13. syyskuuta 2009

Elämän kehä

Mummini on huonossa kunnossa sairaalassa, enkä pysty ajattelemaan juurikaan muuta. Toki tiedän hänen eläneen hyvän elämän ja oikeastaan ehkä jo olevan hieman väsynyt vanhuuteen, mutta en olisi vielä ihan valmis luopumaan. Vaikka eihän sitä minulta kysytä. Käytän hupenevat varani mielihyvin hänen luonaan vierailemiseen, ei sitä voi liiaksi tehdä. Huomenna lähden jälleen töiden jälkeen. Mikä näistä kerroista on viimeinen?

Samalla kun mietin hiipuvaa elämää, saan iloisiakin uutisia: serkkuni sai viime torstaina toisen lapsensa. "The Ciiiiiiiiircle of Life", kuten työtoverini asian ytimekkäästi ilmaisi. Sitähän se juurikin on. Iloa ja surua, toivottavasti sopivassa suhteessa. Osaisipa itse nauttia kulkemastaan tiestä, töyssyistäkin. Oppiiko sen joskus, viimeistään vanhempana?

Illat ovat pimeitä ja kylmiä. Ympärilläni on ihania ihmisiä, enkä enää pelkää niin paljon yksinäisyyttä kuin aiemmin. On tuo parempi puoliskokin edelleen olemassa elämässäni, onnekseni. Joskus aika läheltäkin voi löytää uuden perspektiivin, ehkä niin on hyvä. Ei rakkaudella surulliselle naiselleen ruokaa laittavaa miestä voi ihan täysin pahana pitää, ei itse asiassa lainkaan. Olen kiitollinen pienistä eleistä, vaikken voikaan estää haikeutta ja halua johonkin muuhun. Läheisempään, enempään. Ehkä tämä on yksi niistä töyssyistä?

Opinnoista en saa otetta, vaikka menneellä viikolla alkanut seminaari kyllä innostaa. Pelkään olevani liian heikkoa tekoa, jos jotain nyt sattuu. Pystynkö silti puristamaan itsestäni irti professorin mukaan tärkeimmäin opiskeluvuoden? Kansantaloustiede ei ainakaan innosta, vaikka hyödyllisyydessään ällöttääkin. Kasvatustiede on jäänyt väliin mummireissujen vuoksi, ei voisi vähempää harmittaa. Kenties tiistaina uudella yrityksellä.

Muutan ensi kuussa, sain yksiön vajaan vuoden jonottamisen jälkeen. Muuttaminen on raskasta, mutta tiedän sen tulevan tarpeeseen. Pispalasta ei kuulu mitään uutta, mutta en jaksa siitäkään enää välittää. Jotain ne siellä kilpailuttavat. Mielessäni ei ole nyt tilaa muulle kuin mummille.

2 kommenttia:

  1. Haleja ja voimia sulle Suski! <3 Ihanaa että jaksat vierailla mummisi luona, kyllä hänkin sitä varmasti arvostaa, vaikka en tiedäkään kuinka huonossa kunnossa on. Huono omatunto hyvästelemättä jättämisestä, tai siitä ettei siihen ollut mahdollisuutta, lienee yksi aika yleinen suremisen aihe niillä, jotka ovat läheisen menettäneet. Sun ei ainakaan sitä tarvitse surra.. yksi murhe vähemmän elämässä? Kai sillä yksiölläkin on joku tarkoitus. Ja kaikella. Mistä näistä tietää? Pusipusi :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Laura mukavista sanoista! Kyllä se lohduttaa, että saan ja voin ja viitsin mummin luona käydä, vaikka viimeksi hän oli kyllä jo ihan muissa maailmoissa, oli kovasti lähdössä hakemaan kaivolta vettä ja oli varma nähneensä juuri ketun... Happi ei siis kulje enää aivoihin saakka ihan samalla voimalla kuin ennen. Mutta tilanne on siis tasaisen vakava.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!