13. syyskuuta 2012

En tiedä maailmasta mitään

Ihan tavallinen torstai.

Olen yläkoulussa sijaisena. Uusi koulu, harhailen, ei ole mitään omaa paikkaa. Löydän oikeat luokat, saan laitteet päälle. Opin, että sentään muuallakin kuin Norssissa on dokumenttikameroita ja muita vempeleitä. Ensimmäisen luokan kanssa menee kivasti, puhutaan esimerkiksi elinsiirroista. Saan lempinimen "Ritva". Varmaan huomattavasti huonomminkin voisi olla. Käyn tekemässä välituntivalvonnan. Tuntuu vähän tyhmältä, mutta koetan olla noheva. Toinen ryhmä on levottomampi, isompi, hallitsemattomampi. Ei mene kovin hyvin. Korotan ääntä. Pari keskisormea ja haistattelua, sitä tavallista. Jää vähän huono maku, etenkin siksi, että tapaan ryhmän seuraavana päivänä uudelleen. Ensivaikutelma omalta osaltani on kai jo pilalla – saan olla se takakireä vittupää luultavasti täältä ikuisuuteen. Mietin, missä ovat ne kaikki taidot, tiedot ja kyvyt, joista on suureen ääneen kohkattu ja joita on pitänyt yrittää esittää aiemmin tarkkaileville tahoille. Ne valuivat aivoista ulos saman tien, kun avasin luokan oven. Ehkä ne joskus palaavat. Tekemällä oppii?

Lähden itseeni pettyneenä kohti kotia. Yritän muistuttaa itselleni, etten voi olla mitenkään erityisesti tulessa: en opeta omaa ainettani, en tunne ryhmiä, olen ihan märkäkorva. En voi olla erinomainen, eikä minun tarvitse. On vaikeaa uskoa itseään, suoraan sanoen vituttaa. Tekee mieli sääliä itseään. On niin rankkaa.

Junassa istahdan sen kummemmin ympärilleni katsomatta puolityhjään välikköön. Joudun tahtomattani fyysiseen kontaktiin tilaavievästi puoliksi makaavan laitapuolenkulkijan kanssa. En jaksa vaihtaa paikkaa, ei matka ole pitkä. Nelikymppinen mies alkaa jutustella, hänellä on vaimo mukana. Ovat dokanneet kuusi päivää ja asuneet vajaan vuoden kadulla. Ja olleet vuoden naimisissa. "On ollut vähän kylmää jo rappukäytävissä", mies sanoo. Hän pummaa rahaa, ja toteaa samaan hengenvetoon ivallisesti: "Sama kai se, sullakin on varmaan vaan se kortti". Sanon, etten voi auttaa. Ettei se ole minun tehtäväni. Verestävät silmät tuijottavat pistävästi kohti, vaimo katselee hiljaa seiniä.

"Tarjoo hei meille ruokaa. Ei olla syöty moneen päivään. Voitsä jotenkin auttaa?"

Kaivan laukusta omenan, jota en jännityksissäni ehtinyt syödä päivän aikana koululla. Kysyn, kelpaako se. Mies iskee hampaansa siihen nopeasti, ihan kuin hän olettaisi jonkun voivan napata sen hänen kädestään milloin vain. Tarjoaa haukkua vaimolleen, joka ei sitä halua. Nieleskelen. Minullakin on nälkä, mutta olen matkalla kotiin, jonka jääkaapissa on ruokaa. Eilen ostettua, oranssilla -30%-merkinnällä tarroitettua, mutta ruokaa yhtä kaikki. Kotona. Omassa jääkaapissani.

Mies kysyy, minne olen menossa. En kehtaa enkä halua sanoa: "Kotiin". Sen sijaan totean meneväni suunittelemaan huomisia tunteja.
"Ai. Ootsä koulussa töissä? Opetatsä lapsia?"
"Joo. Tai teinejä."
"Tota hommaa mä kunnioitan. Opeta niille oikeita arvoja. Sä teet ihmisarvoista työtä."

Rautatieasemalla häviän itse nopeasti ihmisjoukkoon. En tiedä, missä rappukäytävässä he nukkuvat ensi yön tai saavatko he muuta ruokaa tänään kuin se surkean omenan. Hyppään ratikkaan. Mietin, millainen pumpulipelle ja kermaperse oikein olen.

En tiedä maailmasta oikeasti mitään. Syrjäytyminen on minulle sana uutisotsikoissa, termi tenttikirjassa. Kun olin 2000-luvun alussa kielikurssilla Englannissa, kurssin yhtenä teemana oli asunnottomuus. Me suomitytöt pääsimme toteamaan, että Suomessa ei ole asunnottomia. Se oli siihen aikaan Valtion Virallinen Kanta – ei asunnottomia. Tiedämme kaikki, ettei se ole koskaan pitänyt paikkaansa, ei ennen eikä nyt. Ja vaikka tukiverkostoa kehitetään, se ei tavoita kaikkia. Junan nainen mutisi menevänsä huomenna katkolle, koska silloin saa nukkumapaikan ja ruokaa. Mies kielsi. "Emmä halua, et sä meet mihinkään katkolle. Siel on pöpiä porukkaa ja ne vaan haluu sulta pillua."

