Jani Saxell: Helsinki Underground ja Uuden ihmisen kaupunki

Vain pienen matkan päässä tulevaisuudessa, vuodessa 2047, Helsinki elää ja kukoistaa, edelleen. Se on Suomen talousveturi, sen alueella on jopa vapaakauppa-alue, uusin tekonolgia elää ja voi hyvin. Helsinki on myös koti, piilopaikka ja seikkailumaasto. Se on eri aikojen ja aikakausien läpitunkema, kerroksellinen ja mystinen. Ja jokin mystinen kuplii, viemärissä tai vieläkin alempana...

Lukiolainen Verna elää nuoren naisen elämää iloineen ja suruineen. Hän ja hänen ystävänsä Emppu ja Paloma muodostavat Kilpineidot, omaa tietään kulkevan porukan, joka ei anna periksi eikä pelkää. Vaikka ei elämä täysi-ikäisyyden kynnyksellä ole helppoa: on perheasioita, rakkauksia, hukkareissuja, kokeiluja.

Kun ihmisiä alkaa kadota, ja vain heidän jäänteensä jäävät, Kilpineitojen on aktivoiduttava. Kukaan ei sitä heiltä pyydä, mutta sen he silti tekevät. On selvitettävä, kuka Katoamisten takana on - ja mitä ovat kummalliset aikaloikat, ihmeelliset värähdykset aika-avaruudessa, joista kaduilla kuiskitaan. Ihan kuin ajat lomittuisivat ja vanha, yli sata vuotta sitten eletty aika puskisi näkyviin todellisuuden säikeiden välistä.

Jani Saxellin huikea spefi-teos Helsinki Underground (WSOY 2020) ja sen jatko-osa Uuden ihmisen kaupunki (WSOY 2023) laukkaavat hurjalla vauhdilla lukijan mieleen. Tuntuu, kuin uppoaisi tulevaan aikaan, solahtaisi sinne sujuvasti kuin astuisi kotiovesta kadulle. Parin vuosikymmenen päässä oleva todellisuus on uskottava, elävä.

Niin on myös menneisyys, jonne Saxell avaa tarinoidensa portit. Sisällissodan repimä Helsinki, jonka raunioista kasvaa kieltolain aikainen salakapakoiden ja salakuljetusten näyttämö, piirtyy silmien eteen hämäränä ja monikasvoisena. Hyvällä ja pahalla on paljon laajemmat värit ja sävyt kuin ensivilkaisulla voisi uskoa.

Tarinan nykyhetken Suomi on mielenkiintoinen. Muinaisusko on kokenut uuden vahvan nousun ja vetää puoleensa väkeä Helsingin Lammassaaressa sijaitsevaan asuinkeskukseen, jossa ei nykyteknologialle ole sijaa. Sipoon puolelta tehdyt arkeologiset löydöt ovat laajentaneet ymmärrystä Suomen alueen menneisyydestä, kaupallistamista unohtamatta. Kaikkia löytöjä ei julkisuuteen ole kerrottu, mutta Kilpineidot Verna etunenässä saavat selville enemmän kuin haluaisivatkaan.

Taustalla yhteiskunnan tutinassa vaikuttaa Hyvinkään jysäri, terrori-isku, jonka seurauksena Pohjois-Helsinki ja iso osa pääradan varren Uuttamaata on muuttunut asuinkelvottomaksi alueeksi ja aiheuttanut merkittäviä terveyshaittoja. Helsingin asukkaissa on myös niitä, jotka haluaisivat sulkea kaupungin rajat.

Saxellin tarina on hurja ja runsas, siitä on vaikeaa tehdä tiivistyksiä, jotka antaisivat oikeutta sen monipuolisuudelle. Kerroksia on paljon, näkökulmia samoin, ja jollain ihmeellisellä konstilla kaikki pysyy kuitenkin kasassa. Uuden ihmisen kaupunki on takakansitekstin mukaan itsenäinen jatko-osa, mutta minun on vaikeaa nähdä, kuinka se toimisi Helsinki Undergroundia lukematta. Suurempia juonipaljastuksia tekemättä todettakoon, että aikaloikka on tehty, mutta paluu nykyaikaan ei olekaan niin helppoa, millään mittarilla.

