Nyt alkoi sitten soida Sound of Music päässä.
Jonotin tänään melkein kaksi tuntia lippuja Metallican keikalle järvenpääläisen askartelukaupan edessä, enkä edes saanut niitä. Lohdutuksen sananen itselleni on se, etteivät liput olisi minulle itselleni edes tulleet. Eipä pääse poikkis kavereineenkaan tukkaansa heiluttamaan, ainakaan minun ostamillani lipuilla. Voisin tosin itsekin joskus mennä jotakin stadiontason bändiä katsomaan (rouheena esimerkkinä vaikka Spice Girlsin comeback, hehhe), mutta jonotus ei kyllä ollut yhtään niin coolia, kuin yötä myöten paikalla olleet nappulat antoivat olettaa. Hyvänen aika, en minä ainakaan olisi saanut 14-vuotiaana istua mitään lippuja jonottamassa! Ehkä nykynuoret eivät kysele lupia, tai sitten ne jonottavat lippuja samalla vanhemmilleen. Mene ja tiedä. Teki kyllä melkein mieli potkaista strategisesti polvitaipeisiin muutamaa hobitin kokoista (ja näköistä) riemuidioottia, jotka huutelivat viimeisistä lunastetuista kenttälipuista lipunmyynnin kestettyä huimat 13 minuuttia. Joka tapauksessa omat suosikkini ovat helpompia käsiteltäviä: kuolleita, keikkailun lopettaneita tai tyytyvät jopa klubikeikkoihin.
Blogger sekoilee fonttien kanssa, en pidä siitä. Perehdyn asiaan tarkemmin palattuani Roomasta. Siihen saakka:
Arrivederci amici!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!