On helppo sanoa, että ihmisen pitää kantaa itse vastuu itsestään. Ottaa itseään niskasta kiinni. Tottakai pitäisi, mutta aina se ei mene niin. Minä tiedän sen, sinäkin siellä tiedät. Jopa kovin oikeistolainen sen tietää, vaikka joskus muuta väittää. Mutta vaikka sen tietää, sitä ei tajua. Ei tällainen pumpulipelle, ihminen, joka elää vakituisen katon alla, jolla on luottotiedot kunnossa, joltisenkinlaiset tulot ja näkymä huomiseen. Turvaverkko. Hyvä lapsuus. Kyky sopeutua.

En ymmärrä sitä. Enkä oikeasti tiedä mitään.

Mutta yhden asunnottoman deekun mielipide siitä, kuinka teen ihmisarvoista työtä, riittää pitkälle. Haluan mennä huomenna takaisin ja koettaa olla parempi kuin tänään. Etten olisi ihan turha. Että voisin tehdä jotain. En pelasta asunnottomia, en ratko syrjäytymisen aiheuttamia ongelmia tai poista sen syitä. Enkä vieläkään ymmärrä mitään, sillä pumpuli suojaa. Mutta en ole turha. Eikä minulla taatusti ole kovin rankkaa.

Että jeesustelustani tulisi käytäntöä, edes hetkeksi ja vähän kerrallaan.

31 kommenttia:

  1. "Tota hommaa mä kunnioitan. Opeta niille oikeita arvoja. Sä teet ihmisarvoista työtä."

    Minulta olisi varmaan itku päässyt vastaavassa tilanteesa, moisen työpäivän jälkeen väsyneenä. Hän taisi löytää juuri oikeat sanat oikeaan hetkeen.

    Kiitos kun jaoit tämän, pohditutti minuakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sykähdytti ja yllätti. Tuli ihan puskista hänen kommenttinsa ja sai miettimään.

      Poista
  2. Erittäin hieno teksti, sai pohtimaan asioita muustakin kuin omasta perspektiivistä. Kiitos tästä, jään innolla seuraamaan blogiasi.

    VastaaPoista
  3. Oi, miten hieno ja liikuttava teksti. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Jaana. Päivä oli erikoinen, moni asia jäi mieleen.

      Poista
  4. Hieno teksti ja täyttä asiaa! Ja ihanaa kun annoit sen omenan. Vaikka ko. henkilö jo taisi sanoa sen mitä piti, haluan lähettää sinulle täältä tsemppiajatuksia. Itsekin saman sijaisrumban läpikäyneenä teidän täsmälleen, miltä sinusta tuntuu. Yritä ajatella niin, että nyt sinulla on hyvä mahdollisuus kokeilla eri työtapoja ja mokata rauhassa. Vielä ei tarvitse olla vastuussa opetussuunnitelman toteutumisesta vuositasolla, olla luokanvalvojana ja jos jonkinlaisen työnkehitystiimin jäsenenä. Eli saat rauhassa keskittyä vuorovaikutustilanteisiin. Ja kyllä, välillä menee pahasti metsään, mutta kyllä se oma tapa tehdä asioita siletä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aineeksi katkennut viesti, kirjoitan uudella iPadilla ja meillä on pieniä yhteistyöongelmia... Niin piti sanoa, että kyllä se oma opettajia sieltä löytyy. Ja sekin on hyvä muistaa, että niin typerältä kuin se tuntuukin, joskus opettajan pitää olla juuri se takakireä paskiainen ja oppilaatkin sitä toivovat, vaikkei siltä ihan vaikutakaan:) joten tsemppiä huomiseen!

      Poista
    2. Huokaus ja tässä on näköjään tällainen kiva ennakoiva tekstinsyöttökin. Ehkä ajatus kuitenkin tuli selväksi kaikkien kirjoitusvirheiden lomasta:)

      Poista
    3. Kiitos Amma, kaipaan todellakin konkarimman henkilön vakuutteluja siitä, että homma tulee vielä toimimaan. Uskoisin, että kunhan pääsen esim. tuon kyseisen koulun kanssa sinuiksi, moni asia helpottaa. Ja ainahan uusi työ on jännä, tietysti, mutta kun ei pitkään aikaan ole tarvinnut siitä murehtia, niin...