Saxellin ilmaisu on vahvaa, omalakista ja runsasta. Voisi ajatella, että siinä on jotain liikaa, mutta kerronta on perusteltua ja tarinan todellisuus vahvasti rakennettu. Olen todennut, että paras strategia Saxellin tekstin lukemiseen on vain yksinkertaisesti antaa sen viedä: olla tempoilematta, jarruttelematta, lopettaa selittely. Tarina kantaa, kerronta vie, siihen uppoaa ja ihastuu, vaikka välillä pakahduttaa, turhauttaa, hengästyttää.

Mitä vielä tulevaisuuden Helsingissä tapahtuu, se jää nähtäväksi.

***

Ps. Olen elossa. Olen lukenut. En ole juurikaan kirjoittanut. Henkitoreinen blogiparkani, olen niin pahoillani.

Maria Navarro Skaranger: Emily forever

 

Maria Navarro Skarangerin romaani Emily forever (Tammi 2023, suomentanut Outi Menna) on lakonisessa tyylissään hurmaava. Se huitoo lukijaa suoraan kasvoihin kuin jokin piikikäs kasvi, jonka ohi kävelee liian läheltä. Tuntuu pientä pistelyä, jää ehkä punertava rantu. Ja illallakin vielä tekee mieli raapia.

Päähenkilö on 19-vuotias Emily. Hän on raskaana, töissä lähikaupassa, vailla sen suurempia tulevaisuuden tai nykyhetkenkään suunnitelmia. Kunhan palkka riittää vuokraan. Pikkurikollispoikaystävä Pablo on ottanut hatkat ja mitä ilmeisimmin sekaantunut huumekaupan kiemuroihin, sillä Emilykin joutuu poliisin kuulusteluun.

Muutkin viranomaiset vaivaavat. Sosiaalitoimi kyselee, neuvolassa isketään jatkuvasti käteen erilaisten tukilinjojen numeroita, vaikka Emilysta itsestään tuntuu, että kaikki on aivan tavallisesti. Hän on itsekin yksinhuoltajaäidin tytär, kyllä hän on tähän kaikkeen tottunut. Kyllä hän pärjää, on aina pärjännyt. On ollut pakko.

Romaani kuvaa Emilya eri näkökulmista taitavasti. Muiden silmien kautta hän ja hänen elämänsä saavat arvaamattomia sävyjä. Kuka hänet lopulta tuntee, tuskin hän itsekään. Pitääkö häntä sääliä? Vai yrittää ymmärtää? Tai ehkä potkia hieman eteenpäin, varuiksi vain, ei kai tuollainen elämä voi kellekään riittää ja olla tarpeeksi, eihän?

Emily forever on vähäeleisyydessään ja eräänlaisessa niukkuudessaan vaikuttava. Sitä lukiessa huomaa, kuinka paljon tekopyhää hyveellisyyttä ja ajattelua kätkeytyy niin yhteiskunnan rakenteisiin kuin omaan päähänkin. Omat ennakkoluulot joutuvat koetukselle, syystäkin, ja lukijana havahtuu jälleen siihen, kuinka rajoittunut oma maailmankuva ja elämänkokemus lopulta on. Luulenko tosissani tietäväni, millaista on olla joku toinen? Luulenko tosissani, että minulla on jotain valtaa määritellä rajoja, tasoja ja vaatimuksia oikeanlaiselle tai hyvälle tai minkäänlaiselle elämälle? 

Emily on monella tapaa yksin, mutta niin me kaikki taidamme olla kuitenkin. Navarro Skaranger ei paijaa kenenkään päätä, mutta tarinassa Emily on lopulta se, jolla on langat käsissään. Hän ei yksinkertaisesti välitä, vaikka kaikki ei mene "sääntöjen" mukaan, hän ei kerta kaikkiaan suostu määrittelemään itseään ja syntyvää lastaan kategorioihin, joihin ympäristö heitä ahtaa.

