14. heinäkuuta 2012

valoa valoa valoa



Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa
Karisto 2011
175 s.

Kirjastosta.


Sattuipa kirjaston nuortenosastolta silmiini tämä viime vuonna Finlandia Juniorilla palkittu Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa. Satuin kyseiselle osastolle aivan vahingossa (tahtoo sanoa: tavoistani poiketen), sillä Kirsin kirjoitettua oivallisen tekstin Tuija Lehtisestä olin saanut tietooni, että huippuhyvä Sara-trilogia on saanut jo jokunen vuosi sitten neljännen osan. Sitä lähdin siis metsästämään (ja löysinkin), mutta ennen kaikkea löysin myös valon.

Valoa valoa valoa on kertomus, ja hyvin itsetietoinen sellainen, 14-vuotiaista tytöistä, 1980-luvusta ja Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Sen kertoo meille Mariia, joka puhuttelee lukijoitaan suoraan ja käy samalla läpi kirjoittamistaan. Päähenkilöksi nousee ehkä kuitenkin Mimi, monin tavoin erityislaatuinen tyttö, joka pyytää Mariiaa näyttelemään ystäväänsä. Ehkä jonkinlainen rooli pysyykin päällä loppuun saakka, mutta ennen kaikkea Mariia ja Mimi rakastuvat. Niin kuin vain kaksi teini-ikäistä voi.

Kesä 1986 on kuuma ja se säteilee ydinonnettomuuden jälkihehkua. Sen aikana Mariia tutustuu Mimiin (paikoin minusta tuntui, että Mimi taas ei tutustunut oikein Mariiaan) ja tämän poikkeukselliseen perheeseen, johon kuuluu isoäiti, täti ja isoäidin kaksi veljeä. Mimin isä on poissa ja äiti on tappanut itsensä. Mariia peilaa itseään ja hyvin tavallista ydinperhettään Mimiin ja huomaa, kuten murrosikään kai väistämättä kuuluu, että omassakin perheessä on aukkoja, vaikka se päälle päin niin ahdistavan tavanomaiselta vaikuttaakin. Vanhempien etäisyys voi olla käsinkosketeltavaa, vaikka he istuisivat saman päivällispöydän ääressä.

Valoa valoa valoa on pieni kirja, mutta se kertoo paljon. Ennen kaikkea se on hieno kirja nuoruudesta, rakkaudesta ja menetyksistä, eikä se minun lukukokemuksessani vaivu ylitsepursuavaan melodramaattisuuteen. Toki 14-vuotiaiden tyttöjen elämässä on draamaa, tietenkin on, syviä tunteita ja huumaavia ekoja kertoja, mutta – hitto soikoon – niinhän se vain on.

Surullinenkin tämä tarina on, mutta jälkimakuna minun suuhuni jäi toiveikkuus ja se valo. Vaikka murrosikä on aivan karseaa aikaa (luojan kiitos sitä ei tarvitse koskaan elää uudelleen!), se on vain yksi vaihe elämässä, joka päättyy joskus. Ja siitä selviää kyllä.

Tyylillisesti valoa valoa valoa on kiehtova, mutta itse en ehkä olisi jaksanut yhtään pitempää tällä tavoin kerrottua tarinaa lukea. Ainakaan yhteen syssyyn. Rakastan Huotarisen Iloisen lehmän runot -kokoelmaa (2009), ja siksi kai hän on mielessäni ennen kaikkea runoilija. Lisäksi olen saanut ilon olla kuulemassa, kuinka ilmeikkäästi hän lukee runojaan. Valoa valoa valoa olikin lukukokemuksena minulle hyvin runollinen. Ei kuitenkaan ärsyttävyyteen saakka, vaan taidokkaasti tekstilajien rajoilla tasapainotellen.

Mutta silti minä olen niin onnellinen, ettei minun tarvitse ikinä enää olla se 14-vuotias tyttö, joka joskus olin. Kyllä elämä 27-vuotiaana on niin monin tavoin helpompaa. Huh.

Tätä kirjaa on luettu paljon. Muun muassa Linnea, Sonja, Hanna, Zephyr, Paula, Valkoinen Kirahvi ja Hreathemus ovat kirjoittaneet tästä.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat.  

6 kommenttia:

  1. Hmm, en taida kyetä tarttumaan tähän... Yleensä hikeennyn teini-ikäkreiseilystä. Jo bussissa älyvapaille keskusteluille altistuminen riittää toisinaan.

    Vaan Sara-sarjasta tykkäsin kauheasti, ja monista muistakin Lehtisen kirjoista. Niistä oli monet antoisat nuoruuden lukukokemukset tehty.

    Terveiset mökiltä, kiitos mokkulan ihmeen! Naapurissa tööttäävät torvea ja kaasuttelevat vaihde vapaalla. En uskalla mennä ilta-asioille puskaaseen, ois ikävä havaita yhtäkkiä olevansa valokeilassa... Kurjat nuorisobileet. Terv. nimim. keski-ikäiseksi syntynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takaan, että voit elää suhteellisen tasapainoisen elämän myös lukematta tätä kirjaa. (Etenkin, jos on hikeentymisvaara.) ;)

      Minulla on lämmin, pitkäikäinen ja kiitollisuudenvelkainen suhde Tuija Lehtisen nuortenkirjoihin, niitä tuli luettua monet, monet kerrat murrosiän kuohuissa, ja luulen, että ilman niitä mahtavia lukukokemuksia en olisi niin suuri lukutoukka näin aikuisena kuin nyt olen. Jännittää vähän, mitä tykkään siitä viimeisestä Sara-kirjasta, jahka sen kimppuun jossain vaiheessa pääsen... (Muuten, Piin elämä loistaa poissaolollaan lähikirjastostani, koetan saada sen käsiini lähiaikoina!)

      Terveiset sinne keski-ikäkriisiin, koeta kestää! Ehkä tilanne helpottuu, kun arki alkaa ja nuoriso lähtee takaisin kaupunkiin? :D

      Poista
  2. Luin tämän tuossa talvella ja pidin hirveästi! 17-18-vuotiaana on tietysti helpompi samastua murrosikäisiin, kun se aika on niin lähellä vielä (valitettavasti!) Minuun tämä kosketti syvästi - ilmeisesti niin syvästi, etten ole kirjoittanut siitä blogiin mitään..? :o

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä uskon, että olisin pitänyt tästä vieläkin enemmän vähän nuorempana, sillä tässä oli paljon sellaista, mihin pystyin edelleen samaistumaan - saati sitten vaikkapa kirjan henkilöiden ikäisenä.

      Kevään aikana luin kaksi sellaista kirjaa, Karkkipäivän ja Poikani Kevinin, jotka kouraisivat niin syvältä, etten vain voinut kirjoittaa niistä blogiin mitään. Ymmärrän oikein hyvin, jos niin käy. :)

      Poista
  3. Ai että, pitäisikö nostalgisoida ja lukea Sarat uudestaan! Minäkään en tiennyt tuosta nelososasta joten kiitos vinkkauksesta.

    Tämä oli kyllä hieno kirja ja juuri sopivan pitkä, samaa mieltä. Ai että sitä draamaa, onneksi ei enää tartte. :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä muistan ne kolme ekaa osaa kyllä jotenkin tosi hyvin, vaikka lukemisesta on aikaa. Olen tosin lukenut ne kaikki monta kertaa ;) Neljäs osa nököttää tuolla kirjastopinossa. Katotaan...

      No sanopa muuta! Nykyään on ihan muut draamat sitten siinä tilalla :D

      Poista

Kiitos kommentistasi!