Urho Kekkonen Straße

Herra Jumala kuinka nuoruus oli hienoa aikaa. Ei ollut turvonnutta kaulaa eikä sotaoikeudenkäyntejä.


Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße
Teos 2011
181 s.

Kirjastosta.


Novellikokoelma Urho Kekkonen Straße sisältää 14 enemmän tai vähemmän vinksahtanutta novellia 1960-70-lukujen Suomesta, tarkemmin Lapista. Niissä tavataan eriskummallisia, inhottaviakin ihmisiä, tarkkaillaan Lapin luontoa, eletään elämää vähän eteenpäin ja kaiken takana on kaikkien kaljupäiden kuningas ja hipsterien rilli-ihanne Urho Kaleva Kekkonen.

Tartuin teokseen avoimin mielin, sillä en oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt odottaa. Takakannen lupaus tutusta ja oudon äkkiväärästä Suomesta kutkutti. Rakkaasta kotimaasta on aina paikallaan saada esiin useampia eri näkökulmia, mielellään myös jollain tavoin häiritseviä sellaisia. Se kyllä onnistui.

Nilisaari oli ollut Abielin suvun hallussa yli viisisataa vuotta. Siellä ihmiset olivat naineet ristiin rastiin serkkujaan ja saaneet aikaiseksi laajan suvun, joka ei enää jatkunut eteenpäin. Siemenneste oli sukurutsauden seurauksena heikentynyt eikä Abielilla ollut jälkeläisiä. Yksin uppoavassa saaressaan miljoonan sääsken ja kahdensadan kalmistossa lepäävän sukulaisen kanssa. Ei hän silti ollut kokonaan yksin. Saarella asui myös Hoomo. (Hoomo ei ole vielä kuollut, s. 102-103.)

Suosikikseni nousi ihmisen ja luonnon kanssakäymistä osuvasti kuvaava Hoomo ei ole vielä kuollut, jossa yksikseen, vain Hoomo-niminen pöllö seuranaan, elelevä Abiel joutuu kohtaamaan silmästä silmään etelän miesten aiheuttamat ongelmat kotijärvellä. Vaikka perusvire on haikea, tirskahtelin väkisinkin välillä. Pesosen kuvauksessa on jotain niin sydämellisen tuttua.

Lappilainen mielenmaisema on minulle monin tavoin tuttu ja turvallinen. Muutamat lapsesta saakka tutut sanat ja sanonnat novelleissa tuntuivat heti kuin ystävällisiltä kädenojennuksilta. Lisääkin olisin murretta lukenut ihan mielelläni, mutta mitään "murreproosaa" Urho Kekkonen Straße ei sinällään ole. Muuten se kyllä osuu ja uppoaa tällaiseen kesälappilaiseen aika mojovasti.

Pesosen tyyli miellyttää minua, vaikka se ei välttämättä ole erityisen kaunis. Näissä novelleissa mennään suoraan asiaan ja sivalletaan silloin, kun se on tarpeen. Ei kierrellä, kaarrella ja kuvailla ylimääräisin rimpsuin, vaan ilmoitetaan asiat niin kuin ne ovat. Miellyin, sillä tällainen teksti solisee korvaani ongelmitta. Tietenkin rakastan myös toisenlaista kieltä, sellaista kuulaampaa ja kauniimpaa, mutta tällainen Pesosen tarjoilema toimii myös - omassa tarkoituksessaan.

Kokoelma on julkaistu viime vuonna, mutta se osuu aivan kohdalleen ajan hermoon esimerkiksi tämän vuoden puolella esiin nousseiden suomalaista maan tapaa käsittelevien uutisten takia:

Oli miten oli, Siponen oli ilman tupsuakin Pohjoiskalotin voidelluin mies. Lyseokaverit saivat häneltä ilman muuta parhaat mökkitontit ja tutut pienyrittäjät kaupungin parhaat kauppapaikat. Joulunaluspäivät olivat Siposilla kiireisiä. Lähettipojat toivat puolen tunnin välein taloon litran konjakkipulloja ja kilon suklaarasioita, joista irrotettiin tyttärille hiuskoristeita tarhan joulujuhliin. Kerran ovesta tungettiin sisään neljä kirkkaanpunaista Upon muovituolia ja pornopalapeli. Tuoleille etsittiin paikkaa vuosikausia, kuten myös rauhallista hetkeä palapelin kokoamiseen. (Joulumaan paikka, s. 133-134.)

Niinpä niin...

Kaksi kokoelman pitempää novellia, Allin baari ja Urho Kekkonen Straße pyörivät samojen ihmisten ympärillä: pontikkaa keittävän baariemännän Allin ja hänen isättömän tyttärensä Sylvin elämää tarkastellaan niin Kauppalassa kuin myöhemmin Rostockissa, joihin molempiin Kekkosta odotetaan vierailulle. Näiden novellien perusteella esitän vienon pyynnön Pia Pesoselle: kirjoita niistä romaani! Niin herkulliset ja monitahoiset maailmat niissä aukeavat! Kiitos.

Niin, ja se Kekkonen. Kuvia ei kumarrella, ja pikemminkin presidentin tehtävänä on olla statisti, lankojen risteyskohta ja peili, josta heijastuu ajan kuva sellaisena kuin se olisi voinut olla. Minä en ole elänyt Kekkosen aikaa, joten kaikki, mitä siitä tiedän, on peräisin muualta kuin omista kokemuksista. Mutta näinkin voin sen kuvitella olleen - totta kai.

Kaiken kaikkiaan hersyvä, kutkutteleva ja suorapuheinen novellikokoelma, joka ehkä paikoin kärsii intensiivisyyden herkeämisestä, mutta joka jää kokonaisuutena erittäin hyvällä tavalla mieleen. Erinomainen löytö Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa!

Kirjan on lukenut myös Paula, jonka bloggauksesta kiitän ylipäänsä tietouttani mokomasta teoksesta!