5. lokakuuta 2013

Aikaa on



Mihin aika kuluu?

Lähijuniin, liian lyhyisiin yöuniin, kankeisiin aamuihin silmät rähmäisinä, eineskeittoihin, taulun pyyhkimiseen, unohduksiin, toistuviin kehotuksiin (sanoin viime viikolla yhden tunnin aikana 20 kertaa "Ota se oppikirja esille" – kyllä, laskin!), itsereflektioon (tulin sille allergiseksi jo auskultoidessani, mutta näköjään se on syöpynyt syvälle, saakeli), työparin kanssa yhteen ääneen pajattamiseen, koomaisiin iltoihin, raha-asioiden murehtimiseen, tulevaisuuden pelkäämiseen.

Toisaalta se kuluu myös naurun pidättelyyn (oppitunneilla, kun oppilaat heittävät tajuamattaan ja ehkä jopa tietoisesti mainioita juttuja) ja pidättelemättömyyteen, vähitellen syntyviin ja koko ajan syveneviin uusiin tuttavuuksiin, paikoittaiseen ymmärrykseen siitä, että en ehkä ole ihan paska siinä mitä teen (vaikka aika kaukana ulapalla olenkin), ajoittaiseen urheiluun, kanssani asuvan miehen kanssa olemiseen, teen kärsivälliseen hauduttamiseen, ystävien tapaamiseen (vaikka kaikkia väsyttää), tulevaisuuteen luottamiseen.

Aika kuluu ihan hirveää vauhtia. Yksi neljäsosa lukuvuodesta on ihan kohta jo taivallettu, ja minusta tuntuu koko ajan, että kaikki on vasta alussa. Tavallaan onkin, ja tavallaan ei. Osin rutiineja on jo syntynyt, ja toisin kuin aivan alkuun, nyt todella jo tiedän aamuisin, mitä päivän aikana on tarkoitus tehdä. Se, mitä päivän aikana todellisuudessa tapahtuu, on aivan eri juttu – sitähän ei voi koskaan tietää.

On ollut luokasta karkaavia oppilaita (ja luokasta poistamiani oppilaita), kirjoja heitteleviä oppilaita, pulpetteja (melkein) heitteleviä oppilaita, raivoavia oppilaita, valehtelevia oppilaita.

Mutta on ollut hauskoja oppilaita, hiljaisia oppilaita, ahkeria oppilaita, kaikkensa yrittäviä oppilaita, anteeksi pyytäviä oppilaita, jopa jotakin oppivia oppilaita.

Olen tajunnut aika paljon asioita, ihmetellyt ja tuntenut epäuskoa. Minusta kaikkien opettajien kannattaisi aloittaa uransa erityispuolella – täällä näkymät ovat aikamoiset, monella tapaa. Ainakaan en pääse kapuamaan norsunluutorniini ja kietoutumaan oman aineeni erinomaisuuteen, kun on pakko keskittyä ydintehtävään. Siihen kasvattamiseen. Tukemiseen.

Jotenkin itseni tuntien saattaa olla, että olen ensi keväänä vielä kovaäänisempi erityisopetuksen puolestapuhuja kuin tähän saakka olen ollut. Enkä nyt tosiaankaan väitä, että voisin kilpailla samassa sarjassa pätevien ja kokeneempien erityisopettajien kanssa, en todellakaan. Mutta ainakin olen kurkistanut sermin taakse ja todennut, että tämäkin voi olla minun paikkani. Ja ainakin se on paikka, josta ei saa leikata, säästää ja nipistää.

Sitä en vielä tiedä, mikä on konkreettinen paikkani ensi vuonna. Mutta sitä ennen on vielä 3/4 lukuvuodesta jäljellä, ja ajan kulumisen vauhdista huolimatta aikaa on vaikka mihin, jos vain päätän niin.

15 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus :) Ihan tulee kuule ikävä taas opettajuutta. Minustakin erkkaopetus on tärkeää, hyvin tärkeää, ja erityisopettajat korvaamattomia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, ei muuta kuin takaisin bisneksen pariin. ;) No ei, en tiedä, pysynkö itsekään tällä alalla ikuisesti. Nyt vaan tuntuu oikealta.

