä – ja siis aivan ruohonjuuritasolla, nuorten elämän kautta – kuin toisen maailmansodan tapahtumien aikajanaa tai avaruusgeometristen kappaleiden pinta-alan laskemista ulkoa väkisin opetelluilla kaavoilla. Monia taitoja tietenkin opitaan nimenomaan mainitunkaltaisten sisältöjen oppimisen kautta, mutta oma pointtini onkin siinä, onko opettajan fokus niissä taidoissa vai oppiaineen sisällössä sellaisenaan. Suoraan sanoen minua ei kiinnosta, oppiiko oppilas autonomian ajan tsaarit, jos hän oppii sen sijaan vaikkapa järkevää tiedonhakua ja asioiden kyseenalaistamista sekä ennen kaikkea pitämään huolta itsestään, ja jos hyvin käy, muistakin ihmisistä. (Toisaalta tämä on hypoteettista, sillä en opeta nykyisessä työssäni historiaa. Ehkä joskus vielä pidänkin tsaareja tärkeämpinä.)

Haluan itse ajatella niin, että erityisopettajan työ tässä vaiheessa työuraa on kultaakin kalliimpi mahdollisuus. En ainakaan totu siihen, että minun aineeni olisi (edes minulle itselleni!) jotain ylitsepääsemättömän tärkeää, vaan joudun ja ennen kaikkea saan katsoa kutakin oppilasta paljon laajemmasta näkökulmasta, kuin mihin kymmeniä, jopa satoja oppilaita viikossa opettava aineenopettaja voi mitenkään revetä. En siis ehdota, että aineenopettajien pitäisi kyetä ihmeisiin ja olemaan joka hetki kattamassa kullekin oppilaalle yksilöllistettyä herkkutarjotinta. Sen sijaan haluan uskoa, ettei perspektiivin laajentamisesta tässäkään aiheessa voi olla ihan hirveästi haittaa.

Pidän itseäni onnekkaana, kun saan tehdä tällaista työtä juuri nyt, juuri siellä, missä olen. Koska olen vielä epävarma ja tyhmäninnokas keltanokka, lähden pää edellä uusiin kokeiluihin ja ajatuksiin. Tiedän, että Se Oikea Arki varmaan puskee vielä joskus päälle, eivätkä kaikki työpäiväni todellakaan tihku ideologiaa, mutta uskallan ajatella tästä olevan vielä roppakaupalla hyötyä. Ennen kaikkea minulle, jotta jaksan opettajan työtä tehdä.

Mutta ehkä jopa oppilaillekin, jotka, perhana vieköön, osaavat olla niin mielettömiä, kokonaisia persoonia, että kyllähän sitä aika ajoin ihan sanattomaksi jää.

9 kommenttia:

  1. Hienon vilpitöntä ja avomielistä pohdiskelua! On kiinnostavaa lukea mietteitäsi. :) Joskus omien työtehtävien ja -tapojen analysointi ja erittely pääsee unohtumaan... Tai ehkä ne hautautuvat johonkin, jos kertyy paljon kokemuksia, joissa muutoksia ei saada tapahtumaan yrityksestä huolimatta. No jaa, oli miten oli, pidä kiinni tästä asenteesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että nämä löpinät kiinnostavat. Haluan jäsentää omia ajatuksiani, ja se sujuu minulla parhaiten kirjoittaen. Kun vielä julkaisee tekstinsä, pitää miettiä jäsennystä pariinkiin kertaan. Tekee hyvää.

      Poista
  2. Hear hear!

    Vaikka "pelkkien" sijaisuuksien tekeminen on näin valmistumisen jälkeen ajoittain huolellakin nyppinyt, on sitä samalla tajunnut kuinka arvokasta työkokemusta eri aineiden ja erilaisten oppilaiden opettaminen - kuinka lyhytaikaisesti tahansa - oikein onkaan. Olen päättänyt aktiivisesti pitää huolta muistoistani, joissa samat oppilaat ensin pyllyilevät yhden aineen tunneilla ja muuttuvat sitten mallioppilaiksi toisen aineen tunneilla. Kuinka kiinnostus ja motivaatio viime kädessä määrittävät sitä, missä oppimista voi tapahtua - kuinka sitä nuorta ihmistä todella on katsottava omana kokonaisuutenaan, eikä omalle aineelleni tyhjänä astiana, johon ekspertiisiäni kaataa. Kuinka (kuten monella, monella oppitunnilla on saanutkaan huomata) ne hedelmällisimmät, syvällisimmät ja tarpeellisimmat keskustelut usein käydään jollain aivan muulla alueella kuin mikä oli oppitunnin aihe. Kuinka opettajana toimiminen on lopulta vähäisessä määrin sitä opettamista - ja kuinka suuressa määrin kasvamaan auttamista. Huomion kiinnittämistä siihen todellisuuden hahmottamisen ja ymmärtämisen potentiaaliin, mikä meissä jokaisessa piilee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Word. Se on kyllä hienoa nähdä (ja vähän, no, rasittavaakin), miten erilaisia persoonia oppilaat ovat eri yhteyksissä. Minulla on nyt ilo ja kunnia päästä vilkuilemaan monia oppilaita eri tilanteissa ja se on tosi avartavaa. Kunpa vaan muistaisi pitää siitä kiinni.

      Tosin eilinen palaveri oli jotain niin hirveää kuraa, että siitä on pakko päästä joskus kertomaan tarkemmin. Huhhui, meinasi usko loppua – kollegoihin.

      Poista
  3. Hienon hieno juttu!