Maria Navarro Skaranger: Emily forever
Suomentaja: Outi Menna
Tammi 2023
169 s.
Emily forever (2021)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Heidi Heinonen / Kiiltomato

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys

Kävin talvella Tampereella ystävien luona. He ovat monin tavoin muutenkin hyviä ihmisiä, mutta lisäksi heillä on paljon kirjoja (aakkosjärjestyksessä!). Lattialla kahden alle metrin mittaisen ihmisen kanssa touhutessani silmäni osuivat Edward St Aubynin kirjaan Loistava menneisyys. Muistin hämärästi, että kirja tuli useamman kerran vastaan kirjablogeissa joskus ilmestyessään viitisen vuotta sitten.

"Ootteko te lukeneet tän?" kysyin ystäviltä. Toinen myönsi lukeneensa. "No, onko se hyvä?" jatkoin. "On, se on loistava!" minulle vakuutettiin.

Löysin kirjan seuraavana päivänä Lukulaarista (Tampereen paras divari, kannattaa käydä!) ja ostin mukaani. Nyt kevään jo kukkiessa luin sen.

Kannatti, sillä loistavahan se on.

Loistava menneisyys: Patrick Melrosen tarina I-III on brittiyläluokkaan itsekin kuuluvan Edward St Aubynin alunperin 1990-luvulla julkaistun romaanisikermän aloitustrilogia. Sarjaan kuuluu vielä kaksi muutakin osaa, jotka on julkaistu suomeksi yhteisniteenä Toivoa sopii.

Ensimmäinen osa Mitäs pienistä kuvaa erästä Patrickin lapsuuden kesää, jota hänen rikas ja hyvin onneton perheensä viettää ranskalaisella huvilalla, kuten aina ennenkin. Patrickin vanhemmat ovat tympeä ihmisvihaaja David ja päihteillä onnetonta oloaan turruttava Eleanor, jotka vihaavat toisiaan syvästi. Patrick joutuu isänsä päähänpiston vuoksi seksuaalisen väkivallan uhriksi, mutta päivä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Romaanin lyhyt aikajänne vahvistaa hyytävällä tavalla pienten hetkien mittaamatonta painoa ja tunne-elämän kylmyyden totaalista voimaa. St Aubyn kuvaa mestarillisesti ihmisten vastenmielisyyttä itseään ja toisiaan kohtaan.

Toisessa osassa, Ikävässä jutussa, parikymppiseksi tyhjäntoimittajaksi ja huumeaddiktiksi kasvanut Patrick joutuu matkustamaan New Yorkiin hakemaan juuri kuolleen isänsä tuhkia. Patrick ei ole antanut anteeksi isälleen tämän väkivaltaa ja kylmyyttä, vaikka ei välejä tähän katkaissutkaan edes vanhempien avioeron ja isän kaikinpuolisen romahduksen jälkeen. Tuhkat on haettava, ja samalla reissulla voi kätevästi huolehtia myös länsirannikon huumevarantojen kuluttamisesta. Ikävä juttu on nopeatempoinen ja sykettä nostava kuvaus huumeista, rahasta ja toivottomuudesta.

Trilogian kolmas osa Toivon mukaan hyppää jälleen useita vuosia eteenpäin. Patrick on päässyt irti huumeista mutta ei kohtuuttomasta psyykkisestä taakastaan. Hän joutuu jälleen olemaan osa hengetöntä nukketeatteria osallistuessaan seurapiirijuhliin, joissa pyörivät kaikki ne samat ihmiset, joiden myötävaikutuksella hänen oman perheensä elämä muodostui niin onnettomaksi. Juorut liikkuvat, ihmissuhteet alkavat ja päättyvät, mekkoihin tulee tahroja ja shampanjaa kuluu.