      Poista
  2. Kuulosta arjelta =) Paitsi että eroaa kyllä siitä mitä itse teen aika paljon joissain kohdin. Mutta ikkunasta karkaavat oppilaat eivät välttämättä ole vain A. Kiven keksimä juttu, jossain historiassa näitäkin on nähty...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitähän se on, pahimmillaan ja parhaimmillaan. Tähän ei mikään opiskeluaikana valmistanut. Mun luokka on alimmassa kerroksessa, mutta vielä ei ikkunasta ole karattu. Yksi oppilas tosin on jo kysynyt, mitä siihen tuumaisin, jos hän niin tekisi. Ilmoitin, etten arvosta. :D

      Poista
  3. Ihanan sitkeä sissi sinä olet ja varmasti myös erinomainen ope.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erinomaisuudesta voidaan puhua sitten jokusen työkokemusvuoden jälkeen, mutta sitkeyttä tämä kyllä tosiaankin kasvattaa! Siitä lienee jatkossa hyötyä tilanteessa kuin tilanteessa.

      Poista
  4. Erityisopettajuudelle nostan hattua, kunnioitan teitä kaikkia jotka siihen lähtevät. Itsestäni tuntuu siltä etten jaksaisi tai osaisi, mutta sen tarpeellisuus on todellista. Olet superreipas ja kirjoitat kauniisti.

    Laitan sulle tässä viikonloppuna viestiä taidenäyttelystä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäkin olet rohkea, kun opetat muitakin kuin omia aineitasi. :) Pidän tärkeänä sitä, ettei pääsisi kasvamaan ajatusta siitä, että vain tasan oma aine on maailman napa. Näin ajattelevia opettajia minulla on nyt kollegoina, ja ajoittain se ärsyttää todella paljon.

      Jee, sovitaan siitä tarkemmin!

      Poista
  5. Hieno ja kaunis kirjoitus. <3 Teet tärkeää työtä selvästi sydämellä, ja olen ihan varma että olet siinä myös hyvä, vaikka siellä ulapalla sanot olevasikin. :) Aloin myös miettiä että mehän olemme tavallaan samalla janalla, mutta sen eri päissä. Moni minun "asiakkaistani" kun nimittäin syystä tai toisesta tarvitsee tulevaisuudessaan erityisopetusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulapalla on hyvä olla, ainakin pysyy hyvä jännite päällä :D

      Ihan totta, niin olemme. Minun asiakkaistani monella on todellakin sellainen tausta, jossa on ollut suuri merkitys sairaanhoidolla alusta alkaen.

      Kunhan vain jaksaisi tämän kaiken, sehän tässä hieman pelottaa. Ettei väsytä liikaa itseään, kun kaikkea ei voi koskaan tehdä, eikä oikeastaan mitään saa ikinä valmiiksi.

      Poista
  6. Aah, ihana pala opettajan arkea! Tuli taas ikävä opettamaan tätä lukiessa! Tänä syksynä en ole nimittäin päässyt vielä kertaakaan opettamaan, vaan aika on kulunut omien opintojen parissa.

    Tekstistä kuultaa kyllä läpi, että taidat olla niin oikealla alalla! Tsemppiä työhösi ja arkeesi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä sinäkin ehdit sieltä vielä hypätä tämän menopelin selkään, nauti opiskelusta! Minulla on ikävä yliopistolle. :)

      Kiitos, Anna.

      Poista
  7. Hieno kuvaus. "Se, mitä päivän aikana todellisuudessa tapahtuu, on aivan eri juttu – sitähän ei voi koskaan tietää." Juuri niin!
    Kirjoitit, että on ollut luokasta karkaavia ja luokasta poistamiasi oppilaita. Lohdutan sinua sillä, että minulla oli myös niitä, joita en saanut ollenkaan sisälle, koska minä en antanut mennä istumaan parhaan kaverin viereen lörpöttelemään. Siellä sitten seisottiin loukkaantuneina käytävässä odottamassa, että ope antaisi periksi. Tällaista siis ihan normaaliluokassa. Missään eivät myöskään tunteet leisku niin kuin murrosikäisten keskuudessa. Sama operaasu voi olla tänään vihattu ja huomenna kaikkien rakastama.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, aivan! Tilanteita on niin monenlaisia ja laidasta laitaan, ja oikean toimintatavan kaiketi oppii vasta kokeilemalla, yrittämällä ja erehtymällä. Niitä on jo jokunen kertynyt plakkariin, mutta uusia ideoita pohdiskelen koko ajan... :)

      Poista
  8. Jos et ole lukenut, niiin luepas irlantilaisamerikkalaisen Frank McCourtin Liitupölyä, Teacher Man. Siinä kirjailija kertoo hauskasti taipaleestaan opettajana.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!