Keskinkertaista jännitystä – tuplana

Aktiiviset dekkarinahminta-aikani ovat jo kaukana takanapäin, ja innokkaimman ajanjakson jälkeen olen lukenut (ruotsalaisia) jännityskirjoja lähinnä satunnaisesti. Läckbergien lukemisen olen päättänyt lopettaa (luin viimeiseksi Majakanvartijan ja totesin, että tämä on nyt nähty), Ann Rosmanille annan ehkä vielä yhden mahdollisuuden, Mari Jungstedt on jätetty hyllyyn jo aikoja sitten. Nyt luin viikon sisään kaksi (2!) jännitysosaston tuotetta, joten tuntuu ihan soveliaalta vertailla niitä yhdessä tekstissä. Kumpikaan ei tosin ole ruotsalainen.

Ensinnäkin on todettava, että olen pettynyt. Itseeni.

Minusta on tullut tylsä ja liikaa vaativa lukija, sillä jännitystarinat – vetävätkään – eivät tunnu minusta oikeastaan miltään. Gillian Flynnin Kiltti tyttö oli jonkinasteinen hittituote viime kesänä, sitä mainostettiin massiivisesti ja monessa kirjablogissakin sitä käsiteltiin. Simon Lelicin Laitos ei ole samalla tavoin julkisuutta saanut kirja, mutta hyvin houkuttelevasti se on usein ollut kirjaston hyllyssä esiin nostettuna.

Kiltti tyttö kertoo eräästä avioliitosta, joka on pintapuolisesti tarkastellen puhdasta unelmaa ja sisältä sairasta silkkoa. Amy Dunne katoaa viidennen hääpäivänsä aamuna jälkiä jättämättä ja ymmällään oleva aviomies Nick joutuu ennennäkemättömän mediasirkuksen keskelle. Amy ja Nick ovat melko vastikään muuttaneet työttömyyden ja perhesyiden vuoksi New Yorkista missourilaiseen pikkukaupunkiin North Carthageen. Dunnen pariskunnan elämä ja avioliitto alkaa vähitellen aueta tarinan edetessä, ja lukijaa huijataan ja hämmennetään käänne käänteeltä. Lähes kaikki oletukset saavat kirjan aikana kyytiä. Jälkimaku on niljakas.

Laitos pyrkii lähitulevaisuuden dystooppiseen kuvaukseen. Lontoolainen hammaslääkäri ja aivan tavallinen kansalainen Arthur Priestley pidätetään työmatkallaan, kuulustellaan kovakouraisesti ja lähetetään tuntemattomassa paikassa sijaitsevaan vankilamaiseen laitokseen muiden kaltaistensa kanssa. Arthurin vaimo Julia kääntyy epätoivoissaan liberaaliksi tiedetyn verkkolehden toimittajan Tom Clarken puoleen, jotta totuus Arthurin pidätyksestä saataisiin julki. Tom tarttuu juttuideaan ja lähtee Julian kanssa selvittämään, missä laitos sijaitsee ja miksi Arthur ja muut on sinne vangittu. Laitoksen johtaja Henry Graves kamppailee samaan aikaan ammattietiikan, henkilökohtaisten huolien ja johtoasemansa välissä.

Molemmissa lukemissani kirjoissa on paljon potentiaalia viihdytykseen ja miksei jännitykseenkin. Ainakin ne ovat arvoituksellisia ja lukijaa hämmentäviä tarinoita. Minä en vain kokenut tulleeni kovin hyvin viihdytetyksi. Kiltti tyttö oli näistä kahdesta vetävämpi lukukokemus, mutta jossain vaiheessa sekin alkoi jo tympiä. Kuvio kävi selväksi varsin nopeasti: älä usko mihinkään, jokin uusi käänne siirtää tarinan pian aivan uusille urille. Tässä vaiheessa yllätyksellisyys muuttui kyllästymiseksi. Toisaalta on todettava kirjan ainakin tarjonneen jännitystä ja vauhtia. Siitä plussaa.

Laitos taas on jännityskirjaksi monella tapaa ongelmallinen. Sen tarina on ensinnäkin todella tylsä. Idea on hyvä: yhä kontrolloivammaksi ja konservatiivisemmaksi muuttunut yhteiskunta kiristää otettaan kansalaisista yleisen turvallisuuden ja terrorismin vastustamisen nojalla, jolloin yksilö joutuu väistämättä systeemin hampaisiin. Mutta hyvä idea ei ole onnistunut rakentamaan hyvää kirjaa, valitettavasti. Tarina lilluu menemään eteenpäin, sen aikana on ainoastaan muutama hieman vauhdikkaampi kohtaus, keskitytään lähinnä kuvailemaan päähenkilöiden tuntemuksia ja katumusta ja arvoituskin tuntuu lässähtävän varsin nopeasti. Luin kirjan loppuun vain siksi, että halusin tietää, voiko todella olla niin, ettei minkäänlaista kliimaksia koeta. Ja niin se ikävä kyllä on.

Kiltissä tytössä on kieltämättä myös kehuja ansaitsevia puolia. Se on varsin kriittinen sekä mediaa että modernin länsimaisen yhteiskunnan tarjoamia elämän kehyksiä kohtaan. Media vaatii uhreja ja syyllisiä,  yhteiskunta ja ihmiset itse vaativat itseltään ja toisiltaan valtavia panostuksia "oikeanlaiseen" elämään. Kirja on myös tiukasti kiinni juuri tässä ajassa, sillä se kuvaa vuonna 2008 alkunsa saaneen finanssikriisin suuria vaikutuksia Yhdysvalloissa, tavallisten ihmisten elämässä. North Carthage on monin tavoin lähes aavekaupunki, ja osin näkisin Amyn ja Nickin aviokriisin saaneen jonkinlaisen sytytyslangan nimenomaan taloustilanteen aiheuttamien elämänmuutosten vuoksi. (Minkä lisäksi molemmat ovat toki päästään pehmeitä.)

Laitos taas on käytännössä puolitiehen jäänyt hyvän idean lattea toteutus. Sen esittämä tulevaisuuden visio on jossain määrin väsynyt, joskin kontrolliyhteiskunta on aina pelottava ajatus. Laitos ei kuitenkaan onnistu herättämään kovin kylmääviä, tai oikeastaan mitään, tunteita: on ihan sama, mitä henkilöille tapahtuu tai on tapahtumatta. Sääli. Aineksia olisi ollut paljoon.

En edes tiedä, mitä lähdin näiden kirjojen lukemisella hakemaan. Tai no tiedän: kevyttä viihdettä. Alan kuitenkin kallistua sen kannalle, että minun on jatkossa haettava viihteeni jostain muualta kuin jännityskirjallisuudesta, ainakin jos haluan sitä varmasti saada. Liian moni jännityskirjallisuuteen kuuluva asia lähinnä ärsyttää ja tympäisee. Joko jossain on vielä odottamassa jokin löytämätön aarre tai useampikin, tai sitten on vähitellen uskottava, että olen väärän genren parissa.

Kurt Wallander, ikävöin sinua.

____

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suomentaja: Terhi Kuusisto
WSOY 2013
447 s.
Gone Girl (2012)

Lainakirja.


Simon Lelic: Laitos
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Like 2012
357 s.
The Facility (2011)

Kirjastosta.

____

Osallistun Laitoksella Hei me lusitaan! -lukuhaasteeseen. Molemmat kirjat kasvattavat myös Mikä minusta tulee isona? -haastetta, sillä Kiltti tyttö kuvaa (muun muassa) toimittajan ammattia ja Laitos taas avaa esimerkiksi vankilanjohtajan maailmaa.