Edward St Aubyn on kerta kaikkiaan loistava kirjailija. Loistava menneisyys on tarkkaa, terävää, julmaa ja ihmismieltä tökkivää proosaa. Ihmiset kuvataan taiten ja huolella, heidän myrkyllisyytensä, onnettomuutensa ja pikkumaisuutensa paljastuu sekä puheissa että teoissa. Perhe-elämä on tuomittu epäonnistumaan, sillä romaanin maailma on julma: toisista ihmisistä piitataan vain hyötymistarkoituksessa, lapsen kasvattamisessa luotetaan lähinnä kykyyn kovettaa pinta eikä empatiaa tunneta sanana eikä tunteena.

Romaanisarja on niin mukaansatempaava kuvaus ajastaan kuin ihmisyyden synkkyyttä peilaavaa pohdintaa. Näkökulmat vaihtuvat usein ja nopeasti, dialogi on nopeaa, yksityiskohtainen kerronta kaivaa kohteistaan esiin kaikki ne puolet, joita jokainen kai pyrkii parhaansa mukaan peittämään.

Pikkumaisuus, itsekkyys, tunnekylmyys ja omahyväisyys tulevat vaikuttavalla tavalla liki. Kuinka likaiselta ihmisenä oleminen tuntuukaan, kun sitä katsotaan näin armottoman ja silti niin totuudenmukaisen linssin läpi.

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2018
463 s.
Never Mind (1992), Bad News (1992), Some Hope (1994)

Omasta hyllystä

______

Siis mä tein sen! Kirjoitin blogiin viiden kuukauden tauon jälkeen! Luulin, ettei tätä tapahtuisi enää koskaan, olen ollut aivan uuvuksissa ja arkielämä on vienyt voimat monella tapaa. Olen lukenut kyllä, ajoittain enemmän ja ajoittain vähemmän, kuunnellut äänikirjoja ja pohdiskellut lukemaani. 

En ole saanut päivitettyä mitään luettujen kirjojen sivuja, en Goodreadsia enkä muutakaan. Mutta ehkä siihenkin vielä pystyn, jos tästä saa jonkin hanan auki lopultakin.

Kohta on kesä. Kohta se on.

Emily St. John Mandel: Asema 11

 

Tahmaisen vuoden 2022 luettujen parhaimmistoon, ehkä jopa vuoden parhaaksi kirjaksi, nousee Emily St. John Mandelin Asema 11. Huumaavan hieno dystopia on syvän inhimillinen, surumielisyydessään toiveikas, tarkkanäköisyydessään ihmisyyttä vaaliva.

Lähes koko ihmiskunta kuolee äärimmäisen tehokkaasti leviävään virukseen, georgiantautiin. Ne jotka selviävät, joutuvat todellakin selviämään - kaiken uuden edessä, vailla järjestäytynyttä yhteiskuntaa, sähköä, digitaalisuutta, antibiootteja, mitään itsestäänselvänä pitämäämme.

Kaksi vuosikymmentä tuhoisan pandemian jälkeen Kirsten, joka oli kaiken muuttuessa vain 8-vuotias, kiertää Pohjois-Amerikassa asutuskeskuksia osana Kiertävää sinfoniaorkesteria. Orkesteri esittää Shakespearen näytelmiä ja klassista musiikkia, kaikkea sitä, minkä voisi ajatella iäksi kadonneen, mutta joka elää ja sykkii sinnikkäästi edelleen.

Kirstenin kautta seurataan pandemianjälkisen maailman muodostumista ja vakiintumista, niin kuin se nyt voi vakiintua niillä resursseilla, joita enää käytössä on. Niin ikään Asema 11 seuraa maailmaa, joka on meille tutumpi: nykyisyyttä ja mennyttä, kaikkea sitä, mikä oli, ennen kuin romahdus tuli.

Näkökulmia ja kerronnan tasoja on useita. Ne tekevät romaanista herkullisen luettavan, ahmittavan, kerta kaikkiaan mukaansatempaavan. Mennyt peilaa nykyhetkeä ja toisinpäin, ihmisten polut risteävät ja erkanevat, syyt ja seuraukset asettuvat ketjuksi.