      Poista
  5. En usko, että huonosti mennyt tunti oli sun syytä. Ne vaan nyt on kaikille sijaisille ikäviä nuo teinit. Vaikka olisi omia oppilaita, niin muulla, toisen aineen tunnilla sijaistaminen voi olla yhtä tuskaa ja helvettiä :) Ja niin, sitten kun opettaa omaa ainetta ja omia ryhmiä omien suunnitelmien mukaan, niin se on vaan niiiiiin erilaista.

    Tsemppiä huomiselle:) Ja kiitos tästä tekstistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin siis tarkennusta: Vaikka opettaisi (sijaistaisi) omaa ryhmäänsä jonkin muun aineen tunnilla.

      Poista
    2. Joo, teiniys on aika hallitseva olotila, jonka kanssa varmaan oppii tekemään työtä ajan kanssa. Onneksi ei itse tarvitse kuitenkaan enää ikinä olla murrosiässä! :D

      Odotan hetkeä, kun pääsen syvemmälle hommiin ja juurikin omaan työhön kiinni. Siihen saakka mennään näillä tarjoomuksilla. Kiitos tsempeistä!

      Poista
  6. Kerrassaan upeaa ja hienosti kirjoitettua blogijournalismia.

    En osaa nyt sanoa muuta.

    VastaaPoista
  7. Hieno teksti! Ajattelemisen aihetta.

    Mä mietin, miksi vain nuo laitapuolenkulkijat enää tajuavat, mitä ihmisarvo on. Ehkä sen vuoksi, kun heiltä on se viety. He tietävät luissa ja nahoissa, mikä se olisi. Muut tuntuvat tätä nykyä mm. syövän opettajat elävältä. Ei pelkästään teinit.

    Tsemppiä! Sijaisen rooli ei ole helppo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitähän kuulee, että joulupatakeräyksissä ja muissa usein vähästään tuovat sen näköiset ihmiset, että saattaisivat itsekin olla tuen tarpeessa. Kai sitä oppii pakon edessä arvostamaan sitä olennaisinta, kun muu on mennyt.

      Poista
  8. Onpa upea teksti! Kiitos tästä! Kyllä se oma niin sanottu kurjuus ja elämän rankkuus tuntuu aika kaukaa hauetulta tuollaisessa tilanteessa. Kun on joka päivä ruokaa ja katto pään päällä, niin se on jo paljon jopa meillä Suomessa, maailmanlaajuisesta tilanteesta puhumattakaan. Mutta eihän se sitä tarkoita, ettei saisi olla väsynyt ja turhautunut työpäivän jälkeen tai surullinen, jos jokin asia mieltä painaa. Mutta tuollainen kohtaaminen antaa perspektiiviä, saa silmät avautumaan sille, että itsellä elämä sittenkin on hyvää ja asiat kohdillaan.

    Tsemppiä työhösi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Tietenkin asiat ovat aina suhteellisia ja jokaisella on omankokoisensa murheet ja haasteet, joita ei tarvitse vertailla muuhun. Mutta minulle itselleni teki todella hyvää tällainen satunnainen kohtaaminen, helpotti omaa märehdintää.

      Kiitos, huomenna on onneksi uusi päivä (ja uusia oppilaita myös, ei pelkästään tämänpäiväistä jengiä).

      Poista
  9. Olipas päivä! Kiva, että jäit toiveikkaisiin tunnelmiin huomisen suhteen. Alut on aina vaikeita, mutta eiköhän jonkin ajan ja useampien sijaistuksien myötä (jollei vakipaikkaa heti napsahda) nekin ala luistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä uskoisin, että (melkein) kaikkeen tottuu ja etenkin kun saa edes jonkinmoista rutiinia. Eilinen päivä meni jo huomattavasti paremmin, vaikka se yksi apinalauma jatkoi edelleen vittuiluaan... Ja seuraavista sijaisuuksista sovittiin jo, eli kai se on nyt menoa. :D

      Poista
  10. Tsemppiä isosti! Haaveilin itsekin aikanaan, että olisi ehkä kiva olla opettaja, mutta jos tarkemmin ajateltuna luokaksi tulisi sellainen, mikä meillä oli koko ylä-asteen, en kestäis päivääkään. Teinien opettaminen on varmasti haastavinta, joten nostan hattua jokaiselle, joka selviää siitä päivän, saati lukukauden (tai vuosien!) ajan! :D

    "Luulo ei ole tiedon väärti", meidän pappa ruukaa sanoa, ja hoenkin sitä usein itselle. Niin usein sitä erehtyy... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luokkia on kyllä niin valtavan erilaisia, että sitä ei kai tajuakaan ennen kuin pääsee niitä käytännössä vertailemaan. Olin itse kouluajat kilteillä luokilla, joten omakohtainen kokemus häiriköistä siellä pulpetin äärellä puuttuu. Nyt sitten sieltä opettajanpöydän takaa pääsee testailemaan senkin edestä...

      Papallasi on hyvä sanonta ;)

      Poista
  11. Kuten niin moni muukin sanoo: hieno, koskettava teksti! Onnea urallesi :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!