    Itselle tulee joskus mieleen, että eikö kouluopetus voisi painottua enemmänkin kokonaisuuksien näkemiseen, omatoimiseen tiedonhakuun ja uteliaaseen elämänasenteeseen. nyt tuntuu, että juuri nuo ominaisuudet karsiutuvat oppilaan koulutaipaleella pois.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista, Kaisa. On kiva kirjoitella näistä aiheista – joutuu tosissaan miettimään, mitä ja miten asiansa ilmaisee.

      Tänään kuulin eräässä tapaamisessa hieman lisää pohjustusta uudelle OPS:lle ja siinä pyritään kyllä korostamaan kokonaisuuksia ja laaja-alaisuutta monella tapaa. Se kuulosti tosi hyvältä, toivottavasti se toteutuu ja mikä tärkeintä, päätyy myös käytäntöön.

      Poista
  4. Kyllä hyvin paljon enemmän joustavuutta tarvittaisiin, se on ihan selvä!

    Muistan, miten eräs oppilas tehtiin tyytyväiseksi, kun hänen ruotsin tuntinsa vaihdettiin puutyöksi. Näinhän ei ole saanut tehdä pitkään aikaan. Kyseisen pojan äiti sanoi, että poika heittää repun pihaan heti koulusta päästyään ja painelee vajaan intohimonsa puutöiden pariin. Hänellä oli myös valinnaisaineissa enimmäismäärä puutyötä. Poika kukoisti ja harjoitteli ylpeänä tulevaan ammattiinsa.

    Valinnaisaineista puheenollen, niitähän vedettiin pois muutaman ihanan vuoden jälkeen. Oppilaat viihtyivät, opettajat innostuivat, kun saivat suunnitella uutta, ja kouluissa tapahtui vaikka mitä. Joku alkoi valittaa, että nyt menee kyllä taso, kun siellä kouluissa vaan lemmikkieläinkursseja pidetään ja mopoja rassataan. Juuri silloin tuli ensimmäiset hienot Pisa-tulokset, mutta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua, ainevalikko vedettiin takaisin akateemisempaan suuntaan.

    Joissakin kouluissa ei uskallettu edes koskaan tarjota mitään kunnon valinnaisainepakettia, vaan laadittiin ehto, että jokaisen oppilaan on otettava kaksi kolmesta valinnaisaineestaan lukuaineista. Olin itse opettanut halukkaille oppilaille filosofiaa ja keskustelua englanniksi ja sitten vaihdoin kouluun, jossa tarjosin samoja kursseja oppilaille, jotka valitsivat ne pakosta, pienimpänä pahana, vaikka mieluummin olisivat ottaneet jotain käytännön ainetta. Eipä ollut enää kellään mukavaa. Jouduin tietenkin myös muuttamaan kurssieni sisällön täysin.

    Vielä työharjoittelusta. Olen ollut koulussa, jossa ysiluokkalaisilla oli kahden viikon TET ja kasiluokkalaisilla yksi viikko ja sitten toisessa, jossa yseillä oli vaivainen yksi viikko ja kaseilla yksi päivä oman koulun ruokalassa. Kummassahan toteutui tuo mainitsemasi oppilaan näkeminen kokonaisuutena!

    Nostat esiin kiinnostavia asioita, kiitos sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tänään kuulin eräässä tapaamisessa, että OPS2016 on siinä mielessä hyvällä mallilla, että kokonaisuuksia ja eheyttämistä pyritään korostamaan. Myös ohjauksen rooli kasvaa ja määritellään tarkemmin. Toivoa on. :)

      Olen valinnaisaineiden kannattaja, ilman muuta. Omassa koulussani valikoimaa ensi vuodelle mietitään parhaillaan ja opettajilta kerätään ehdotuksia. Meillä erityisopettajilla on yksi suunnitelma myös, yritetään viedä se läpi... On siis lyhyttä kurssia ja pitkää kurssia, tiukemmin emoaineen alle sidottavaa ja hieman löyhempää. Tilanne on hyvä nyt, toivottavasti pysyykin sellaisena.

      Tekninen työ voi monelle olla oikeasti se henkireikä ja teknisen työn opettaja monella tapaa äärimmäisen tärkeä. Se on hienoa ja sieltä ponnistaa moni kohti tulevaisuuttaan ihan toisella tapaa kuin lukuaineista.

      Poista
    2. No, onpas hienoa, että valinnaisuutta ollaan nyt lisäämässä.

      Jäin työelämästä pois 2010 enkä pitänyt yhtään silloisesta tilanteesta, jossa kolmannes valinnaisista aineista oli viety pois. Vuonna 2004 valinnaisten tilalle otettiin uusi oppiaine teveysoppi sekä lisää äidinkieltä, matematiikkaa, fysiikkaa & kemiaa ja yhteiskuntaoppia. Enimmillään valinnaisia oli ollut 9 tuntia/viikko, vuodesta 1994 tähän kurinpalautusvuoteen 2004. Silloisessa koulussani oli tämän "kymmenen lihavan vuoden" aikana kolmijaksosysteemi ja niissä kursseja kolmea eri pituutta. Saattoi opettaa esim.13 tuntia jotain alkeita. Monesta opettajasta oli todella hauskaa suunnitella muutakin kuin omaa ainetta, opettaa esim. omaa harrastustaan kiinnostuneille. Silloin taso nousi innostuksen vuoksi, vaikka monet teoriaihmiset muuta ounastelivat. Se oli mielestäni oikeaa peruskoulua.
      Pitääkin tutustua näihin uusiin 2016 suunnitelmiin. Saa nähdä, mitä nyt vähennetään "turhien aineiden" tieltä ja mikä sota siitä nousee..

      Poista

Kiitos kommentistasi!