Vaikka Asema 11 on dystopia, se ei ole toivoton. Siinä on raakuutta ja kipua, mutta myös kauneutta ja toivoa. St. John Mandel on taiturimainen tarinanrakentaja, hän vie syvälle ihmisyyteen ja elämään. Mistä olennainen koostuu? Miten elämä muiden kanssa onnistuu, kun muut ihmiset ovat turvan sijaan uhka? Mihin voi luottaa, inhimillisyyteenkö?

Koin lukemisen lämpönä ja kuohuna. Tarina imaisi mukaansa, näkyi silmien edessä, tuntui iholla. Asema 11 on yhteisyyttä ja yksityisyyttä, se on melankolinen ja yksinäinen, mutta kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla valoisa.

Emily St. John Mandel: Asema 11
Suomentaja: Aleksi Milonoff
Tammi 2022
394 s.
Station Eleven (2014)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

Alkuja, loppuja, keskeneräisyyksiä

No mutta. Vuosi 2022 on vierähtämässä lopulleen. Talvipäivänseisaus on ohitettu, jouluvalot välkkyvät, lahjapaperit revitty.

Olen täällä edelleen, vaikka muulta saattaa näyttää. Heinäkuun jälkeen on moni asia ollut uudella tavalla, jokunen samoin kuin ennenkin. Muutoksia, niinpä kai.

Olemme perheemme kanssa hylänneet Helsingin (nyyh!) ja siirtyneet länsirajan taa Espooseen. Uusi kotikaupunki ja asuinalue, uusi koti ja sen mukanaan tuomat myllerrykset ovat pitäneet kiireisenä ja stressaantuneenakin. Kaikki ei ole mennyt aivan suunnitelmien mukaan, mutta nyt ollaan jo voiton puolella.

En ole vielä tottunut siihen, ettei aivan kävelymatkan päässä ole enää kirjastoa.

Aloitin uuden työn elokuussa saatuani vihdoinkin vakituisen opettajan viran (9,5 vuotta valmistumiseni jälkeen). Olen ollut tyytyväinen ja jollakin tapaa tyynempi kuin aiemmin. Koko ajan ei tarvitse olla todistelemassa oikeutustaan olemassaoloon ja taistelemassa kohti seuraavaa määräaikaista pätkää. Nuoret ovat hurmaavia ja hauskoja, kuten kaikkialla muuallakin. Paljon olemme jo tehneet ja oppineet, syyslukukausi sujahti vauhdilla.

Lukeminen on hieman takkuillut, mutta nyt into tuntuu palanneen. Pitkin syksyä olen kyllä kuunnellut runsaasti äänikirjoja, sillä istun päivittäin autossa työmatkoja sen verran, että aikaa kuunteluun on. Nyt, kun saan ylitettyä julkaisemattomuuden kauhuntunteen, saan jopa varmaankin jälleen jonkin vuosikatsauksen kirjoitettua lähempänä vuodenvaihdetta. Josko ei enää tulisi tällaisia puolen vuoden hiljaisuuksia.

Olen ollut blogissani hiljaa ja kieltämättä muidenkin blogien lukeminen on jäänyt hyvin vähälle. Keskittyminen on ollut vaikeaa, aikaa on hurjan vähän, jaksaminen on kortilla. Mutta ehkä se tästä taas iloksi muuttuu. Tai edes siedettäväksi. Blogin kirjoittaminen on ollut kuitenkin kaikki nämä vuodet (kohta, tammikuun alussa, 17 vuotta, mitä ihmettä!) pääosin positiivinen ja iloa tuova asia - ja nykyisin tämä ilmaisumuoto on kaikessa epämuodikkuudessaan (hidasta, vaatii keskittymistä) sitäkin viehättävämpi.

Olen siis olemassa edelleen. Toivottavasti olette tekin kaikki siellä. Mitä kuuluu?